Kasveista ja eläimistä, siis ihmisistä, ennen somea

Kuvaaja: Laura Malmivaara.

Kirjailija Matti Mäkelää haastateltiin kaikkien aikojen ensimmäisessä Särössä vuonna 2006. Siksi hän saa nyt myös kunnian aloittaa Verkko-Särön vieraskynäsarjan. Lyhyitä ja ytimekkäitä vieraskynätekstejä julkaistaan kerran kuussa.

[dropcap]O[/dropcap]len niin vanha, että olen tavannut useimmat kaverini ennen facea. Kerron kahdesta kaveristani, mutta en nykyisissä olosuhteissa sano heidän nimiään, jotteivät he, eivätkä heidän perheensä, joutuisi lynkkauksen kohteeksi.

Minulla on syvästi aatteellinen vihreä, monikulttuurisuutta kannattava luontokaveri, joka suojelee alkuperäisluontoa viimeisen päälle.

Hänen paatunut vihansa suuntautuu vieraslajeja kohtaan. Hän saa pyyhkiä kuolaa suupielestään, kun hän nykii jättipalsameita juuriltaan.

Hänen mielestään äitijumala on osoittanut tukensa hänen taistelulleen luomalla jättipalsamille niin surkean heikot juuret. Hän vertaa usein äitijumalan suopeutta siihen, kun entinen israelilaisten jumala aikoinaan siunasi sodassa poikiemme voittoisat aseet.

Hänen kasvoilleen leviää outo tappajan hymy, kun hän sytyttää kaasuliekin heittimeensä ryhtyessään kevätkesästä polttamaan tienvarsien ja mökkipihojen lupiineja.

Hänen silmänsä loistavat synkkää valoa, kun vaaleanvihreät hennot lupiinin nuput ja lehtivarret hervahtavat veltoiksi ja käpertyvät ruskeiksi hänen käsittelyssään.

Hän vertaa usein kukannuppujen kuolemaa kirjailija Ilmari Kiannon lauseeseen, kuinka myös sisällissodan ”naarassudet” pitää hävittää, ettei niistä sikiäisi uusia kapinallisia.

Olen yrittänyt sanoa hänelle, että kaikki me täällä maan päällä olemme vieraslajeja, kuka vanhempi, kuka uudempi. Ja että ilmiöt luonnossa saavat omat vihollisensa ennemmin tai myöhemmin. Tai vähintään sekoittuvat suloisesti keskenään.

Mutta ei, tällainen puhe ei tehoa häneen. Luonto ei kaipaa vieraslajeja. Luonto on säilytettävä alkuperäisenä. Minä, joka hyväksyn luonnon sekoituksen, olen aatteeton vellipussi. Jos sinä et taistele vieraslajeja vastaan, sinä taistelet minua vastaan, sanoo hän uhkaavasti.

Minulla on toinen kaveri, kansallismielinen isänmaan rakastaja. Hän harrastaa aseita ja hänen mielestään kaunein ääni suomalaisessa maisemassa on syysaamun hiljaisuudessa kajahtava metsästyskiväärin laukaus.

Hän kasvattaa koiria, erityisesti sellaisia, joita ennen sanottiin sekarotuisiksi. Hänen tavoitteenaan on kasvattaa koira, jossa yhtyvät mahdollisimman monien rotujen parhaat ominaisuudet.

Hän silittelee ja hellii pentujaan, on näkevinään uusia sävyjä ja eroja niiden luonteessa, muodoissa, karvoissa ja väreissä.

Millä rakkauden täyttämillä otteilla hänen kömpelö kätensä liikkuu eläimissä, jotka lujasti luottaen nojautuvat häneen.

Mutta tunnettuja ”puhtaita” koirarotuja hän sen sijaan halveksii. Hänellä on tapana sanoa, että niissä on jalostettu yhteen suurin mahdollinen määrä sairauksia.

Yritän sanoa hänelle, että samalla tavalla kaikki rodut on aikanaan jalostettu, sinä teet sitä samaa.

Hän ei hyväksy ajatustani. Hänen mukaansa koira on parhaimmillaan sen hetken, kun siinä kukkivat eri lajien ominaisuudet yhdessä. Muutaman sukupolven jälkeen se on jo jalostettu pilalle.

Älä koskaan ota paperikoiraa, hän sanoo. Ja jos otat, ota itäsiperianlaika, se on vielä villi sekoitus luontoa ja koiraa.