Josif Stalinin (1878–1953) kuolemasta tuli maaliskuussa kuluneeksi 70 vuotta. Jos neuvostotieteen vinksahtaneimmat lupaukset olisivat toteutuneet, hän saattaisi olla edelleen keskuudessamme.
Fanaattisesti kuolemaa pelännyt Isä Aurinkoinen tuki patofysiologi Aleksandr Bogomoletsin (1881–1946) tutkimuksia ihmiselämän pidentämiseksi. Kaikkivaltiaalle diktaattorille ei sanota vastaan. Niinpä Bogomolets lupaili Stalinille jopa 150 vuoden elinikää.
Vaikka tältä uhkakuvalta vältyttiin, stalinismi kummittelee niin Vladimir Putinia ympäröivän henkilökultin kuin Ukrainan sodan taustalla. Venäjällä uskotaan jälleen mielikuvituksellisiin salaliittoihin, metsästetään vakoojia ja pettureita ja linnoittaudutaan dekadenttia länttä vastaan.
Ei olekaan ihme, että esseisti, suomentaja ja runoilija Timo Hännikäinen (s. 1979) on purkanut 20-vuotisen Stalin-harrastuksensa kirjaksi juuri nyt.
Stalinin muotokuva (Kiuas, 2023) perustuu aiempiin elämäkertoihin, historiikkeihin ja muistelmiin. Ilmiselvä kysymys onkin, mitä uutta Hännikäisen kirja tarjoaa. Stalinin kaudesta ja tämän uhreista on ilmestynyt järeitä kokonaisesityksiä aivan viime vuosinakin, Timothy Snyderistä Anne Applebaumiin.
Stalinin muotokuvan tulokulma on kuitenkin omintakeinen ja uniikki. 187-sivuinen kirja ei yritäkään sanoa kaikkea kaikesta. Teos keskittyy siihen, miten Stalin lakkaamatta muovasi omaa julkikuvaansa ja henkilöhistoriaansa.
Suutarinpojasta teräsmieheksi
Virallisista Stalin-potreteista retusoitiin lapsuudessa kärsityn isorokon jättämät arvet. Hevoskärryjen ruhjoma ja osin surkastunut vasen käsi piti saada näyttämään normaalilta.
Kaiken pienen, nolon ja keskinkertaisen tuli väistyä. Lopulta jopa oman syntyperän.
Valtakautensa alkupuolella Stalin, suutarinpoika ja pappisseminaarilainen Georgian Gorista, suhtautui vielä mutkattomasti omiin juuriinsa. Hän oli working class hero, bolševikkien likaisten temppujen erikoismies, joka oli ennen vuoden 1905 vallankumousta virunut karkotuksessa Siperiassa.
Ennen Stalinin nimen tunnetuksi tulemista Josif Vissarionovitš tunnettiin puoluenimellä Koba. Kun bolsevikkien räiskyvät visionäärit olivat viettäneet aikaa maanpakolaisina Euroopassa, Koban alaa oli ollut pankkiryöstöjen, murhien ja kidnappausten järjestäminen kotipuolessa.
Stalin halusi pitää niin pilkkukuumeeseen kuolleen ensimmäisen vaimonsa Jekaterina Svanidzen (1885–1907) kuin toisen vaimonsa Nadežda Allilujevan (1901–1932) sukulaiset lähellään Moskovassa. Tämä oli kaukasialaisen laajennetun perhekäsityksen mukaista.
Myöhemmin sukusiteet alkoivat käydä hengenvaarallisiksi. Isovenäläistä imperiumia rakentava Stalin häpeili georgialaista aksenttiaan. Appivanhemmat, natot ja langot saattoivat muistaa kiusallisia yksityiskohtia. Heidät oli raivattava tieltä tai peloteltava hiljaisiksi.
Vallankumouksellisten katekismukset
Hännikäinen taustoittaa Stalinin nousua mielenkiintoisesti venäläisen radikalismin aatehistorialla.
1800-lukuun kuului yhtäältä utopiasosialismi: Talonpoikia ihannoitiin venäläisen kulttuurin sieluna. Kyläyhteisö edusti altruistisissa visioissa tasa-arvoista yhteisomistusta, eräänlaista alkukommunismia.
Toisaalta Friedrich Nietzschellä oli sähköistävä vaikutus aikakauden kaupunkisivistyneistöön. Venäjältä löytyi nietzscheläisiä joka lähtöön, kristityistä ateisteihin ja sosialisteista monarkisteihin.
Nikolai Tšernyševski (1828–1889) ja Sergei Netšajev (1847–1882) propagoivat vallankumouksellisten katekismuksissaan ajatusta kumouksellisesta eliitistä. Paremman huomisen puolesta oli toimittava häikäilemättömästi ja hyvän ja pahan tuolla puolen.
Fjodor Dostojevskin romaani Riivaajat (1872) on edelleen ylittämätön kuvaus tsaarin vallan vastustajien pomminheittäjäpuolesta ja yli-ihmiskompleksista.
1910–20-luvuilla nosti päätään ”jumalanrakentajien” koulukunta, johtohahmonaan valistusasiain kansankomissaari Anatoli Lunatšarski (1875–1933). He rakensivat kristinuskon tilalle sekulaaria mysteerikulttia, jossa Jumalan aseman saisi edistyksellinen ihmiskunta.
Stalin, jos joku, oli 1800-luvun jälkipuolen radikaalien haikailema yli-ihminen. Samalla hänestä oli tuleva ateistisen valtion kaikkitietävä ja kaikkivoipa jumalhahmo.
Rutiinien nero
Stalin-kirjallisuudessa on spekuloitu, oliko hänen elämässään jokin ratkaiseva käänne, jonka myötä Josif Vissarionovitš Džugašvili kuoli ja Isä Aurinkoinen pääsi voitolle.
Selitykseksi on tarjottu niin viinaanmenevää, kovanyrkkistä isää, Gorin ja Tbilisin katupoikien jengitappeluja kuin ensimmäisen vaimon varhaista kuolemaa.
Olihan surun murtama Stalin heittäytynyt Jekaterina Svanidzen arkun päälle ja sanonut myöhemmin ystävälleen: ”Tämä olento pehmitti kivisen sydämeni. Hänen myötään kuolivat viimeiset lämpimät tunteeni ihmisiä kohtaan.”
Hännikäinen epäilee tällaisia selityksiä.
Olisi toki houkuttelevaa nähdä Stalin kauhuromanttisena hahmona, Emily Brontën Humisevan harjun (1847) Heathcliffin kaltaisena järkensä menettäneenä rakastajana, joka lähtee kostoretkelle maailmaa vastaan.
Isä Aurinkoisen raivokkuus ja lähipiirin pelko ja juonittelu ovat taipuneet makaaberiksi komediaksi viimeksi Armando Iannuccin elokuvassa The Death of Stalin (2017).
Stalinin muotokuvan keskushenkilö on tietyssä tavallisuudessaan ja mitäänsanomattomuudessaan jopa hyytävämpi. Hännikäinen esittää Stalinin ”rutiinien nerona”, jolla on pohjaton kyky sietää yksitoikkoisuutta.
Kärsivällisyys oli kenties karkotuspaikkojen tundra- ja taigamaisemien sekä kalastus- ja metsästysretkien peruja.
Lokakuun vallankumouksen jälkeen Stalin hamusi itselleen ”tylsiä paperinpyöritysvirkoja”. Tunnollisuus palkittiin lopulta puolueen pääsihteerin viralla.
Kokouksissa Stalin tappoi aikaansa piirtelemällä susia asiakirjojen marginaaleihin ja värittämällä niiden taustat punaisella värikynällä.
Kunnes oli aika ryhtyä oikean elämän susijahtiin.
Lähestulkoon kohtalokkaat puhdistukset
NKP:n 17. edustajakokous, vuoden 1934 ”voittajien kongressi” merkitsi muodollisesti sinettiä Stalinin yksinvallalle.
Potemkinin kulissit kuitenkin natisivat. Maatalouden kovaotteinen kollektivointi oli vaatinut miljoonien ihmisten hengen Ukrainassa ja Kazakstanissa.
Stalin oli valmistautunut huolellisesti yhteenottoonsa vanhojen älymystöbolševikkien kanssa. Hän oli nostanut valta-asemiin työväenluokasta nousevia, kiihkeän puolueuskollisia nuoria kaadereita. Lahjakkuudella ei ollut niin väliä. Tärkeämpää oli katkeruus parempiosaisia kohtaan.
Nimenomaan ihmisen raadollisen puolen hyödyntämisessä Stalin oli mestari. Hänen suojattinsa, salaisen poliisin NKVD:n johtaja Nikolai Ježov (1895–1940) oli keskitason puoluebyrokraatti, joka harrasti kitaransoittoa, kirjoitti runoja ja kokosi laivojen pienoismalleja.
Sittemmin ”myrkkykääpiö” ja vuosien 1936–1938 suuren terrorin ylikapellimestari Ježov pidätytti 1,3 miljoonaa ihmistä, joista yli puolet teloitettiin niskalaukauksella. Vankileirien väkiluku lähes kolminkertaistui kahdessa vuodessa.
Kun Ježov oli puristettu loppuun, hänet itsensäkin teloitettiin. Syytteet olivat yhtä mielivaltaisia kuin ennenkin, eli vakoilu Saksan hyväksi ja Stalinin salamurhan suunnittelu.
Hännikäinen huomauttaa sarkastisesti, ettei Ježovin seuraajasta Lavrenti Berijasta (1899–1953) edes tarvinnut erikseen kaivella esiin sadistisia ja häikäilemättömiä puolia.
Juuri puhdistusinto oli paradoksaalisesti koitua Neuvostoliiton kohtaloksi. Puna-armeijan upseerikunta, ulkoasiankomissariaatti, sotilastiedustelu ja Neuvostoliiton kauppaedustajistot ulkomailla oli likvidoitu henkihieveriin suuren terrorin melskeissä.
Henkilökohtainen sota todellisuutta vastaan
2000-luvun mittaan Venäjällä on eletty Stalinin osittaisen kunnianpalautuksen merkeissä. Levada-tutkimuskeskuksen vuoden 2019 mielipidemittauksen mukaan 51 prosenttia Venäjän aikuisväestöstä ihailee tai kunnioittaa Isä Aurinkoista.
Vallitsevan ajatustavan voi tiivistää muotoon ”suuri mies, suuret virheet”: Stalin teollisti maan, poisti lukutaidottomuuden ja pelasti venäläiset saksalaisten orjuudelta.
Voitonpäivän sotilaskultissa unohtuu Hännikäisen mukaan Stalinin massiivinen virhearvio eli Molotov–Ribbentrop-sopimus.
Stalin uskoi hyökkäämättömyyssopimuksen pitävän Neuvostoliiton suursodan ulkopuolella. Kunhan eurooppalaiset mahdit olisivat näännyttäneet toisensa, koittaisi otollinen hetki sosialismin levittämiselle.
Stalin kävi, sotahistorioitsija Richard Overyn sanoin, ”henkilökohtaista sotaansa todellisuutta vastaan”: Luftwaffe loukkasi Neuvostoliiton ilmatilaa vakoilumielessä tämän tästä. Tiedustelu-upseerit ja ulkomaiset poliitikot varoittivat Stalinia Saksan hyökkäysuhasta yhteensä 84 kertaa.
Mikään ei kääntänyt ”mestarillisen strategin”, ”murskaavan loogikon” ja ”teräksenlujan tahtoihmisen” päätä. Stalin uskoi hyökkäämättömyyssopimukseen ja tuki Wehrmachtin varustautumista.
Viimeinen raaka-ainejuna Neuvostoliitosta Natsi-Saksaan lähti keskiyön tienoilla 21. kesäkuuta 1941. Operaatio Barbarossa alkoi seuraavana aamuna.
”Kypsää” tai ”ylikypsää” stalinismia
Neuvostoliiton sotauhri, 27 miljoonaa neuvostokansalaista, muistuttaa Hännikäisen mukaan Vanhan testamentin kuvauksia kokonaisten kansojen ja kaupunkien hävittämisestä.
Kun sotaonni kääntyi, Neuvostoliiton alueita päästiin vapauttamaan saksalaismiehityksestä. Se merkitsi kalmukkien, tšetšeenien, inguušien ja Krimin tataarien pakkosiirtoa. Heitä epäiltiin yhteistyöstä miehittäjien kanssa.
Myös Ukrainan kansa esiintyi Kremlin kaavailuissa, olihan heidän joukostaan värvätty kokonainen galitsialainen SS-divisioona. 40 miljoonan ihmisen kyyditys olisi kuitenkin ollut liikaa jopa Stalinin kaltaiselle tahtoihmiselle.
Suuren isänmaallisen sodan koettelemusten jälkeen monet odottivat hengähdystaukoa ja olojen vapautumista. Toisin kävi.
”Kypsän stalinismin” kausi merkitsi totaalista eristymistä ulkomaailmasta. Sotaveteraaneja rangaistiin siitä hyvästä, että he olivat ehtineet nähdä aivan erilaisen Euroopan kuin mitä neuvostopropaganda maalaili.
”Lääkärien salaliitto” merkitsi Neuvostoliiton omien juutalaisvainojen alkua. Amerikkalaisen teknologian ja demokratiakäsityksen ylistäminen olivat uusia rikosnimikkeitä.
Samaan aikaan Stalin katseli yksityisessä elokuvateatterissaan Hollywood-musikaaleja, Tarzan-elokuvia ja John Waynen länkkäreitä.
Kaikkien elämänalojen erikoisasiantuntija
Älymystökaunoistaan huolimatta Stalin saattoi olla 1900-luvun lukenein diktaattori. Hänen kirjastonsa sisälsi 25 000 kirjaa, aikakauslehteä ja pamflettia.
Sosialismin teoreetikkojen pyhään kolminaisuuteen luetaan yleensä Karl Marx, Friedrich Engels ja Vladimir Lenin. Stalin yritti ujuttaa litanian neljänneksi oman nimensä.
Teoreetikkoa Isä Aurinkoisesta ei koskaan tullut, mutta hän ehti ottaa kantaa muun muassa musikologian, kirjallisuustieteen, perinnöllisyystieteen, lingvistiikan, astronomian ja historian kysymyksiin.
Valloittajatsaarien ja kovaotteisten modernisoijien Iivana Julman ja Pietari Suuren elämäkerrat kävivät ammatinvalinnan oppaista. Stalinin oma kappale Niccolò Machiavellin Ruhtinaasta (1532) on täynnä reunamerkintöjä.
Suositeltavaa oheislukemista Hännikäisen kirjalle on Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen Sorretut sanat (SKS 2022). Se tarkastelee neuvostokirjallisuuden historiaa vainon ja kontrollin näkökulmasta.
Ropposen ja Sutisen mukaan valtakunnan ylin kirjallisuuskriitikko Stalin myös palkitsi ”ihmissielun insinöörejä”. Järjestelmälle mieluisia kirjailijoita odottivat sanatoriot, datšakylät ja miljoonapainokset.
Bunkkerihulluudesta toiseen
Niin hyytävää luettavaa kuin Stalinin muotokuva onkin, Hännikäinen näyttää keskushenkilönsä myös pelokkaana ja yksinäisenä vanhuksena, itse luomansa järjestelmän vankina.
Stalinin esikoinen Jakov oli kuollut saksalaisten vankileirillä. Vasilista oli tullut alkoholisoitunut neuvostoplayboy. Myöhemmin Amerikkaan loikannut Svetlana riuhtoi itseään irti isänsä kutomista verkoista.
Lastenlasten korvikkeeksi Stalin leikkasi lehdistä pienten lasten kuvia ja liimasi niitä datšojensa seinille. Hän eli yhä enemmän menneisyydessä ja keskusteli ystäviensä ja työtoveriensa haamujen kanssa, vaikka olikin hulluutensa hetkinä antanut itse teloituskäskyt.
Omanlaisensa bunkkerihulluus vaivaa myös Venäjän nykyistä johtajaa.
Leningradilaiskatupoika Vladimir Putin lumoutui suuren isänmaallisen sodan sankariagenteista kertovista elokuvista. KGB:n everstiluutnantin hommat Itä-Saksan Dresdenissä katkesivat hullun vuoden 1989 samettivallankumouksiin. Siitä asti Putin on kammonnut demokratiaa.
”(…) Putin edustaa sitä haljua nomenklatuuraa, jonka nousulle Stalin loi puitteet ja joka on sitkeästi puolustanut asemiaan kaikissa vallanvaihdoksissa”, Hännikäinen kiteyttää.
Zapadnikit vastaan slavofiilit
Venäjää on 1800-luvulta asti repinyt länsimielisten zapadnikien ja maan omaa, messianistista erityistietä puolustavien slavofiilien vastakkainasettelu.
Stalin ja Putin ovat aatehistoriallisella janalla tavallaan samassa kohdassa: he ajavat tieteen ja teknologian modernisaatiota, mutta ilman kansalaisvapauksia.
Hännikäisen silmin Ukrainan sodassa on tuttuja kaikuja.
Venäjän miehittämille alueille on perustettu kidutuskeskuksia. Joukkohaudat ja väestönsiirrot ovat jälleen maailmanpolitiikan arkipäivää. Venäjän provinsseista tulevat sotilaat ryöstävät pesukoneita, televisioita ja pölynimureita, samaan tapaan kuin heidän isoisänsä ja isoisoisänsä keräsivät sotasaalista Itä-Euroopan kaupungeista.
Tankkeja koristavat usein Z-tunnuksen lisäksi Neuvostoliiton liput. Viljapeltojen sytyttäminen tuleen ja lehmien ampuminen konekiväärillä tuovat mieleen Neuvosto-Ukrainaa koetelleen holodomorin, Stalinin tahallaan aiheuttaman nälänhädän.
Eikä mobikeilla eli mobilisoiduilla venäläisjoukoilla ole sen helpompaa. Venäjän kitulias eteneminen on tapahtunut ihmisaaltoja vyöryttämällä. Perääntyminen on ampumisen uhalla kiellettyä. ”Suuressa isänmaallisessa sodassakin” puna-armeijan kintereillä kulkivat NKVD:n sulkuosastot.
Kuin piippua poltteleva, sotilastakkiin verhoutunut Generalissimus Stalin myhäilisi Ukrainassa rämpivien rivistöjen taustalla.
