Tämä on toinen osa Federico García Lorcan Madridin yliopistossa vuonna 1933 pitämästä kirjallisuusluennosta, jonka aiheena on taiteen duende. Luennon ensimmäisen osan löydät täältä.
Suomentaja Anne Douganin mukaan duenden käsite oli erottamaton osa Lorcan luomisprosessia. “Lorcan duendessa on kyse jonkinlaisesta minuuden syvyyksistä pulppuavasta demonisesta inspiraatiosta, joka saa taiteilijan valtaansa aina ainutkertaisella tavalla, sillä se ei koskaan toista itseään”, Dougan kirjoittaa suomennoksen jälkisanoissa (luettavissa sivun lopussa).
Harvinaislaatuinen luento julkaistiin suomennettuna ensimmäistä kertaa Särön numerossa Taiteilijan tajunta 1933. Saat alaviitteet näkyviin siirtämällä hiiren kursorin alaviitteen numeron päälle tai napsauttamalla numeroa.
—
[dropcap]K[/dropcap]aikki taiteenalat ja jopa kaikki kansakunnat voivat periaatteessa saada inspiraationsa duendelta, muusalta tai luovuuden enkeliltä. Saksalaisilla, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, on muusansa ja italialaisilla aina luovuuden enkelinsä, mutta Espanjassa on duende koko ajan läsnä. Täällä vuosituhansia vanhan musiikin ja tanssin maassa duende antaa taiteelle aamuöisistä sitruunoista puristamansa kitkerän maun. Täällä kuolema on aina läsnä ja se on aina tervetullut.
Kaikissa maissa kuolema merkitsee loppua. Sen saapuessa verhot vedetään kiinni. Mutta näin ei tehdä Espanjassa. Espanjassa verhot avataan. Monet viettävät elinpäivänsä muurien sisäpuolella, mutta kuoleman saavuttua heidän ruumiinsa tuodaan aurinkoon. Vainaja on Espanjassa elävämpi kuin missään muualla maailmassa: parturinveitsen terän lailla sen piirteet tekevät haavaa.
Kuolemaa, ja sen hiljaista tarkastelua, koskevat kaskut ovat tuttuja espanjalaisille. Kuolema on läsnä Quevedon[note]Fransisco de Quevedo (1580-1645), esp. kirjailija ja runoilija.[/note] “Luurankojen unessa” (El suefio de las calaveras) ja de Valdés Lealin[note]Juan de Valdés Leal (1622-1690), sevillalainen barokinajan taidemaalari.[/note] “Mädäntyneessä piispassa” (El obispo podrido). Se on ikuistettuna yhtä lailla 1600-luvun synnytystuskissaan kärsineen Marbellan säkeissä:
Sisuksieni veri
ratsuasi peittää.
Hevosesi raajat
kipinöitä piestä polkee…
kuin lähes tuhonsa kohdanneen Salamancan sanoissa sen vaikertaessa härän haavoittaman nuoren miehen lailla:
Ystävät, mä kuolen tosissaan;
ystävät, mä tosi heikkona olen.
Kolme on riepua sisälläin
ja neljättä sinne tungen…
Näissä kaupungeissa ihmiset kokoontuvat tarkkailemaan kuolemaa salpietarinkukilla
[note]Frankenia chilensis -kasvi, jolla on suuret valkoiset kukat.[/note]
koristetuille parvekkeille ottaen seuralaisikseen Jeremiaan katkerimmat säkeet ja sypressin lyyrisimmän tuoksun. Mutta Espanja on maa, jossa se, mikä on arvokkainta kaikesta, määritellään kuoleman korkeimman hinnan mukaan.
Espanjassa kyntäjien äkeissä, puukoissa, paimenten parransängissä, taivaalla yksinään loistavassa kuussa, kärpäsissä, kosteissa kaapeissa, raunioilla, pitsiin puetuissa pyhimyksissä, kalkissa, räystäiden terävissä reunoissa ja maiseman ihailuun tarkoitetuilla tienvarsipaikoilla kasvaa pienen pieniä kuoleman yrttejä. Ne ovat kuin vihjeitä ja kuiskauksia avoimelle sielulle muistuttaen meitä siitä, että olemme täällä vain väliaikaisesti hengittämässä kuollutta ilmaa. Ei ole sattumaa, että kaikki maassamme syntynyt taide on karhiaisten peittämän kivikkoisen maamme kaltaista. Pleberion
[note]Henkilöhahmo Fernando de Rojasin (1470-1541) näytelmässä La Celestina.[/note]
valitus ei ole siitä ainut esimerkki, eivät myöskään mestari Josef Maria de Valdivieson tanssit. Ei ole sattumaa, että seuraava rakastettu espanjalainen balladi erottuu muiden eurooppalaisten joukosta:
– Jos olet mun sulo ystäväin,
miksi et katso mua miksi?
– Silmäni joilla sua katselin
varjoille lahjoitin.
– Jos olet mun sulo ystäväin,
miksi et suutele mua miksi?
– Huuleni joilla sua suutelin
vuorille lahjoitin.
– Jos olet mun sulo ystäväin,
miksi et syleile mua miksi?
– Käsivarteni joilla sua syleilin
maanmatosilla peittelin.
Eikä ole mitään ihmeellistä siinä, että lyriikkamme aamunkoitossa kuului tämä laulu:
Kukkatarhassa
tulen kuolemaan,
ruusutarhassa
minut surmataan.
Äitini, nyt lähden,
ruusuja poimimaan,
kukkatarhassa varmaan
kuolema odottaa.
Äitini, nyt lähden,
ruusuja katkomaan,
ruusutarhassa varmaan,
kuolema odottaa.
Kukkatarhassa
tulen kuolemaan,
ruusutarhassa,
minut surmataan.
Maastamme voi löytää useita esimerkkejä, joilla juhlistetaan kuoleman voittoa: Zurbaránin[note]Fransisco de Zurbarán (1598-1664), esp. taidemaalari.[/note] maalaamissa kuun jähmettämissä ihmisissä, El Grecon[note]El Greco (1541-1614), Kreetalla syntynyt, Espanjassa elämäntyönsä tehnyt taidemaalari, arkkitehti ja kuvanveistäjä.[/note] ihran ja salamankeltaisen värin käytössä, isä Sigüenzan[note]Jose de Sigüenza (1544-1664), esp. runoilija, kirjailija, teologi ja historioitsija.[/note] tarinassa, koko Goyan tuotannossa, El Escorialin[note]Filip II (1556-1664) rakennutti El Escorialin palatsin ja luostarin (sijaitsee 45 km:n päässä Madridista) vastauskonpuhdistuksen tutkimuspaikaksi. Sinne on haudattu useita espanjalaisia monarkkeja.[/note] kirkon keskuskaaressa, kaikissa kromatuissa veistoksissa, Osasunan herttuan hautakammiossa ja Benaventesin[note]Benaventesin kappeli sijaitsee Medina de Riosecossa, Kastilia ja Leónin maakunnassa.[/note] kappelissa sijaitsevassa kuolemaa esittävässä kitaransoittajassa. Kuoleman voittoa juhlistetaan myös vainajien läsnä ollessa suoritetuilla San Andrés de Teixidon[note]Vanhan legendan mukaan se, joka ei tutustu elämänsä aikana Pohjois-Espanjan Galiciassa sijaitsevaan San Andrés de Teixidon kylään, tutustuu siihen kyllä kuoltuaan.[/note] pyhiinvaellusmatkoilla, asturialaisten naisten marraskuun yössä viettämien laulujuhlien yhteydessä, joissa edesmenneiden lauluja esitetään kantaen liekehtiviä lyhtyjä, sekä Mallorcan ja Toledon katedraaleissa esitetyissä ennustuslauluissa ja tansseissa.
Kuolemariitin suosiosta Espanjassa kielivät lukuisat pääsiäisviikon juhlallisuudet, huippuunsa hiotut härkätaistelumenot ja tortosinolaisten synkkä In Recort.[note]Tortosino: kaupunki Kataloniassa. In Recort: katalonialainen uskonnollinen laulu.[/note] Maailmassa vain Meksiko yltää näissä asioissa maani tasolle.
***
Muusa sitä vastoin kuoleman lähestyessä sulkee ovensa ja kiertelee vainajalle varattua uurnaa kirjoittaen siihen talikädellään hautakirjoituksen. Mutta suoritettuaan tehtävänsä hän palaa heti vaitonaisena ja hämmentynein mielin kiillottamaan laakeriseppelettään. Oodin typistetyn kaaren alla muusa sommittelee asetelmia italialaiset 1400-luvun kukkamaalaukset esikuvinaan ja huutaa samalla avukseen Lucretiuksen[note]Titus Lucretius Carus (n. 99-55 eKr.), roomalainen runoilija ja filosofi.[/note] vartijakukkoa, jotta se ajaisi pois hänet yllättäneen pimeyden.
Kuoleman lähestyessä alkaa luovuuden enkeli lennellä hitaasti ympyrää kutoen samalla lilja- ja jääkyynelillä elegiaa, jonka olemme nähneet Keatsin[note]John Keats (1795-1821), englantilainen runoilija.[/note], Villasandinon, Herreran, Bécquerin ja Juan Ramón Jiménezin[note]Espanjalaisia runoilijoita: Alfonso Álvarez de Villasandino (1345-1428), Fernando de Herrera (1534-1597), Gustavo Adolfo Bécquer (1836-1870), Juan Ramón Jiménez (1881-1958).[/note] tärisevissä käsissä. Mutta kuinka kauhistuukaan luovuuden enkeli, jos se havaitsee hiekanjyväsen, pikkuriikkisimmänkin, pehmeällä vaaleanpunaisella ihollaan!
Duende puolestaan ei edes saavu, ellei havaitse kuoleman mahdollisuutta. Se ei tule, jos ei tiedä, että kuolema kiertelee hänen taloaan. Duende vaatii takuut siitä, että hänen läsnäolonsa saa meidät hylkäämään tarpeettomiksi käyneen suojamuurimme, jonka rakentamiseen olemme kaikki syyllistyneet.
Duende haluaa haastaa taiteilijan kaksintaisteluun miinoitetuille kentille. Aseinaan taistelussa, josta muusa ja luovuuden enkeli pakenevat tahteineen ja viuluineen, hän käyttää mielikuvia, ääntä ja eleitä. Duende haavoittaa, ja juuri tuossa iäti märkivässä haavassa piilee ihmisen luoman taiteen ainutlaatuisuus ja nerous.
***
Runo saa taianomaisuutensa poikkeuksetta duendelta, vain duenden inspiroima runoilija voi kastaa lukijansa todellisen taiteen vihkivedellä. Tämä johtuu siitä, että duenden ollessa läsnä on helpompi ymmärtää ja varmempi tulla ymmärretyksi, on helpompi rakastaa ja varmempi tulla rakastetuksi. Tämä ponnistelu, siis yritys saada ilmaisu siihen muotoon, että lukija ymmärtää runoilijan sanoman, voi joskus jopa tuhota runoilijan.
Muistakaapa tuon sydänjuuriaan myöten flamencan[note]Henkilö, joka on omaksunut mustalaiskulttuurin elämänasenteen.[/note] ja duenden haltuunsa ottaman Teresa Avilalaisen tapaus. Ei hän ollut aito flamenca siitä syystä, että oli härkätaisteluareenalla kyennyt taltuttamaan raivoisan härän. Ei myöskään siksi, että hän oli kerskunut kauneudellaan munkki Juan de la Miserian[note]Juan Narduch, Teresa Avilalaisen aikalainen, napolilainen munkki ja taidemaalari.[/note] edessä tai antanut korvapuustin paavin lähettiläälle. Teresa Avilalaisen edellä mainittu maine perustuu pikemminkin siihen, että hän oli niitä harvoja luotuja, jonka ruumiin duende (ei siis hänen luovuuden enkelinsä, sillä se ei koskaan hyökkää) lävisti nuolella kostoksi siitä, että taiteilija oli paljastanut sen suurimman salaisuuden. Teresa Avilalainen oli päässyt selville tavasta löytää aistien avulla tie alitajunnan vereslihalla olevaan, pilvien pimentämään ja meren elämää kuhisevaan valtakuntaan, jossa asustaa iätön rakkaus.
Teresa Avilalainen oli rohkea duenden voittaja, toisin kuin Filip II, joka paloi halusta löytää muusansa tai luovuuden enkelinsä jumaluusopista, mutta joutuikin El Escorialin kylmän kiivaan duenden vangiksi. Tuossa rakennelmassa muodot ja mielikuvitus yhtyivät duenden pukeutuessa muusan valepukuun, ja näin tehdessään se langetti iäisyyteen kestävän rangaistuksen mahtavalle kuninkaallemme.
Sanoin, että duende tavoittelee täydellisyyttä, jota ei silmä havaitse. Sanoin myös, että se rakastaa äärimmäisyyksiä ja haavoittuvuutta. Duendella on Espanjassa (samoin kuin Itämaissa, joissa niissäkin tanssi on keino ilmaista hengellisyyttä) vapaa toimintaalue; Cadizin tanssijoiden Marcialin ylistämissä vartaloissa ja laulajien Juvenalin ylistämissä rinnoissa.[note]Roomanvallan aikaisia hispaanorunoilijoita.[/note]
Duende liikkuu esteittä myös kaikilla härkätaisteluareenoilla, joiden rituaalit muistuttavat uskonnollisien messujen liturgioita. Niissä molemmissa palvonnan ja uhrilahjojen kohde on yksi ja ainut Jumala.
***
Näyttäisi siltä, että koko klassisen maailman yhteiset duendet kokoontuvat näihin kansamme kulttuurista ja herkkyydestä kertoviin juhlallisuuksiin, joissa duenden ansiosta raivo pääsee voimakkaimmin valloilleen, kyyneleet valuvat aidoimmillaan ja sappi kiehuu kitkerämpänä kuin koskaan. Espanjassa kenelläkään ei ole hauskaa härkätaisteluissa eikä tanssiesityksistä haeta huvia. Duenden läsnäolo saa nuo tilaisuudet muistuttamaan kärsimysdraamaa, jossa ympäröivällä todellisuudella ei ole roolia.
Duende pöllyttelee tanssijan vartaloa kuten tuuli hiekkaa. Sen maaginen voima saa tyttösen vaikuttamaan kuun lumoamalta ja se vanhentaa hänen keskenkasvuisen ruumiinsa viinikaupoissa almua pyytävän vanhuksen kaltaiseksi. Duende suihkuttaa tyttösen hiuksiin öisen sataman tuoksua ja antaa hänen käsivarsiensa liikkeille primitiiviselle tanssille ominaista ilmaisuvoimaa.
Erityisen kiinnostavaa on kuitenkin korostaa, että duende ei koskaan toista itseään. Se on joka kerta erilainen, aivan kuten myrskyn tuivertaman meren aallotkin ovat.
***
Härkätaisteluissa duende käyttää kaikkein tehokkaimpia aseitaan, koska silloin sen on toisaalta taisteltava kaiken tuhoavaa kuolemaa vastaan ja toisaalta sen on tehtävä tilinsä selväksi muodon kanssa. Sen on pidettävä muoto aisoissa, jottei se omisi itselleen seremonian pääroolia. Härällä on siinä toimintaalueensa ja härkätaistelijalla omansa. Vaaran paikka on pisteessä, missä nämä kaksi kohtaavat, sillä juuri siinä tämä hurja leikki kulminoituu.
Härkätaistelija voi vaikuttaa kyvykkäältä, jos hänellä on muusa apunaan muleta-vaiheessa ja luovuuden enkeli banderilla-vaiheessa. Mutta duenden apu on tarpeen capa-vaiheessa, siis silloin kuin härkä on yhä haavoittumaton, sekä sen surmaamisen hetkellä.
[note]Härkätaistelu jakautuu kolmeen osaan: capa, jossa härkätaistelijalla on pelkkä punainen kangas; banderilla, jossa härkää haavoitetaan lyhyillä koristetuilla keihäillä; muleta, jossa punaisen kankaan sisällä on härän tappamiseen tarkoitettu miekka.[/note]
Juuri silloin härkätaistelija, mikäli hän haluaa lyödä naulan kantaan todellista taiteellisuutta tavoitellessaan, tarvitsee duendea.
Härkätaistelija, joka yrittää tehdä yleisöön vaikutuksen rohkeudellaan, ei ole oikea sellainen, vaan lähinnä naurettava yksilö, sillä moiseen hengellään leikkimiseen pystyy lähes kuka tahansa. Sen sijaan duenden purema härkätaistelija antaa meille oppitunnin pythagoralaisesta musiikista eikä hänen tarvitse korostaa katsojalle sitä tosiseikkaa, että asettaa joka hetki sykkivän sydämensä häränsarville alttiiksi.
Espanjalaisen perimän vaalijoina, ja siten oppaina maamme runoilijoille, taidemaalareille ja muusikoille, ovat toimineet neljän erilaisen duenden omaavat härkätaistelijat: Lagartijon duende oli roomalainen, Joseliton juutalainen, Caganchon mustalainen ja Belmonten barokin ajoilta.
Espanja on ainut paikka maailmassa, jossa kuolemasta on tehty kansallinen spektaakkeli. Se on ainut maa, jossa kevään saapuessa kuolema juhlistaa sen kukkaan puhkeamista musiikin sävelin. Seremoniamestarinaan sillä on aina juhlien omaperäisyydestä ja korkeasta laadusta huolehtiva duende. Tarkoitan samaa duendea, joka ensimmäisenä loi eloa kuolleisiin patsaisiin nostaen veren mestari Mateo de Compostelan[note]Mateo de Compostela (1161-1217), espanjalais-roomalainen runoilija.[/note] pyhimysten poskipäihin ja sai Ristin Johanneksen valittamaan. Samainen duende on vastuussa siitä, että Lopen[note]Lope de Vega (1562-1635), esp. runoilija ja näytelmäkirjailija.[/note] uskonnollisen sonetin alastomat nymfit joutuivat liekkien nielemiksi ja sen ansiosta Sahagún[note]Espanjan Leonissa sijaitsevan San Lorenzon kirkon (entinen San Facundon luostari) torni.[/note] torni on pystytetty. Calatayudin ja Teruelin[note]Nämä espanjalaiset kaupungit ovat kuuluisia tiilentuotannostaan.[/note] polttavat tiilet ovat sen valmistamia, Grecon pilvet sen repimiä ja juuri tämä duende potkiskeli Quevedon konstaapeleja ja Goyan fantasioita. Sateella se ohjaili näkymättömänä Velázquezin sivellintä luomaan nuo majesteetilliset harmaansa. Lumen leijaillessa duende riisui Herreran alastomaksi todistaen näin, ettei kylmyys ole tappavaa. Polttavassa kuumuudessa se vastaavasti heitti liekkeihinsä Berrugueten[note]Alonso Berruguete (1488-1561). esp. kuvanveistäjä.[/note] ja sai hänet kehittämään aivan uudenlaisen veistostyylin.
Góngoran[note]Luis de Góngora (1561-1627), esp. runoilija.[/note] muusan ja Garcilason[note]Garcilaso de la Vega (1501-1536), esp. runoilija ja kirjailija.[/note] luovuuden enkelin oli riisuttava laakeriseppeleensä, kun Ristin Johanneksen duende nousi näyttämölle, kun
Haavoittunut kauris
takaa kukkulan ilmaantuu.
Gonzalo de Berceon[note]Gonzalo de Berceo (1197-1264), esp. runoilija.[/note] muusan ja Hitan arkkipiispan[note]Juan Ruiz (kuoli 1351), esp. runoilija.[/note] luovuuden enkelin oli väistyttävä tieltä, kun Jorge Manrique saapui kuolettavasti haavoittuneena Belmontin linnan portille. Samoin oli tehtävä Gregorio Hernándezin[note]Gregorio Hernández (1525-1586), esp. runoilija.[/note] muusan ja José de Moran[note]Jose de Mora (1783-1864), esp. runoilija.[/note] luovuuden enkelin duenden valuttaessa heille verensekaisia Menan kyyneleitään[note]Viittaa esp. runoilijaan Juan de Menaan (1411-1456).[/note] tai ilmestyessään assyrialaisen härän päällä varustettuna Martinez Montañesille[note]Martinez Montañes (1568-1649), esp. kuvanveistäjä.[/note]. Katalonian surumielisen muusan ja Galician läpimärän luovuuden enkelin on tarkkailtava hellyydellä Kastilian duendea, jota ei todellakaan voi verrata uunituoreeseen leipään tai mehukkaaseen naudanlihaan, sillä Kastilian duende on rutikuivilla niityillä ja polttavan taivaan alla syntynyttä ravintoa.
Quevedon duende koristelee Espanjan taiteen duendelle pystytetyn alttarin fosforin lailla loistavilla valkovuokoilla ja Cervantesin duende tekee sen Ruideran kalkista muotoiluilla kukkasilla.
Jokaisella taiteenlajilla on luonnollisestikin omanlaisensa ja -tapaisensa duende, mutta ne kaikki saavat alkunsa samasta lähteestä, josta pulppusivat Manuel Torresin syvät, kaiken taiteen yhteisenä ja tärkeimpänä lähtökohtana olevat soinnut. Kahlehtimattomina ne löytävät tiensä puun rytmiin, laulun säveliin, kankaan väreihin ja sanojen taikavoimaan. Syvissä soinnuissa asustavat sulassa sovussa energiset tulivuoret, uutterat muurahaiset, arvokkaat safiirit ja Linnunradalla vyötäröään kiristelevä ääretön yö.
Hyvät naiset ja herrat: olen tuonut eteenne kolme kaarta ja kömpelöllä eleellä olen asettanut niille muusan, luovuuden enkelin ja duenden. Oletan, että niistä muusa pysyy tyynenä ja pukeutuu yksinkertaiseen asuun. Lehmän silmin se töllistelee Pompeijissa nelikasvoista ja isonenäistä muotokuvaansa, jonka sen sydänystävä Picasso on loihtinut kankaalle. Luovuuden enkeli puolestaan voi ravistella Antonello Mesinan hiuksia, Lippin tunikaa tai Massolinan[note]Italialaiset taidemaalarit: Antonello Mesina (1430-1479), Filippino Lippi (1457-1504). Massolina de Parnicale (1383-1447). [/note] ja Rousseaun viuluja.
Mutta duende? Missä se on? Läpi tyhjän kaaren ajatuksen tuuli saapuu etsien uusia uhreja kuolleiden keskuudesta, uusia näkymiä ja tuntemattomia sanoja: tuulessa on lapsen syljen ja tallottujen yrttien tuoksu. Meduusan huntuun verhoutuneena se julistaa vastikään luodun iäti vietettävää kastetilaisuutta alkavaksi.
Suomentajan jälkisanat
Espanjalaisen runoilijan ja näytelmäkirjailijan Federico García Lorcan luomisprosessia tarkasteltaessa ei voitane sivuttaa vaikeasti suomennettavaa duenden käsitettä. Lorca itse piti sen selventämistä jopa niin tärkeänä, että piti aiheesta Madridin yliopistossa vuonna 1933 kirjallisuusluennon Teoría y juego del duende.
Lorcan duendessa on kyse jonkinlaisesta minuuden syvyyksistä pulppuavasta demonisesta inspiraatiosta, joka saa taiteilijan valtaansa aina ainutkertaisella tavalla, sillä se ei koskaan toista itseään.
Ilman duendea ei ole olemassa todellista taidetta; ilman duendea musiikki ja runous ovat pelkkää tekniikkaa. Duende on jotakin mystistä ja sen läsnäolon tuntee jokainen taiteilija, mutta yksikään filosofi ei kykene sitä selittämään. Lorca teki myös esitelmässään tarkan eron duenden, muusan ja luovuuden enkelin välille: muusa toimii inspiraation lähteenä ja luovuuden enkeli sen oppaana. Sen sijaan duendessa on jotakin paholaismaista, joskin Lorca varoitti sekoittamasta duendea katolisen kirkon vähemmän älykkääseen demoniin, “joka pukeutuu koiran valepukuun ja livahtaa luostarien ovista sisään”. Lorca totesi duenden muistuttavan enemmänkin Aristoteleen synkkää ja puistattavaa – tai Descartesin alakuloista – paholaista.
Teoría y juego del duenden suomennustyö oli äärimmäisen haastava. Tekstin kääntäjänä jouduin useaan eri otteeseen huomaamaan pienuuteni suuren kielenkäytön mestarin tekstin edessä. Oman lisävaikeutensa käännöstyöhön toi epävarmuuteni siitä, kuinka suuresti suomalaisen lukijan mahdollinen vähäinen Espanjan kulttuurin tuntemus vaikuttaa tekstin asiasisällön ymmärtämiseen.
Ongelmallisuudestaan huolimatta tämän, García Lorcan Suomessa lähes tuntemattoman proosatekstin suomennostyö on ollut siihen uhratun vaivannäön väärti: tekstiin tutustuessaan lukija pääsee kurkistamaan ainutlaatuisella tavalla Lorcan maanmiesten sielunelämään sekä tämän kiehtovan kansan luomisvoiman lähteenä olevan duenden olemukseen.
Anne Dougan