Miksi oikeastaan puhumme jatkuvasti säästä? Jokin vuosi sitten aikakauslehti Stern kysyi asiaa muutamalta kielitieteilijältä ja psykologilta, jotka korostivat ilmiön sosiaalista funktiota: Koska sää on suhteellisen neutraali keskustelunaihe, joka koskettaa kaikkia, se on oivallinen tapa aloittaa small talk – päinvastoin kuin esimerkiksi politiikka, johon sisältyy suuri riski ajautua erimielisyyksiin.
Tämä oli vuonna 2019. Viatonta aikaa! Nykypäivänä sää ei nimittäin enää ole neutraali keskustelunaihe, eikä todellakaan ”sosiaalista liimaa”, joksi Koblenz-Landaun yliopiston psykologi Gerhard Reese sitä tuolloin kutsui. Yhteiskuntamme tilasta kertoo paljon se, että nyt jopa tämä arkisista arkisin aihe sytyttää kiivaita keskusteluja. Ilmastokriisin aiheuttama sään politisoituminen on tehnyt sosiaalisesta liimasta sosiaalista bensiiniä.
Valtamediaa syytetään manipuloimisesta
Saksan valtamedioita syytetään tuon tuostakin säätiedotusten manipuloimisesta, ilmastopaniikin lietsomisesta kärjistetyillä sananvalinnoilla ja sääkarttojen tarkoituksellisesta värittämisestä dramaattisen punaisiksi, jotta ne herättäisivät mielikuvan äärimmäisestä kuumuudesta. Aivan vastikään sosiaalisessa mediassa levisi kuvia, joissa vertailtiin Tagesschau-ajankohtaisohjelman vanhoja ja uusia sääkarttoja. Tarkoituksena oli osoittaa todeksi väitetty ”värifreimaus”.
Tällaiset kuvakollaasit kuuluvat nykyään kai kesään, aivan kuten jäätelö tai grillaus. Syytöksiä alettiin levittää uudelleen, vaikka Saksan yleisradioyhtiö ARD oli jo viime vuonna julkaissut jutun, jossa selitettiin erojen johtuvan ohjelman tyylillisestä kokonaisuudistuksesta.
Tänä kesänä tutkivan journalismin keskus Correctiv riensi kuitenkin hätiin ja osoitti, että erot aiempien ja nykyisten sääkarttojen väreissä eivät johdu yksistään ohjelman tyylin uudistamisesta, vaan väreissä on eroja myös eri kuukausien välillä. Heinäkuun 1997 sääkartassa 22 astetta näkyy vihreänä ja 24 astetta keltaisena, kun taas kesäkuun 1997 kartassa näiden lämpötilojen väri on syvä oranssi. Siksi on harhaanjohtavaa verrata vuoden 2023 kesäkuun punaisena hehkuvaa karttaa 26 vuoden takaisen heinäkuun vihreänkeltaiseen karttaan.
Mistä epäluottamus kumpuaa?
Syytöksille karttojen manipuloimisesta ei ole siis saatu vahvistusta. Olisi kuitenkin ennenaikaista väittää, että ARD olisi selvinnyt sen luotettavuuteen ja uskottavuuteen kohdistuneista epäilyistä. Vaikka levitetyt syytökset osoittautuisivatkin enimmältään vääriksi, herää silti kysymys, mistä yleinen epäluulo mediaa ja politiikkaa kohtaan ylipäätään johtuu.
Jos joku olisi vuonna 1997 sanonut, että yhteiskunta tulee jakautumaan kahteen täysin vastakkaiseen leiriin niinkin haukotuttavan tylsän asian kuin säätiedotuksen takia, häntä olisi kyllä pidetty päästään seonneena. Jokin on niistä ajoista takuulla muuttunut. Ensimmäiseksi tulee mieleen tietysti digitaalinen vallankumous, ja sillä saattaa hyvinkin olla osuutta asiaan. Internet on kuitenkin vasta epäluottamuksen kasvualusta – siemenet siihen kylvävät (vielä) ihan oikeat ihmiset. Politiikan ja median valtavirta on keksinyt näille ihmisille koko joukon erilaisia nimityksiä: foliohattu, hörhö, covidiootti, salaliittoteoreetikko, kaheli, ilmastonmuutoksen ja koronan kieltäjä, rokotevastustaja, tai ykskantaan: natsi.
Ei ole sattumaa, että suuri osa näistä nimityksistä syntyi vasta pandemiavuosina, ja niistä tuli niin suosittuja, että ne ovat kärsineet jo inflaation. Jo Ranskassa vallankumouksen alla yläluokkaa piirittivät huhut salaliitoista kansan näännyttämiseksi nälkään. Viimeistään 2000-luvun alussa syntyneiden keskustelufoorumien myötä jopa kaikkein pöyristyttävimpien aatteiden kannattajat pystyivät liittymään pieniksi yhteisöiksi. Hulluja on ollut aina, mutta se, että nämä demokratian uhkaksi väitetyt ovat kyenneet työntymään sisäpolitiikan keskiöön, on kyllä varsin uusi ilmiö.
Pandemia jakoi yhteiskunnan
Ensimmäisiä merkkejä jakolinjoista oli havaittavissa viime vuosikymmenen puolessavälissä, kun Alternative für Deutschland -puolue (AfD) teki tuloaan ja alkoi syyttää kaikesta ”valemediaa”. Mutta vasta 2020-luvun alussa, kun Kiinasta lähtenyt siihen asti tuntematon virus pyyhkäisi ympäri maapallon, vauhdittui kehitys toden teolla. Yhtäkkiä salaliittoteoriat alkoivat kukoistaa, mutta samaan syssyyn myös kriittiset äänet leimattiin ”hörhöiksi”, ja ihmisiä varoiteltiin näiden väitetysti aiheuttamasta vaarasta. Olimme yhtäkkiä maailmassa, jossa jokin niin älytön asia kuin pelko mikrosirun saamisesta rokotteessa ei ollut enää mikään kummastus. Arkea oli sekin, että ihmisiä, jotka täysin perustelluista syistä eivät rokotusta halunneet, halveksittiin ja syrjittiin. Yhtäkkiä kansa näytti peruuttamattomasti jakautuneen.
Olisi aivan liian helppoa väittää, että osa ihmisistä olisi menettänyt luottamuksensa mediaan ja politiikkaan ”jotenkin vain” tai joutunut disinformaatiokampanjan uhriksi. Jos näin olisikin, olisi se vain puolikas totuutta.
Voidaan varmaankin sanoa, että AfD on ahkera ”vanhojen puolueiden” ja ”valemedian” mustamaalaamisessa kerätäkseen näin äänestäjiä taakseen ja profiloituakseen viimeisten oikeamielisten puolueeksi. Myös vihamieliset tahot, kuten Venäjän turvallisuuspalvelu ja terroristijärjestöt, ovat tunnistaneet, millaisia valtavia mahdollisuuksia disinformaatio ja taitavasti levitetty epäluulo tarjoavat, ja hyödyntävät niitä syventääkseen jakolinjoja ja saadakseen aikaan epävakautta yhteiskunnassa. Tämä ei kuitenkaan selitä sitä, miksi ylipäätään on niin helppo viedä ihmisten luottamus vakiintuneisiin puolueisiin ja mediaan.
Syypäitä ovat lopulta myös politiikka ja media itse. Ne eivät ole ottaneet vakavasti saamaansa demokraattista tehtävää ja ovat menettäneet sitä tietä kansalaisten luottamuksen. Tämä ilmiö ei ole koskaan aikaisemmin näkynyt yhtä selkeänä kuin koronapandemian aikana.
Valtamediat hallituksen paniikkipuheen äänitorvena
Voimme käydä pitkiä keskusteluja siitä, kuinka suuressa vaarassa väestö kokonaisuudessaan pandemian aikana oli ja mitkä toimenpiteet olivat perusteltuja viruksen leviämisen hillitsemiseksi. Hallitus paitsi rajoitti perusoikeuksia ankarasti myös myrkytti mielialan yhteiskunnassa leimaamalla jopa täysin asiallisen rajoituksiin kohdistuvan kritiikin vaaralliseksi ja heittämällä sen mitä pöyristyttävimpien salaliittoteorioiden jatkoksi.
Nyt olisi ollut median tehtävä puhua totalitarismista sen oikealla nimellä ja panna hallitus aisoihin. Sen sijaan valtamedia, kuten Der Spiegel ja erityisesti yleisradioyhtiöt, jatkoi hallituksen paniikkipuhetta, lisäsi siihen tunnelatausta ja oli osaltaan mukana syrjimässä kriittisiä ääniä.
Keskiluokkaisten konservatiivien, liberaalien skeptikkojen tai vain tyytymättömien, todellisten huolten kanssa kamppailevien ihmisten leimaaminen yksioikoisesti ”oikeistolaisiksi” tai jopa ”demokratian vihollisiksi” kasvattaa uhkakuvia keinotekoisesti, mutta samalla myös avaa oven todelliselle ääriajattelulle. Kun jokin termi kärsii kovassa käytössä inflaation, se menettää lopulta alkuperäisen merkityksensä. Jos jopa Jan Josef Liefersin kaltaista henkilöä syytetään äärioikeistolaisuudesta hänen kampanjansa #allesdichtmachen (suomeksi: kaikki säppiin)[1] takia, sana ”äärioikeisto” menettää kohta teränsä.
Näin massojen polarisoituminen etenee. Epärehellisen toimintansa, faktojen vääristelyn ja arvostelijoiden leimaamisen seurauksena valtamedia ja politiikka menettävät kansalaisten luottamuksen. Kansalaiset alkavat kiinnostua AfD:n kaltaisista puolueista, jotka ovat jo vuosia syyttäneet mediaa ja vanhoja puolueita valehtelusta. Koska valtavirta on menettänyt kosketuksensa kielen vivahteisiin, ei kielenkäyttöä, joka olisi joskus aikaisemmin herättänyt suurta huolta, oteta enää vakavasti. Kuinkahan äärilaidassa AfD mahtaa jo ollakaan, jos jopa Jan Josef Liefersin katsotaan olevan natsi?
Kerran narahtanutta ei enää uskota
Joka kerran jää kiinni valheesta, sitä ei enää uskota – näinhän sitä väitetään. Ei siis ihme, että Tagesschau-ohjelmaa syytetään jopa sääkarttojen manipuloimisesta. Myös ilmastoasioissa valtamedia ja poliitikot näyttävät sortuvan samaan virheeseen kuin pandemian aikana: korostaakseen ilmastotoimien väitettyä kiireellisyyttä he käyttävät tunteisiin vetoavaa manipulointia ja ulossulkemista.
Joissakin tapauksissa he eivät edes peittele sitä. Esimerkiksi Frankfurter Allgemeine Sonntagszeitungin toimittaja Harald Staun selitti, että yhä useammat ”ilmastotoimittajat”, joihin hän ilmeisesti itsekin katsoo kuuluvansa, ovat vakuuttuneita siitä, että ”journalismin on pika pikaa muututtava, jotta ihmiset muuttaisivat käyttäytymistään”. Deutschlandfunkin Nach Redaktionsschluss -podcastissa, jossa keskustelivat Brigitte Baetz, Silvia Haas ja Heike Janssen, todettiin jo lokakuussa 2022, että toimittajien tulisi kertoa ilmastotoimista enemmän positiivisesta näkökulmasta ja välttää sanaa ”luopua”, jotta ilmastotoimet eivät kompastuisi vastahakoisiin kansalaisiin.
Jossain vaiheessa ihmiset tosin huomaavat, että tämäntapainen uutisointi ei ole enää journalismia vaan kampanjointia. Niinpä kun tv-lääkäri ja itseään lääketieteen ja ilmaston asiantuntijaksi tituleeraava Eckart von Hirschhauen esittää Sternin podcastissa sellaisia väittämiä, että ”Kuumuus on suurin terveysriski, johon on tällä vuosisadalla varauduttava” tai ”Kuljemme silmät levällään päin täydellistä katastrofia”, ihmiset eivät usko häntä, jo yksistään sen vuoksi, että vaikka kesä tuntuukin kuumalta, niin ei se kuitenkaan vastaa niitä apokalyptisia ennusteita, joita he ovat saaneet kuullakseen jo vuosien ajan. Kuten alussa todettiin: sää koskettaa jokaista. Paradoksaalista kyllä, paniikin lietsominen, jonka tarkoitus on saada ihmiset suhtautumaan myönteisesti ilmastotoimiin, herättääkin heissä vain ärtymystä.
Ideologia tekee ongelmista ratkaisemattomia
Meillä on ongelma: kun luottamus instituutioihin rapautuu ja yhteiskunta polarisoituu, tulee todellisesta ongelmasta eli ilmastonmuutoksesta puhtaasti poliittinen kysymys. Sitä, mitä ihminen asiasta ajattelee, eivät ratkaise enää todelliset faktat (joita ei muutenkaan enää erota keskustelun kohinasta), vaan se, mihin poliittiseen leiriin tämä tuntee kuuluvansa.
Vain harvat onnistuvat jättäytymään kahtiajaon ulkopuolelle. He jäävät rintamien väliin välillä toisen osapuolen, välillä toisen ahdistelemiksi, ja saattavat ihmetellä, miksi yhtäkkiä kaikki heidän ympärillään tuntuvat leikkivän järkensä menettänyttä. Yhteiskuntamme tulevaisuus riippuu valitettavasti tuosta rintamien välisestä vähemmistöstä. Niin kauan kuin faktat eivät ohjaa politiikkaa vaan päinvastoin, jäävät järkevät ihmiset vaille poliittista kotia.
Lukas Koperek on Mannheimissa ja Berliinissä asuva saksalainen journalisti. Artikkeli on julkaistu alun perin saksalaisessa poliittisen kulttuurin aikakauslehti Cicerossa kesäkuussa 2023.
[1] Huhtikuussa 2021 julkistetussa #allesdichtmachen-kampanjassa noin 50 saksalaista näyttelijää ja ohjaajaa kommentoivat videoilla ironiseen ja satirisoivaan sävyyn hallituksen koronapolitiikkaa ja median tapaa uutisoida pandemiasta. Käsikirjoittaja-ohjaaja Dietrich Brüggemannin alulle panemaan kampanjaan osallistunut näyttelijä ja jo DDR:n aikana yhteiskunnallisesti aktiivinen Jan Josef Liefers leimattiin videonsa vuoksi muun muassa salaliittoteoreetikoksi ja äärioikeistolaiseksi.