Kapakkakeskustelua runoudesta, osa 1: Walters

Kuten tiedämme, kapakoissa monet ihmiset esittäytyvät viime kädessä runoilijoina tai peräti runoudentutkijoina. Koska te blogin lukijat ette välttämättä ehdi tai uskalla käydä näissä julkisissa anniskelupaikoissa, tarjon teille virtuaalisesti kaksi Porvooseen sijoittuvaa runousaiheista  keskustelutuokiota, joista ensimmäinen käytiin viime yönä hieman ennen kahta Walters-nimisessä perinteikkäässä pubissa, toinen kymmenen vuotta sitten Nevadassa, jota ei enää ole. Ensin mennään Waltersiin:

Astun tupakkahuoneeseen, ja siellä ruskettunut nuori nainen kysyy nurkassa seisovalta noin viisikymppiseltä, tukevassa humalassa olevalta bodarimieheltä, millaista se on sitten se huono runous. Mies horjahtelee, tai on horjahtelevinaan, eikä vastaa. Vaivaannuttava hiljaisuus valtaa savuisen tilan. Nainen kysyy uudestaan, tällä kertaa sanoja kuuluvasti ja jotenkin australialaistyyppisesti painottaen: ”Hei kuules, voisitko sitten sanoa, minkälaista se on sitten se huono runous?” Mies ei vastaa edelleenkään. Lattialla istuva kirjallisuudenopiskelijan näköinen nuori mies tuijottaa kädessään tärisevää tupakkaa.

Palamatonta savuketta miehekkäästi huulillani heiluttaen sanon, vaikka minulta ei kukaan asiaa kysynytkään, että runous, jonka keskeinen tehtävä on kielellä näperteleminen ja merkityksillä leikitteleminen, saa luvan pysyä ainakin minusta kaukana.

Bodari havahtuu humalastaan, hymyilee ja sanoo: ”Vähämielisyys on yllättävän helppoa pukea utu-älyllisen, kimmeltäväis-koristeelliseen savuverhoon. Tiedän sen, koska olen nähnyt ihmisten niin tekevän. Kun verho raottuu, narsismi löyhkää niin että oksat pois.”

Kirjallisuudenopiskelija, tai sellaiseksi kuvittelemani nuorukainen vastaa yllättävän matalalla, mutta pitkäpiimäisellä intonaatiolla: ”Tunnen keissin. Sellainen runous ei ammenna muusta kuin leikkilapion kärjessä tasapainoilevasta runoilijan itsensä tuottamasta kakkakikkareesta; tai oikeastaan se ei ammenna mistään eikä jätä jälkiä minnekään, koska ne vähäisetkin tunteet jotka…”

Australialaisaksenttinen nainen keskeyttää hänet ja sanoo: ”Voisiko runoilijaa kenties verrata tässä yhteydessä poliitikkoon? Onko hyvä poliitikko teidän mielestä sellainen, joka hallitsee poliitiikan jargonin vaikka silmät ummessa ja unissaan, vai sellainen, joka vaistoaa kansan tunteet, ja tekee päätöksiä, jotka vaikuttavat elämänlaatuumme ilman että päätösten vaikutusmekanismeja on tarvinnut erikseen selittää?”

Tähän bodari vastaa, tukevaan humalaan palautuneena, toista silmäänsä ummistaen: ”Jargonilla on helppo nöyryyttää ihmistä, jolla on tunteet pelissä. Tunteet kuuluvat runouteen, ja niiden pitäisi myös kuulua sieltä.”

Tarjoilijatyttö, tuskin 17-vuotias, ilmestyy tupakkahuoneen ovelle ja sanoo metallisesti kalskahtavalla äänellä: ”Taitaa kuulkaas tupakkakopin runoraati kohta hiljentyä aggression siivillä varustettujen faktalintujen nokituksessa.” Hän katsoo meitä vuoronperään tiukasti silmiin ja jatkaa sitten pehmeämmällä soinnilla, jonka myötä hän näyttää kymmenen vuotta vanhemmalta: ”Tulkaa ulos kun olette tupakkinne tumpanneet. Tänne ei jäädä roikkumaan.”

Vastaan: ”Joo”. Kukaan muu ei sano mitään. Opiskelijamies, joka ei tajunnut sammuttaa tupakkaansa, halaa minua. Tarjoilijatyttö poistuu, ja palaa kohta kahden identtisen näköisen portsarin kanssa. Bodarin takana nojatuolissa istuva vanha nainen, jota en aiemmin huomannut, alkaa itkeä. Toinen portsareista taputtaa meitä kaikkia, vanhaa naistaa lukuunottamatta, vuoronperään olalle ja sanoo: ”Niin sitä pitää, niin sitä pitää.”

Etsin katseellani pöydälle jättämääni vajaata olutlasia. Samalla huomaan, että venäläiset turistit, jotka äsken vielä tanssivat vakavan oloisina reggaen tahdissa, yrittävät nyt kantaa pianoa kellaribaarin portaita ylös.

Australialaisaksenttisen tytön vieressä seinään nojaava, paksua sikaria polttava mies, jota olin pitänyt ravintolan omistajana, ja joka oli pitänyt minua keskustelun aikana tiukasti silmällä (katsomatta minua kertaakaan silmiin) sanoo, että tuo pianojuttu ei sitten kosketa meitä mitenkään, eihän. Nyökkään ja kättelen häntä, sitten vanhaa naista ja muitakin läsnäolijoita ja poistun.

Lupaan itselleni, että sen pianojutun unohdan, mutta kaikesta tupakkakoppiin sijoittuvasta on pakko kirjoittaa blogiin. Eihän tätä muuten kukaan usko.

(Seikkailijana Agentti M. Viikon päästä Nevadaan)