Klassinen kirjallinen teos tarkoitti Euroopassa pitkän aikaa antiikin taiteeseen pohjaavaa teosta. Eurooppalaiset, seisten kuin kääpiöt muinaisen Kreikan ja Rooman jättiläisten harteilla, saattoivat ainoastaan jäljitellä ennalta määrättyä kaavaa; mahdollisesti kehittää edelleen, mutta eivät missään nimessä ylittää.
Eräs ensimmäisistä tuon rajoittavan ”klassisuuden” käsitteen kyseenalaistaneista kirjailijoista oli ranskalainen Charles Perrault vuonna 1697 julkaistulla teoksellaan Histoires ou Contes du Temps passé eli Les Contes de ma Mère l’Oye (suomeksi Hanhiemon satuja). Vierasmaalaisten (ja historiallisten) muusaolentojen sijaan hän alkoi tuoda esiin tuttuja (ja sen aikaisia) ranskalaisia keijuja. Antiikin mallien jäykän kopioimisen sijaan hän haki inspiraationsa oman aikansa kielelliselle ja kulttuuriselle ympäristölle tyypillisistä teemoista. Siten hän loi – nykypäivänä jo klassikoksi muodostuneen – satukirjallisuuden tyylilajin.
Tämä herättää minussa folkloristina eli suullisen perinteen asiantuntijana mielenkiintoisen kysymyksen: miten tietyn kirjallisen teoksen klassisuus on yhteydessä kansanperinteeseen ja kollektiiviseen suulliseen kulttuuriin? Onko niiden välillä nähtävissä jonkinlaisia yhteyksiä tai vähintäänkin paralleeleja?
Tällainen pohdinta ei ole nykypäivänä kovin tavallista; vähintäänkin romantiikan ajoista lähtien on kirjallinen teos nimittäin erottamattomasti liitetty tekijänsä henkilöön ja elämään. Koettakaamme kuitenkin hetkeksi unohtaa nykyajan kirjailijakultti ja ajatella tšekkiläisen 1800-luvun kirjallisuuden todellista klassista kolmikkoa: Karel Jaromír Erbenin ja Božena Němcován satuja, Erbenin balladikokoelmaa Kytice z pověstí národních sekä Němcován realistista romaania Isoäiti – kuvia maalaiselämästä (Babička). Nämä teokset – toisin kuin sadat aikalaisensa, joita nykyään pidetään vanhentuneina, tylsinä tai jopa mahdottomina lukea – ovat tšekkiläisessä kulttuurissa yhä ajankohtaisia, viihdyttäviä ja luettuja. Syynä tähän on nähdäkseni se, että kyseiset teokset ovat kirjallisen elinikänsä aikana ylittäneet tekijänsä niin, että ne kukin tavallaan olivat (tai ovat edelleen) yhteydessä tšekkiläisen kieliympäristön kollektiiviseen suulliseen ja jokapäiväiseen kulttuuriin. Juuri tästä yhteydestä johtuen teokset eivät tähänkään päivään mennessä ole painuneet unohduksiin, vaan säilyneet luettuina ja suosittuina klassikoina.
Tšekin kirjallisuuden elävimmät klassikot
Karel Jaromír Erbenin ja Božena Němcován sadut julkaistiin alun perin aikakauslehdissä ja vihkomuotoisina jatkokertomuksina 1800-luvun puolivälissä. Erbenin ja Němcován, aivan kuten Charles Perraultin tai saksalaisten Grimmin veljesten, työ pohjautui heidän aikansa suulliselle kulttuurille. Se on kuitenkin moninkertaisesti muuta kuin pelkkä folkloristinen dokumentti tai romanttis-nationalistinen todiste kansallisen kulttuurin mahtavuudesta. Erben ja Němcová nimittäin loivat kokonaisen itsenäisen tšekkiläisen sadun realistisen tyylin ja poetiikan. Kyseinen tyyli ja poetiikka ovat yhä edelleen erottamaton osa tšekkiläistä kulttuuria ja löydettävissä lähestulkoon jokaisesta kirjallisesta ja ei-kirjallisesta tšekkiläisten satujen sovituksesta – mukaan lukien uusimmat televisiosarjat ja elokuvat, teatteriversioinnit tai satuihin perustuvat videopelit. Kaiken lisäksi monet tšekkiläiset vanhemmat lukevat Erbenin ja Němcován alkuperäisiä satuja edelleen lapsilleen iltaisin, mitä asemaa kymmenet heidän kirjallisen perinteensä jatkajat tai jäljittelijät eivät ole lähimainkaan saavuttaneet.
Karel Jaromír Erbenin tunnetuin kirja Kytice z pověstí národních (”Kukkakimppu”, josta suomeksi on käännetty vain runo Paju) vuodelta 1853 on kokoelma kansantaruihin perustuvia balladeja. Suomalaisen Elias Lönnrotin Kalevalan tavoin kyse on sen ajan suullisen kulttuurin vahvasti inspiroimasta tekstistä, joka on pysyvästi painunut kansan kollektiiviseen tietoisuuteen. Erbenin Kytice on siten säilynyt elävänä yhtenä harvoista 1800-luvun puolivälin tšekkiläisistä runokokoelmista. Siitä syystä nykyäänkin saattaa spontaanisti syntyä sen sarjakuvasovituksia (2006; 2016) tai jopa kokoillan elokuvia, romanttisesta eeppisestä elokuvasta (2000) nykyaikaiseen psykologiseen kauhuun (2016). Kyticen säkeet ovat jopa niin hyvin tunnettuja, että niistä on tehty kymmeniä parodioita aina poliittisesta ja paikallisesta satiirista pornografiaan. Parodioita on syntynyt tšekkiläisessä kulttuurissa 1800-luvulta saakka niin paljon, että niiden kehityksestä on jopa hiljattain laadittu tietokirja nimeltä Erben parodický (2011). Folkloristille kiinnostavinta on, että Kytice elää vielä nykyäänkin tšekkiläisessä suullisessa kulttuurissa. Tšekkiläiset lapset kertoilevat yhä kauhujuttuja vesihiidestä tai puolenpäivän noidasta iltaisin kesäleireillä tai leirikouluissa. Kammottava kertomus epäkuolleesta sulhasesta, joka nousee haudasta noutamaan rakastettuaan, toimii yhä johdantona lasten kummitusleikkeihin. Erbenin Kytice on siten, hänen satujensa tavoin, tšekkiläisen kulttuurin todellinen elävä klassikko.
Tšekkiläisen nykyproosan perusteoksena pidetty Božena Němcován realistinen romaani Isoäiti – kuvia maalaiselämästä (Babička) vuodelta 1855 on perinteisen tšekkiläisen kylän vuodenkiertoa kuvaava teksti, joka on kestänyt aikaa näistä kolmesta mainitusta teoksesta selvästi heikoimmin. Vaikka se on edelleenkin yleisesti tunnettu ja parodioitukin romaani, pitävät monet sitä pikemminkin vain vähän luettuna klassikkona. Siitäkin huolimatta sitä yhä luetaan, ennen kaikkea johtuen sen tiiviistä yhteydestä konkreettiseen elettyyn elämään. Lähes joka tšekillä on ollut rakas isovanhempi, jonka luona maaseudulla on käyty lomien aikana tai vietetty joulua ja pääsiäistä hyvinkin Isoäidin kuvaamalla tavalla. Vielä yli sadan vuoden jälkeen Božena Němcován Isoäiti edustaa joka tšekille omakohtaista kirjallista paluuta idylliseen lapsuuden maailmaan; lapsuuden, johon kuuluvat rakastavat isovanhemmat, matkustaminen pois kaupungista ja vuodenkiertoon liittyvät perhejuhlat kansantapoineen.
Klassikko kurkottaa aikansa yli
Mainittu yhteys lukijoiden henkilökohtaiseen elämään, heidän omaan elettyyn kokemukseensa, toisin sanoen liittyminen johonkin suurempaan ja pysyvämpään kuin ”vain” kirjailijaan ja tämän elämänkohtaloon, on näkemykseni mukaan avainasemassa siinä, miksi Erbenin ja Němcován teokset ovat säilyneet elävinä tšekkiläisinä klassikoina. Näiden teosten klassisuus johtuu niiden saumattomasta yhteydestä suulliseen kulttuuriin, puhutun kielen maailmaan ja arkisiin jokapäiväisyyksiin. Sekä tietenkin siitä, että ihmiset joutuvat teosten kanssa tekemisiin muutenkin kuin niitä lukiessaan – ei ainoastaan erilaisten mediaversiointien, parodioiden ja satiirien kautta, vaan ennen kaikkea elettynä kulttuurina iltasatujen, kummitusjuttujen ja leikkien muodossa, mahdollisesti myös omissa muistoissa lapsuuden idyllisestä maailmasta.
Eikö jokaisen klassikoksi muodostuvan kirjallisen teoksen menestyksen avain piilekin loppujen lopuksi sen kyvyssä viitata johonkin kirjailijan itsensä ja hänen aikansa ylittävään teemaan, sekä teoksen liittymisessä johonkin kollektiiviseen ilmiöön? Olisikohan Jaroslav Hašekista ja hänen sotamies Švejkistään muodostunut todellista klassikkoa ilman ihmisen luontaista tarvetta pilailla älyttömän byrokratian ja hölmön valtakoneiston kustannuksella? Eikö meistä jokainen tunnekin siihen silloin tällöin halua? Entä Franz Kafka ja hänen passiiviset, kohtalon murjomat sankarinsa, joihin tarraudumme silloin, kun olemme epäinhimillisen byrokratian ja tyrannisoivan valtakoneiston edessä täysin voimattomia?