Kesäkuun alussa kuolleelle Cormac McCarthylle (1933–2023) povattiin pitkään Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Se jäi lopulta saamatta, vaikka hän olisi yhtenä harvoista mielestäni todella ansainnut sen.
McCarthyn proosaa on vaikea verrata oikeastaan mihinkään Yhdysvalloissa 1900-luvun jälkipuoliskolla kirjoitettuun. Joycelta, Shakespearelta ja Vanhasta testamentista ammentava tyyli yhdistyy hänen romaaneissaan villin lännen mytologioihin, uskonnolliseen ja filosofiseen pohdintaan sekä primitiivisen julmuuden kuvaukseen. Myyttistä kuvaelmaa muistuttava, ulkoisiin tapahtumiin keskittyvä kerrontatapa erottaa McCarthyn sekä realistisesta perinteestä että niin sanotusta postmodernismista.
Mysteerin ilmapiiri on aina liittynyt niin McCarthyn henkilöön kuin hänen tuotantoonsakin. Uransa ensimmäiset 25 vuotta McCarthy oli lähinnä kulttihahmo, jonka teoksia kriitikot luonnehtivat ”pitkiksi huudoiksi korvaan” ja ”läimäyksiksi kasvoille”. Vuoteen 1991 mennessä yksikään hänen teoksistaan ei ollut myynyt yli viittätuhatta kappaletta. Hän antoi niukasti haastatteluita, vietti erakkomaista elämää ja kieltäytyi järjestelmällisesti selittämästä kirjojaan. McCarthyn maineikkain romaani Veren ääriin (1985) on hämmentänyt kirjallisuudentutkijoita ilmestymisestään saakka. He eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, mikä on kirjan päähenkilön kohtalo, eivätkä edes siitä mitä sen loppukohtauksessa oikeastaan tapahtuu.
Salaperäisyys ei ainakaan hälvene McCarthyn kahden viimeiseksi jääneen romaanin myötä. Matkustaja ja Stella Maris julkaistiin syksyllä 2022, ja niiden ilmestymisen välissä oli vain yksi kuukausi. Niitä oli edeltänyt kuudentoista vuoden julkaisutauko, ja monet olivat jo luulleet kirjailijan vaienneen lopullisesti. Lähes 90-vuotias McCarthy julkaisi yllättäen kaksi toisiinsa kytkeytyvää teosta, jotka sekä kommentoivat kaikkea hänen aiemmin kirjoittamaansa että avaavat kokonaan uusia ulottuvuuksia hänen kirjailijakuvaansa.
Kadonnut matkustaja
Ensimmäisenä ilmestynyt Matkustaja (suom. Kaijamari Sivill, WSOY 2023) on muodoltaan ovelasti rakennettu ansa. 1980-luvun alkuun sijoittuva tarina alkaa trillerinä sukeltajana työskentelevästä Bobby Westernistä, joka löytää joen pohjasta lentokoneen hylyn täynnä kuolleita matkustajia. Yksi matkustajista ja lentokoneen musta laatikko ovat kateissa. Bobbyn palattua sukelluskeikalta liittovaltion agentit alkavat seurata häntä.
Suoraviivaista jännityskertomusta odottavat joutuvat kuitenkin pettymään. Missään vaiheessa ei selviä, mitä viranomaiset Bobbylta haluavat tai kuka kateissa oleva matkustaja on. Romaani keskittyy viranomaisia välttelevän Bobbyn matkaan yhä kauemmas valtavirtayhteiskunnan ulkopuolelle ja yhä syvemmälle omaan menneisyyteensä. Bobbyn isä on Yhdysvaltain ydinaseohjelmassa 1940-luvulla työskennellyt fyysikko, joka on käynyt tutkimassa ydinräjähdyksen aiheuttamaa tuhoa Nagasakissa. Bobbylla on ollut insestinen suhde sisareensa, huippuälykkääseen mutta skitsofreniaa sairastavaan Aliciaan, joka on tehnyt itsemurhan mielisairaalassa.
Käy nopeasti ilmi, että kadonnut matkustaja on pikemminkin metafora kuin juonellinen elementti. Vainajilla täytetty lentokone rinnastuu Bobbyn isän Nagasakissa kohtaamiin näkyihin: ydinräjähdyksen jäljiltä kaduilla seisoo raitiovaunuja, joiden penkeillä istuu matkustajien hiiltyneitä luurankoja. Kenties ”matkustaja” on ympäristöstä toiseen ajelehtiva Bobby itse, joka ei löydä rauhaa paranoian ja outojen enteiden täyttämässä maailmassa.
Syksyllä 2023 suomeksi ilmestyvä Stella Maris (WSOY, suom. Kaijamari Sivill) kertoo Alician tarinan. Romaani koostuu kokonaan Alician ja mielisairaalan psykiatrin välisestä dialogista. Alician hallusinaatioita kuvataan Matkustajaan sijoitetuissa lyhyissä väliluvuissa, mutta Stella Maris erittelee tarkemmin hänen menneisyyttään, suhdettaan Bobbyyn ja epätoivonsa syitä. Hän on erityislahjakkuus, joka ei tee lahjoillaan mitään, sillä hänen älynsä purkaa todellisuuden lohduttomaksi kaaokseksi. Keskustelut polveilevat Alician menneisyydestä matematiikkaan, kieleen ja mielisairauksiin.
Tieto ja epävarmuus
Kriitikko Abe Greenwald kirjoitti McCarthyn uutuuksista, että ne ”eivät käyttäydy kuin romaanit”, mutta totesi samalla, että se ei oikeastaan haittaa. Omasta mielestäni kirjojen huomattava ansio on siinä, että ne eivät ole romaaneja vaan häkellyttävän runsaita ideoiden mosaiikkeja. Se muodon täydellisyys, jonka McCarthy saavutti romaaneissaan Veren ääriin ja Tie, rikotaan tarkoituksella ja järjestelmällisesti. On selvää, että kirjailija on laatimassa kirjallista ja älyllistä testamenttia, näkemystään maailmasta alkeishiukkasten tasolta kaikkeuden rakenteisiin.
McCarthy tuo ensimmäistä kertaa esiin perehtyneisyytensä matematiikkaan ja fysiikkaan. Hän ei ollut kuka tahansa luonnontieteistä kiinnostunut kirjailija, vaan toimi kuraattorina Santa Fe -instituutissa, joka kuuluu maailman kolmenkymmenen huomattavimman tieteellisen ajatushautomon joukkoon. Työ instituutissa poiki McCarthyn ainoan ei-fiktiivisen julkaisun, tutkielman ”The Kekulé Problem” (2017), jossa käsitellään alitajuntaa ja kielen alkuperää kemisti August Kekulén näkemän unen puitteissa.
Matkustajassa McCarthy upottaa kerrontaansa pitkiä teoreettista fysiikkaa koskevia dialogeja, joista en itse ymmärtänyt paljoakaan. On silti arvokasta, että ne sisältyvät kokonaisuuteen. Useimmat kirjailijat olisivat tavalla tai toisella kirjoittaneet nämä pohdinnat auki, esimerkiksi panemalla aiheesta enemmän tietävän henkilöhahmon selittämään niitä vähemmän tietävälle. Mutta McCarthyn keskustelijat ovat tiedoiltaan tasaveroisia ja riippuu kokonaan lukijasta, ymmärtääkö hän keskustelun sisältöä vai ei. Hän jättää romaaniin useimmille lukijoille arvoitukseksi jääviä osuuksia, joista voi sitten ottaa selvää, jos aikaa ja mielenkiintoa riittää. Aikana, jolloin kaikki halutaan valmiiksi pureskeltuna, tämä on virkistävää.
Tieteestä ja sen asemasta muodostuu molempien romaanien tärkeä temaattinen lanka. Nykyihmiselle tiede on korkein auktoriteetti, mutta sen kyky antaa vastauksia on hyvin rajallinen. Tiede on tutkimuksen väline, joka ei tarjoa moraalista kompassia. Ja mitä kauemmas tiede etenee, sitä hauraammalla pohjalla se liikkuu, ja uskon ja tiedon rajat samenevat. Matkustajassa Bobby sanoo: ”Fysiikka yrittää piirtää numeerisen kuvan maailmasta. En tiedä, selittääkö se oikeastaan mitään. Tuntematonta ei voi kuvittaa. Mitä se sitten tarkoittaakaan.” Stella Marisissa Alicia pohtii: ”Matematiikka on pohjimmiltaan uskoon perustuva ala. Ja usko on epävarmaa touhua.”
Elämä ilman vastauksia
Keskustellessaan psykiatrin kanssa Alicia rinnastaa tieteen ja perisynnin. Käärme kaupitteli paratiisissa tietoa, ja äly on pahan peruskomponentti. Bobby ja Alicia ovat syntyneet ja eläneet 1900-luvun merkittävimpiin kuuluvan tieteellisen keksinnön, atomipommin, varjossa. Heidän molemmat vanhempansa työskentelivät Manhattan-projektissa, ja heidän sukurutsainen rakkautensa on geneettisen kirouksen tuote. Sisarukset tuntevat vetoa toisiaan kohtaan, koska jakavat saman synkän sukutaustan ja koska heidän poikkeukselliset älynlahjansa eristävät heidät muista ihmisistä.
McCarthyn aiemmille romaaneille tyypillisiä väkivaltajaksoja ei Matkustajassa ja Stella Marisissa ole. Mutta väkivalta on läsnä kaiken yllä riippuvana apokalyptisenä henkenä, painostavana aavistuksena, että eletään ankarien aikojen aattoa. Alicia uskoo, että ydinasetta käytetään väistämättä uudelleen. Ydinsota on kuin vararikko: mitä kauemmas sitä lykkää, sitä pahempaa siitä tulee.
Romaanikaksikko ei kuitenkaan ole kristillinen moraliteetti ”pahasta tiedosta”. Pikemminkin se on tutkielma elämisestä vailla vastauksia. Sekä kristinusko että tieteisusko perustuvat oletukselle lopulta paljastuvasta totuudesta. Aikojen lopussa teodikean ongelma ratkeaa, kärsimys saa selityksen ja hyvityksen. Tai vaihtoehtoisesti tiede poistaa viimein riitasoinnun ja tuskan maailmasta. Mutta McCarthylle maailmaa ilman verenvuodatusta ei ole olemassa, ja niin yksilöt kuin yhteiskunnat elävät aina tulivuoren juurella.
Gnostilaisuus ja agnostismi
McCarthyn maailmankuvan gnostilaisia piirteitä on tutkittu paljon. Hänen maailmansa on väkivaltainen, sekasortoinen paikka – jo vauvojen itku paljastaa, että elävät olennot eivät viihdy siellä. Gnostilaisuudessa, varsinkin sen pessimistisemmissä haaroissa, koko läsnäoleva todellisuus on läpeensä paha, lukuun ottamatta silloin tällöin havaittavia pieniä kipinämäisiä merkkejä korkeammasta todellisuudesta. McCarthyn kirjat sisältävät elementtejä, jotka voidaan tulkita tällaisiksi mystisiksi kipinöiksi. On mahdollista, että Alician hallusinaatioissaan näkemät groteskit hahmot ovat lähettiläitä tai neuvonantajia, jotka yrittävät ohjata hänet pakoon ”sielujen vankilasta”.
Mutta McCarthy ei tarjoa lupauksia totuuden paljastumisesta, eikä varsinkaan pelastuksesta. Hän ei ole niinkään gnostikko kuin agnostikko, joka jättää kaiken avoimeksi. Matkustajan lopussa Bobby toivoo vain, että näkisi kuolemansa hetkellä Alician kasvot ja voisi ”kantaa tuon kauneuden mukanaan pimeyteen, maailman viimeinen pakana, laulaen hiljaa olkivuoteellaan tuntemattomalla kielellä.” Jos McCarthyn tuotannossa on uskonnollinen eetos, se tiivistyy lyhyessä keskustelussa, jonka Bobby käy ystävänsä kanssa:
Mitä sinä rukoilet?
En rukoile mitään, rukoilen vain.
Luulin että olet ateisti.
Ei. Minulla ei ole uskontoa.
Agnostismi ei ole McCarthylle älyllinen asenne, vaan siinä on jotain tulikivenkatkuista. Hän loihtii esiin väkevän kirjallisen maailman, jossa näyt, ilmestykset ja keskustelut kuolleiden kanssa ovat yhtä vakavasti otettavia asioita kuin kvanttimekaniikka ja differentiaaliyhtälöt. Hän myös kysyy, ovatko nämä ilmiöt edes erotettavissa toisistaan. Modernissa fysiikassa aine on totuttua häilyvämpi asia, eikä kokonaan erotettavissa subjektiivisesta kokemuksesta. Viimeisissä romaaneissaan McCarthy on vakiinnuttanut asemansa paitsi oman aikamme suurimpana englanninkielisenä prosaistina myös omalaatuisena sekulaarina mystikkona.