Maaria Pääjärvi:
Modernin proosarunon klassikko, Charles Baudelaire, kirjoitti Pariisin ikävän saatesanoissa:
”Kukapa meistä ei olisi kunnianhimon päivinään uneksinut proosan ihmeestä: runollisesta, rytmittömänä ja riimittömänäkin musikaalisesta proosasta, joka olisi kyllin joustavaa ja kyllin kovaa mukautuakseen mielen lyyrisiin liikkeisiin, uneksunnan aaltoiluihin, tietoisuuden äkillisiin hyppäyksiin?” (La Spleen de Paris, 1869. suom. Väinö Kirstinä & Eila Kostamo).
Baudelairen aikana runous ja proosa eivät muistuttaneet toisiaan juurikaan, ja unelma niiden yhdistämisestä olisi saattanut jopa synnyttää ylivertaisen kirjallisen lajin: lyriikan tavoin suggestiivisen, assosiatiivisen ja melodisen proosamuodon, joka kuitenkin säilyttää proosan suoruuden ja hävyttömyyden. Baudelairesta tällainen laji olisi ollut omiaan suurkaupungin elämänmuodon kaunokirjalliseen heijasteluun. Ei hän väärässäkään ollut, proosaruno on osoittanut soveltuvansa urbaanin nykylyriikankin muodoksi.
Proosarunon puolustus voi mainita muutamia seikkoja: se rikkoo perinteistä lyyristä muotoa ja rakentaa omaansa – mitä on perinteinen lyyrinen muoto suomalaisessa nykyrunoudessa, eikö proosaruno itse jo ala olla sitä? Jos se olikin avantgardea 1800-luvulla, se ei ole sitä enää. No, ehkä jonkun Charles Bernsteinin käsissä. Proosarunon on väitetty etäännyttävän lukuhorisontin tekijästä. Olisi kiinnostavaa tietää, millä tavalla asemointiliikkeet vaikuttavat lukijan olettamuksiin tekijän läsnäolosta tekstissä. Proosamuotoisen tekstin julkaiseminen runona on suoraan lukutapaan vaikuttava ele: lyhyttäkään proosakatkelmaa ei (oletettavasti) lueta samalla antaumuksella kuin runoa, jonka jokainen sana saatetaan ottaa latautuneena. Onko proosaruno siis proosaa, joka hyödyntää runouden auraa? Entä proosa, entä runoproosa?
Nykyinen runousmaisema osoittaa Baudelairen ja muidenkin jakaman vision toteutuneen: runous on läpeensä proosaistunut. Sataviisikymmentä vuotta sitten proosarunon ja perinteisen lyyrisen runon ero oli selvä – voi vaikka verrata Baudelairen mitallisia sonetteja hänen proosarunoihinsa, jo vilkaisu näyttää eron. Vilkaisun taikaan ilmeisesti luotetaan edelleen. Asemointi erottaa runorunon proosarunosta, siitä huolimatta että runoruno ei useinkaan noudata mitään mittaa tai mitään rytmistä rakennetta sen enempää kuin puhekaan. Kun luen lyyriseen muotoon asemoitua runoa ääneen, huomaan usein lukevani suorasanaista tekstiä, jossa kielen rytmiikalle ei ole annettu juurikaan enempää sijaa kuin taitavasti kirjoitetussa proosassa. Metriikasta nyt puhumattakaan. Kuvallinen sisältö on proosarunossa ja runorunossa vastaava, Baudelairea mukaillen voisi puhua lyyrisistä liikkeistä ja tietoisuuden hyppäyksistä.
Tietysti jokainen runo on oma tekstinsä, muotoineen ja sisältöineen se luetaan yhtenä merkitsevänä kokonaisuutena. Jos jokainen runo, jokainen runoteos on oma tapauksensa, ja lyyrinen runokin vielä muistuttaa proosarunoa, onko erottelussa siinä tapauksessa mitään mieltä? Tavoittaakohan runous siltikään proosan mahdollisuuksia yksinkertaisesti tukeutumalla sen muotoon? Jossain kulkee se hailakka raja, jossa lyhytproosa muuttuu proosarunoksi tai päinvastoin, ja ehkä samalla lukuhorisontti muuttuu. Lyhytproosa ahmaistaan, proosaruno makustellaan.
Baudelairen visioma loistava tekstilaji, joko se on meillä?