Espanjan taiteen duende – osa I

Federico García Lorca (1898–1936). Kuva: Ari Talvila.

Vuonna 1933 espanjalainen runoilija ja näytelmäkirjailija Federico García Lorca piti Madridin yliopistossa kirjallisuusluennon duendesta. Suomentaja Anne Douganin mukaan duenden käsite oli erottamaton osa Lorcan luomisprosessia. ”Lorcan duendessa on kyse jonkinlaisesta  minuuden syvyyksistä pulppuavasta demonisesta inspiraatiosta, joka saa taiteilijan valtaansa aina ainutkertaisella tavalla, sillä se ei koskaan toista itseään”, Dougan kirjoittaa suomennoksen jälkisanoissa.

Harvinaislaatuinen luento julkaistiin suomennettuna ensimmäistä kertaa Särön numerossa Taiteilijan tajunta 1933. Mittavan pituutensa vuoksi teksti julkaistaan Verkko-Särössä  kahdessa osassa; toinen osa on luettavissa 14.3. Saat alaviitteet näkyviin siirtämällä hiiren kursorin alaviitteen numeron päälle tai napsauttamalla numeroa.

[dropcap]H[/dropcap]YVÄT NAISET JA HERRAT!

 

Kokonaisen vuosikymmenen ajan minä ja vanha espanjalainen aristokratia olemme kuunnelleet yhdessä tuhatkunta esitelmää. Teimme sen tuossa hienostuneessa salongissa, jonne seuralaiseni saapuivat paikalle päästäkseen eroon heihin pinttyneestä ranskalaisesta kevytmielisyydestä. Nuo vuodet olivat samoja, jotka vietin Madridin opiskelija­-asuntolassa. Olin muuttanut sinne aloittaessani opintojani vuonna 1918 ja asustelin siellä aina vuoteen 1928 saakka, jolloin valmistuin humanistisesta tiedekunnasta.

Keuhkoni tarvitsivat raikasta ulkoilmaa ja mieleni auringonvaloa, sillä olin lopen kyllästynyt. Salongista ulos astuessani huomasin olevani hienoisen pölyn peitossa, joka oli hiljalleen muuttumassa ärsyttäväksi kuin pippuri. En todellakaan soisi teille samaa kohtaloa. En haluaisi teidän menevän sisään tuohon saliin, jossa pitkästyminen valtaa kaikkien mielet aivan kuin heidän päänsä ommeltaisiin yhteen hienon hienolla uneliaalla langalla ja jossa tuo samainen pitkästyminen saa kuulijoiden silmät muistuttamaan lähinnä neulansilmän kokoista reikää.

Pyrkimyksenäni on, mikäli kykenen siihen, tarjota teille yksinkertainen oppitunti kärsivän Espanjan salaisesta hengestä. Teen sen omalla runoilijan äänelläni, jota eivät kuormita himmeät ilmaisut epäselvine sanankäänteineen, eivätkä lampaan valepukuun sonnustautuneet ironiset kommentit.

Jokainen, joka on oleskellut, kartalla nyljetyn härän nahkaa[note]Espanjasta käytetään yleisesti nimitystä La piel de toro (härän nahka).[/note] muistuttavan maamme eteläisellä puoliskolla, on kuullut usein sanonnan: ”Tässä on paljon duendea mukana.” Manuel Torresilla, tuolla Andalusian suurenmoisella taiteilijalla, oli tapana tokaista joillekin laulajille: ”Sinulla on ääntä ja hallitset eri tyylit, mutta et tule koskaan menestymään, koska sinulla ei ole duendea.”

Kaikkialla Andalusiassa, siis yhtä lailla Jaénin kuivuudessa kuin Cádizin meren läheisyydessä, ihmiset puhuvat lakkaamatta duendesta ja tunnistavat sen läsnäolon silloin kun se on vaistonvaraista. Loistava flamencolaulaja ja Deblan[note]Nelisäkeinen, ilman kitaran säestystä laulettu flamencolaulu.[/note] luoja, El Lebrijano, sanoi: ”Silloin kun esiinnyn duenden voimalla, kukaan ei voi vastustaa lauluni lumoa”. Vanha mustalaistanssija La Malena huudahti kuultuaan Brailowskin soittavan Bachia: ”Olé! Tuossahan on duendea!” Gluckin, Brahmsin ja Darius Milhaudin sävellykset vastaavasti vain ikävystyttivät häntä. Manuel Torres, mies, jonka suonissa virtaa eniten kulttuuripitoista verta kaikista tuntemistani miehistä, sanoi mielestäni totuuksista suurimman kuunneltuaan Fallan itsensä esittämänä Generalifen yösoiton: ”Kaikki musiikki, jossa on syviä sointuja, on duenden avulla luotu.”

Nämä syvät soinnut, kuin pohjattomaan liejuun työntyvät juuret, ovat meille yhtä aikaa sekä tuttuja että mystisiä. Niissä piilee kuitenkin kaikki se, mikä on olennaista taiteessa. Tuo oikea kansanmies, Manuel Torres, oli syvistä soinnuista puhuessaan samoilla linjoilla itsensä Goethen kanssa. Viimeksi mainittu määrittelee duenden käsitteen viuluvirtuoosi Paganinin yhteydessä: ”Duende on salaperäinen voima, jonka kaikki tuntevat, mutta jota yksikään filosofi ei kykene selittämään”.

Toisin sanoen duende merkitsee sisäistä voimaa, ei suoritusta. Sen kohdalla on kyse kamppailusta, ei ajattelusta. Olen kuullut erään vanhan kitaransoiton taiturin sanovan: ”Duende ei oleskele kurkussa, vaan se nousee syvältä sisimmästä alkaen matkansa aina jalkapohjista asti”. Eli duende ei merkitse taitoa, vaan todellisesta elävää tyyliä, verenperintöä, ikuista kulttuuria ja jatkuvaa luomisprosessia.

Tämä ”salaperäinen voima, jonka kaikki tunnemme, mutta jota yksikään filosofi ei ole selittänyt” tarkoittaa pelkistetysti ilmaistuna vuoriston sielua. Se on Nietzschen sisintä syleillyt duende, jonka ulkoista olemusta hän turhaan haki Rialton sillalta[note]Venetsian Canal Granden ylittävistä silloista vanhin ja tunnetuin.[/note] tai Bizetin musiikista. Nietzsche epäonnistui tavoitteessaan, koska ei tiennyt, että hänen etsimänsä duende oli siirtynyt salaperäisistä kreikkalaisista Cádizin tanssijattariin ja flamencolaulaja Silverion diosyyniseen[note]hurmioitunut, hillitön[/note] huutoon.

En kuitenkaan halua, että kukaan sekoittaa duenden jumaluusopin siihen paholaiseen, jota myös epäilyksi kutsutaan, ja jolle Luther hurmiohengessään uhrasi sanojaan Nürnbergissä. Se on myös pidettävä erillään katolilaisten kaiken tuhoavasta ja vähä­älyisestä paholaisesta, joka naamioituu naaraskoiraksi päästäkseen sisään luostareihin. Duendea ei tule myöskään luuleman Cervantesin mustasukkaisuuskomedian[note]Viittaa Miguel de Cervantes Saavedran novelliin El celoso extremeño, jossa rikas kauppias Carrizales on äärimmäisen mustasukkaisuuden riivaama.[/note] puhuvaksi apinaksi, jota kaupustelija raahasi mukanaan Andalusian metsissä.

[pullquote]Jokainen taiteilija joutuu täydellisyyttä tavoitellessaan kamppailemaan duendensa kanssa.[/pullquote]

Ei. Duende, josta puhun, on tummanpuhuva ja järisyttävä, se on Sokrateen hilpeän paholaisen jälkeläinen, marmori ja suola, joka raapaisi Sokratesta päivänä jona filosofi nielaisi myrkkyä. Se on Descartesin alakuloisen, vihreän mantelin kokoisen pikku paholaisen perillinen, joka kyllästyi tiedemiehen matemaattisiin koukeroihin ja pakeni kanavia pitkin kuuntelemaan juopuneiden merimiesten laulua.

Nietzsche korostaa, että jokainen kuolevainen, jokainen taiteilija, ja huomioikaa tämä, sillä katson sen erittäin tärkeäksi, joutuu täydellisyyttä tavoitellessaan kamppailemaan duendensa kanssa. Ei siis, kuten on väitetty, muusansa tai inspiraatiotaan vaalivan luovuuden enkelinsä kanssa.

Luovuuden enkeli näyttää tietä ja antaa lahjoja Pyhän Rafaelin tapaan, puolustaa ja suojelee Pyhän Mikaelin lailla sekä varoittaa ennalta kuten Pyhä Gabriel. Luovuuden enkeli häikäisee loistollaan lennellessään päämme päällä, mutta se on aina yläpuolellamme ja ripottelee sieltä armopalojansa. Meidän tarvitsee vain, ilman minkäänlaista vaivannäköä, tanssia hänen pillinsä mukaan sekä toteuttaa hänen toiveensa ja mieltymyksensä. Damaskoksen tien luovuuden enkeli, tuo, joka luikerteli Asissiksen[note]Pyhän Fransiscus Assisilaisen perustama luostari Italiassa.[/note] parvekkeen kaiteiden raosta ja kulki hurskaan Enrique Sussonin jalanjälkiä, sanelee säännöt, joita tulee noudattaa. Vastustaminen voi käydä kohtalokkaaksi, sillä luovuuden enkeli huitoo haavoittavia terässiipiään valitsemansa taiteilijan läheisyydessä.

Muusa taas sanelee, ja joissakin tapauksissa antaa vain vihjeitä. Se ei pysty enää paljoonkaan, koska on etäinen ja kovin uupunut (olen nähnyt sen kahdesti). Minun oli pakko sijoittaa sen sydämeen pala marmoria, jotta se jaksaisi taas jatkaa. Muusan omaavat runoilijat kuulevat ääniä, joiden alkuperää eivät tunne. Ne ovat muusan kuiskauksia ja yleensä ravintoa luovuudelle. Joskus käy kuitenkin niin, että runoilija päätyy itse muusansa suupalaksi. Tämä oli esimerkiksi suuren runoilijan, Apollinairen[note]Guillame Apollinaire (1880-1918), ransk. runoilija ja taidekriitikko.[/note] kohtalona. Hänen tuhonaan oli se hirvittävä muusa, jonka inspiroimana enkelimäinen mestari Rousseau[note]Henri Rousseau (1844-1910), ransk. taidemaalari.[/note] ikuisti hänet kankaalle.

Muusa saa älyn hereille. Se loihtii upeat näkymät ja antaa taiteilijan maistella kunnian petollisia makuja. Mutta järki on useimmiten runouden vihollinen, koska se jäljittelee liiaksi ja tuudittaa runoilijan näennäisesti turvalliseen olotilaan. Muusa saa runoilijan unohtamaan, että hän voi yhtäkkiä joutua muurahaisten ruuaksi tai menestyksensä arsenikin myrkyttämäksi. Tälle kohtalokkaalle lopulle eivät muusat enää voi mitään, olivatpa he sitten hienostuneita monokkelien käyttäjiä tai vaatimattomimmissa puitteissa viihtyviä muusia.

Luovuuden enkeli ja muusa tulevat ulkoapäin, ensimmäinen valaisee ja jälkimmäinen antaa muodot (Hesíodos oppi heiltä). Runoilija vastaanottaa nämä kultakimpaleet ja selkeät kaaviokuvat sääntöinä etsiessään tietä menestykseen. Sitä vastoin duendea täytyy etsiä sielun syvimmistä syövereistä. Runoilijan on silloin pantava vastaan luovuuden enkelille ja annettava potkut takamuksiin muusalle, sekä samalla torjuttava pelkonsa 1700-­luvun orvokkien sulotuoksua erittävää runoutta kohtaan. Hänen tulee rohkeasti kohdata se tosiseikka, että muusakin on jo sairastunut omaan rajallisuuteensa.

Todellinen taisto käydään duenden kanssa. Tiedämme, että yhteyttä Jumalaan voidaan etsiä monin keinoin. Kärsivän erakon kilvoitellessa totaalisessa yksinäisyydessään mystikot, kuten Teresa Avilalainen ja Ristin Johannes hakivat valaistusta iloon ja rauhaan tähtäävästä mietiskelystä yhdessä muiden Jumalaa etsivien kanssa.[note]Teresa Avilalainen (Santa Teresa, 1515-1582) ja Ristin Johannes (San Juan de la Cruz, 1542-1591) ovat tunnetuimpia espanjalaisia mystikkorunoilijoita. He uudistivat yhdessä karmeliittaluostarilaitoksen.[/note] Ja vaikka meidän täytyisikin huudahtaa profeetta Jesajan tapaan: ”Sinä olet kätkenyt meiltä kasvosi”, [note]Jesajan kirja 64:6[/note] loppujen lopuksi juuri itse Jumala kylvää ensimmäisen tulikuuman epäilyksen siemenen häntä etsivän sydämeen.

Duenden etsimiseen ei ole olemassa opaskirjaa eikä siinä harjoittelu auta. Tiedämme ainoastaan, että duende saa veremme polttamaan ja se uuvuttaa. Se torjuu kaiken oppimamme suloisen muodon ja tuhoaa tyylin. Se yllyttää harmaiden, hopean ja vaaleanpunaisen mestarin, Goyan, hylkäämään parhailta englantilaisilta taidemaalareilta oppimansa värienkäytön ja ylipuhuu mestarin levittämään polvillaan ja nyrkeillään kankaalle kauheaa mustaa pikeä. Se riisuu Mosén Cinto Verdaquerin[note]Katalonialainen, vuosina 1845-1902 elänyt runoilija, joka tunnetaan paremmin nimellä Jacinto Verdaquer.[/note] alastomaksi Pyreneiden kylmyydessä ja vie Jorge Manriquen[note]Jorge Manrique (n. 1440-1479), esp. runoilija.[/note] odottamaan kuolemaa Ocañan autiomaahan. Se pukee Rimbaudin[note]Arthur Rimbaud (1854-1891), ransk. runoilija.[/note] hentoisen ruumiin vihreään sirkustaiteilijan pukuun ja muuttaa aamuöisellä bulevardilla kreivi Lautrémontin[note]Ranskalaisen runoilija Isidore Lucien Ducassen (1846-1870) pseudonyymi.[/note] silmät kuolleiksi kalansilmiksi.

***

Etelä­-Espanjan suurenmoiset mustalais-­ ja flamencotaiteilijat tietävät, ovat he sitten laulajia, soittajia tai tanssijoita, että taiteessa on tunnetta vain jos duende on saapuvilla. He huiputtavat yleisöään antaen vaikutelman duenden olemattomasta läsnäolosta, samoin kuin tekevät päivittäin lukuisat kirjailijat, taidemaalarit ja kirjallisuuden räätälöijät. Mutta riittää, että hylkäämme välinpitämättömyyden ja terästämme hivenen aistejamme. Petos paljastuu ja vilppi luikkii tiehensä vieden mauttomat metkunsa mukanaan.

Andalusialainen ”flamencolaulaja” Pastora Pavon, tuo melankolinen espanjalainen nero, jota oli siunattu samankaltaisella mielikuvituksella kuin Goyaa ja Rafael Galloa[note]Esp. härkätaistelija.[/note], lauloi kerran eräässä Cádizin pikku tavernassa. Hän, jota myös Kampahiuksiseksi tytöksi kutsuttiin, leikitteli tummalla ja sammaleisella, sulatettua tinaa muistuttavalla äänellään. Hän verhosi sen hiuksillaan, virvoitti sitä yrttijuomalla ja kadotti sen toisinaan pimeyden kaukaisiin sokkeloihin. Mutta kaikki oli hyödytöntä, yleisö ei pihahtanutkaan.

Tavernaan oli saapunut myös flamencolaulaja Ignacio Espeleta, ihastuttavana kuin roomalainen kilpikonna. Kun häneltä kerran kysyttiin: ”Miksi et tee työtä?”, hän vastasi Argantonion[note]Muinaisen (n. 1 000–600 eKr.), Iberian niemimaalla sijainneen Tartessosin kuningas.[/note] arvolle sopiva hymy huulillaan: ”Miksi ihmeessä tekisin työtä, minähän olen Cádizista?”

Sevillan portto Eloisakin oli paikalla. Tämä kuumaverinen aristokraatti oli Soledad Vargasin ensimmäisen polven jälkeläinen, mustalaisnaisen, joka kieltäytyi avioliitosta Rothschildin[note]Saksalais-juutalaisen pankkiirisuvun edustaja.[/note] kanssa, koska piti tätä verenperinnöltään itseään alempiarvoisena. Siellä olivat myös ihmisten julmiksi luulemat Floridasit, jotka kuitenkin itse asiassa ovat vuosituhansien pyhiä miehiä, sillä he uhraavat yhä härkiä Geryonille[note]Kreikkalaisessa mytologiassa tämä siivekäs kolmipäinen hirviö kasvatti karjaa.[/note]. Tavernan nurkkauksessa istuskeli myös suunnattoman suuri karjankasvattaja, herra Pablo Murube kreetalaista naamiota muistuttava ilme kasvoillaan. Kun Pastora Pavon viimein päätti esityksensä, tavernassa vallitsi lähes täysi hiljaisuus. Sen rikkoi vain erään pienikokoisen ja paloviinan innoittaman tanssahtelijamiehen sarkastinen kuiskaus: ”Eläköön Pariisi!”. Tällä hän ilmeisesti halusi sanoa: ”Täällä eivät meitä kiinnosta kyvyt, tekniikka eikä taitavuus vaan jokin aivan muu”.

[pullquote]Duenden saapuminen edellyttää aina perusteellista muutosta vanhoihin suunnitelmiin.[/pullquote]

Silloin Kampahiuksinen tyttö hyppäsi pystyyn sekopäisenä raivosta muistuttaen juuriltaan revittyä keskiaikaista itkijänaista ja kaatoi kurkkuunsa suuren lasin tulista paloviinaa. Tämän jälkeen hän istuutui ja alkoi lauleskella hiljaa, lähes hengittämättä ja ilman vivahteita, kurkku polttavana, mutta… duenden kera. Hän oli kyennyt karkottamaan laulustaan kaiken ulkokultaisuuden sekä tekemään tilaa raivoisalle ja polttavalle duendelle, tuolle hiekkamyrskyjen seuralaiselle. Duendelle, joka sai kuulijat repimään vaatteitaan lähes samaan tahtiin kuin sen tekevät Antilleiden mustat tapellessaan paikastaan Santa Barbaran pyhäinkuvan edessä.

Kampahiuksisen tytön oli raadeltava ääntään, sillä hän oli tietoinen kuulijoidensa epätavallisesta herkkyydestä. Tyttö tiesi, etteivät yleisöä tyydyttäneet pelkät ulkoiset muodot, vaan se janosi vilpitöntä ja ytimekästä, vain ilmaisun aitoudella hengissä pysyvää musiikkia. Taiteilijan tuli luopua varmuudestaan ja taidoillaan kukkoilemisesta, toisin sanoen hänen oli hylättävä muusansa ja jäätävä ilman selustaa. Tämä siksi, että hänen oli valmisteltava tietä duendelle tulla ja taistella täydellä voimalla.

Ja miten hän lauloi! Hänen äänensä ei enää leikitellyt, sillä se oli tuskasta ja vilpittömyydestä pulppuavaa verta. Tytön ääni avautui kuin raivokas kymmensorminen kämmen. Vaikutti siltä, kuin hänen äänensä olisi naulittu yhtä avoimeksi kuin Juan de Junin[note]Jean de Joigny (1506-1577), ranskalais-espanjalainen kuvanveistäjä.[/note] veistämät Kristuksen kämmenet ristillä.

Duenden saapuminen edellyttää aina perusteellista muutosta vanhoihin suunnitelmiin ja se tuo mukanaan vastikään kukkineen ruusun ennenkuulumattoman tuoreuden tunnun. Duenden lähestyessä taiteilija tuntee kokevansa jotakin ihmeellistä, jota voinee lähes verrata uskonnolliseen hurmioon.

Kaikkialla arabialaisessa musiikkimaailmassa, tanssin, laulun ja elegian yhteydessä duenden saapumista paikalle tervehditään pontevasti ”Allah, Allah!”, ”Jumala, Jumala”, joka on hyvin lähellä härkätaisteluiden ”Ole” ­huutoa, jos ei peräti tarkoita täsmälleen samaa. Myös Etelä-­Espanjassa lauluja kuulemaan tullut yleisö ylistää aina duenden läsnäoloa vilpittömillä ”Eläköön Jumala” ­huudoilla. Ne ovat voimakkaita, inhimillisiä ja täynnä syvää tunnetta olevia ilmaisuja, joiden avulla ollaan yhteydessä Jumalaan kaikkien aistien välityksellä. Niillä kiitetään duendea siitä, että se riepottelee tanssijan ääntä ja ruumista mahdollistaen näin hänen irtautumisensa todellisuudesta. Tanssija voi duenden saapuessa kokea runonomaisen paon häntä ympäröivästä maailmasta, joka täydellisyydessään muistuttaa 1600-­luvun erinomaisen runoilijan, Pedro Soto de Rojasin[note]Pedro Soto de Rojas (1590-1655), yksi Espanjan runouden kultakauden tunnetuimmista runoilijoista. Lorca viittaa tässä Soto de Rojasin runoon Paraiso cerrado para muchos, jardines abiertos para pocos (Monilta suljettu paratiisi, harvoille avoimet puutarhat).[/note] seitsemässä puutarhassaan kokemaa elämystä ja Juan Calímacon[note]Bysantin aikainen munkki, tunnetaan myös nimellä Johannes Siinailainen (570-649 jKr.).[/note] hiljalleen valuvia kyynelvirtoja. Kun tuo todellisuudesta irtautuminen onnistuu, voivat kaikki luonnollisestikin havaita sen seuraukset: yhtä lailla aloittelijat, jotka todistavat karun aineksen muuttumista tyyliksi, kuin sivistymättömät, jotka eivät edes tiedosta mitä oikeastaan on tapahtumassa, mutta huomaavat yhtä kaikki olevansa liikuttuneita.

***

Vuosia sitten eräässä Jerez de la Fronteran tanssikilpailussa voiton vei 80-­vuotias vanha nainen, vaikka kanssakilpailijoinaan hänellä oli ihastuttavia naisia ja ampiaisvyötäröisiä tyttösiä. Vanhus voitti kilpailun yksinkertaisesti vain polkemalla jalkaansa näyttämöllä, kohottamalla käsivartensa ja nostamalla päänsä pystyyn. Mutta tuo kuolemaisillaan oleva duende, jonka ruostuneet veitsisiivet raapivat lattiaa, tuli ja voitti. Ja hänen voittonsa oli täysin oikeutettu. Siitäkin huolimatta, että paikalla olivat muodon ja hymyn kaunottaret, muusat ja luovuuden enkelit.

Duenden läsnäolosta voivat nauttia kaikki taiteenalat, mutta omimmillaan se on, kuten on luonnollista, musiikissa, tanssissa ja ääneen lausutussa runoudessa, koska viimeksi mainitut tarvitsevat elävän esittäjän ja tulkitsijan. Näiden taiteenlajien muodot syntyvät ja kuolevat alinomaa ja ne pystyttävät ääriviivansa juuri tähän hetkeen.

Monesti muusikon duende siirtyy tulkitsijalle ja toisinaan, kun muusikko tai runoilija ei kykene itse luomaan todellista taidetta, tulkitsijan duende, ja tämä on mielenkiintoista, loihtii jotakin uutta ja ihmeellistä, sellaista, jossa on vain hippusen alkuperäistä muotoa jäljellä. Edellisen kaltainen oli Eleonora Dusen[note]Eleonora Duse (1858-1924), italialainen näyttelijätär.[/note] tapaus. Hän etsi käsiinsä epäonnistuneita teoksia ja sai ne menestymään omalla, tiettyjä lisäyksiä sisältävällä tulkinnallaan. Goethen mukaan Paganini kykeni loihtimaan soitollaan sielua koskettavia sointuja, vaikka itse sävellys olisi ollut varsin rahvaanomainen. Muistan kerran nähneeni, kuinka Puerto de Santa Mariassa eräs suloinen tyttönen laulaessaan ja tanssiessaan kauhean italialaisen kupletin, O Marin, loi tuohon italialaiseen rihkamaan rytmillään, tauoillaan ja eläytymisellään houkuttelevan tuulahduksen sekä lupauksen nousevasta kullasta. Kaikki nämä tapaukset selittyvät todellakin sillä, että tulkitsijat löysivät teoksista jotakin uutta, sellaista, millä ei ollut mitään tekemistä alkuperäisten versioiden kanssa. Luovuttaessaan niille tuoretta uutta verta tulkitsijat kykenivät luomaan jotakin taianomaista noihin aiemmin niin tympeisiin sävellyksiin.