Morrissey laulaa: ”Even now – in the final hour of my life – I’m falling in love again”[1]. Uskallan tulkita sanoja niin, ettei aiheena ole rakkaus toiseen ihmiseen vaan ikään kuin rakkauden sinfonia elämää kohtaan. Tämä kirjoitukseni käsittelee rakkautta elämään sen loppuvaiheessa: sitä, että joskus säilymme hengissä vain rakkauden ansiosta, ja sitä, mitä tapahtuu, kun menetämme rakkauden ja kyvyn kuvitella tulevaisuutta. Kirjoitus syntyi, kun mietin vanhainkodin asukkaita ja hyräilin Morrisseyta.
Vanhainkotitutkimukseni keskeisiä aiheita olivat murheet ja huolet ihmissuhteissa[2]. Tarkastelin tutkittavieni suhteita huolten prisman kautta ja kuuntelin ihmisten elämäntarinoita, joista välittyi sekä iloa että sanoin kuvaamatonta tuskaa. Kaikkia kertomuksia väritti rakkaus ihmisiin, isänmaahan, työhön, puutarhaan, kirjoihin ja kotiin[3]. Niistä ilmeni kaikki kaunis ja täysi, täyttymätön, menetetty, tuskallinen, koettu ja kokematta jäänyt. Tapasin vanhainkodissa ihmisiä, jotka rauhallisin mielin tai jopa hiukan kärsimättöminä odottivat kuolemaa, mutta myös ihmisiä, jotka jotenkin vaatimattomasti mutta tietoisesti ja hymyillen sanoivat, että ”vielä tekee mieli kokea vähän jotakin”. Ne, jotka olivat monenlaisista vaikeuksista huolimatta säilyttäneet elämänilonsa, eivät niinkään keskittyneet nykyhetkeen vaan pystyivät kuvittelemaan ja/tai tietoisesti muovaamaan itselleen merkityksellistä tulevaisuutta. Tulevaisuuden kuvitteleminen on ihmiselle persoonan rakentumisen kannalta olennainen kyky. Analyyttisena kategoriana persoona merkitsee sosiaalisena olentona elämisen kokemusta, mikä toisille tarkoittaa arvostetuksi ja hyväksytyksi tulemista, toisille taas arvostuksen puutetta ja ulkopuolisuutta[4].
Oli erilaisia syitä siihen, ettei joku löytänyt vastausta kysymykseen, kenelle ja miten hän olisi vielä merkittävä: 1) ihminen koki ja tunsi fyysisiä ja kognitiivisia vanhenemiseen liittyviä muutoksia, esimerkiksi liikkumisen vaikeutumista ja muistikatkoksia sekä näiden muutosten rajoittavia vaikutuksia elämään ja ihmissuhteiden solmimiseen; 2) tärkeiden sosiaalisten siteiden ja sosiaalisen roolin menetys, esimerkiksi läheisten ihmisten tai pitkäaikaisen, identiteettiä määrittävän toiminnan ja harrastuksen menettäminen (tämä menetys voi olla joko eläkkeelle jääminen tai fyysinen tai henkinen kyvyttömyys suorittaa aikaisempia toimia, mikä on hämmentänyt käsitystä siitä, ”kuka minä olen”); 3) irrallisuuden ja kelpaamattomuuden tunne nykyisessä elämäntilanteessa, jossa paitsi vanhainkodin muut asukkaat myös koko heidän sukupolvensa ja tietynlainen asiaintila liukuu huomaamatta, mutta väistämättä ja lopullisesti pois.
Fyysinen ja kognitiivinen haavoittuvuus ja toisaalta ihmisten ja ajan menettäminen synnyttävät usein ulkopuolisuuden, irrallisuuden, eristymisen ja yksinäisyyden tunteita ja aiheuttavat elämään väsymistä tai suoranaista kuolemankaipuuta. Kuolemankaipuu tai elämänilo eivät riipu iästä – monet tutkittavistani olivat ja ovat keskenään samanikäisiä – vaan siitä, pystyykö tämänhetkinen elämä tarjoamaan muutakin kuin menneisyydessä tapahtuneiden tai tapahtumattomien asioiden muistelua, ja siitä, onko tulevaisuudessa vielä odotettavissa tärkeitä ihmissuhteita, myös rakkautta[5] [6]. On silti heti todettava, ettei kuolemankaipuu aina ole elämän rakastamisen vastakohta. Tästä todistavat Lūcijan[7] ja Sarmīten kertomukset, mutta aivan ensiksi haluan esitellä teille Maijan ja kaikki hänen rakkautensa.
Eräänä koleana ja varsin synkkänä helmikuun päivänä olin tullut kello kahden kahville vanhainkodin kolmanteen kerrokseen Maijan ja Lūcijan luo. Kaadoin pannuun vettä ja mittasin kuppeihin Jacobs Gold -pikakahvia: minulle ilman sokeria, Lūcijalle yksi lusikallinen, mutta Maijan kuppiin piti mättää neljä kukkuraista lusikkaa, sillä muuten ”sitä ei huomaakaan”.
Lūcija sanoi Maijalle hiukan moitiskellen ja kiusoitellen, että eihän tuollainen ole terveellistä – käyttää nyt noin paljon sokeria tuossa iässä! Siihen Maija tokaisi hiukan terävästi: ”Ai missä tuossa iässä? Minähän olen vasta yhdeksänkymmenen! Haluan elää satavuotiaaksi!” Lūcija heilautti kättään ja huokaisi, ettei hän kyllä enää halua elää. Maija taas odotti, että kahvi hiukan jäähtyisi, katseli ikkunasta, jonka takana tehtiin uutta lisärakennusta, ja jatkoi: ”Niin no, aina ei ole voimia, mutta järki minulla pelaa! Siltä minusta ainakin tuntuu. Minähän olen yksin. Koko ikäni ollut yksin, kaikki sukulaisetkin kuolleet. Mutta minulla on ystävättäriä! Kuusi kappaletta. Kaikki nuorempia! Voi, miten me ennen juhlimme – oli piirakkaa ja samppanjaa! Nyt ei ole tosin tavattu aikoihin, ei sen jälkeen kun minä tulin tänne…” Maijan ääni värähti hiukan, mutta sitten hän vilkaisi minua veikeästi ja lisäsi päättäväisesti: ”Haluaisin silti vielä nähdä, kun voikukat kukkivat!”
Minä totesin hymyillen, että järki hänellä tosiaan pelaa ja toimii, ja kiirehdin lisäämään, että voikukkien jälkeen tulevat tuomet ja syreenit ja sitten jasmiinit, eli kaiken aikaa on jotain, mitä tavoitella! Maija naurahti iloisesti, nyökkäsi ja tarttui sokerilla kyllästettyyn kuppiinsa.
Elämä ei ollut päästänyt Maijaa helpolla. Mihin perustui hänen rakkautensa elämään kaikista menetyksistä ja jokapäiväisistä kivuista huolimatta? Jotkut sanoisivat, että sehän on vain optimismia, jota on toisilla enemmän kuin toisilla. Maijahan kertoi hämmästyttävän kevyesti jopa kyydityksistä Siperiaan. Tuota keveyttä hän selitti näin: ”Elämä on niin pitkä, että nuo vääryydet unohtuvat tai jotenkin laimenevat.”
Juteltuani Maijan kanssa monta tuntia päättelin, ettei hänen kohdallaan ollut kyse puhtaasta tai pakonomaisesta optimismista vaan pikemminkin siitä, että Maija pystyi olosuhteista ja terveysrajoitteista huolimatta hahmottamaan tulevaisuuttaan ja muovaamaan sitä. Muutettuaan vanhainkotiin Maija oli luonut ystävälliset ja läheiset suhteet naapurihuoneen Eduardsiin. Hän korosti, että Eduards oli ollut ainoa, joka oli alussa tukenut häntä tässä raskaassa muutosvaiheessa.
Heistä oli tullut toisilleen hyvin tärkeitä: he kävivät kävelemässä, juttelivat ja huolehtivat toisistaan mitä erilaisimmin tavoin, esimerkiksi täydentämällä toistensa heikkeneviä aisteja, niin että Maija oli Eduardsin silminä, ja Eduards, jonka jalat olivat vahvemmat, tuki Maijaa kävellessä. Eduards puolusti Maijaa kaikenlaista vääryyttä vastaan, mutta he myös kiusoittelivat toisiaan puolileikillään ja joskus kinastelivatkin. Silloin Maija yleensä sanoi Eduardsille vitsaillen, että pitäisi ripittäytyä, kun taas Eduards hiipi anteeksipyynnön sijaan hiljaa ovelle ja vihelsi jonkin laulun. Oli selvää, että heitä yhdisti samanlainen, varsin joustava ja rönsyilevä huumorintaju. Huumoria Maija oli aina pitänytkin tärkeänä ja sanoi, että ”tärkeintä elämässä ovat hyvät ystävät ja huumori”[8]. Hän totesi, että elämä vanhainkodissa on hyvin yksitoikkoista – sehän on laitosten ongelma (asia, joka ei ole enää tämän kirjoituksen aiheena), mutta liittyy paljolti myös mainitsemaani fyysisten ja kognitiivisten kykyjen heikentymiseen. Suhde Eduardsiin ja elämän mittaan syntyneet ystävyyssuhteet antoivat Maijalle syyn nähdä vielä tulevaisuuteen ja odottaa voikukkien aikaa.
Maijan huonetoveri Lūcija oli tehnyt koko elämäntyönsä ruusunjalostuksessa (se kuulostaa minusta tavattoman kauniilta työltä, mutta on kuulemma vaikeaa). Erinäisistä syistä hän ei osannut enää kuvitella tulevaisuutta. Hän tuntui suhtautuvan tilanteeseensa aivan tyynesti. Lūcija korosti moneen kertaan, että hänelle tämä aivan yksinkertaisesti ”riittää jo”. ”Minulla on ollut hyvä elämä, mutta nyt riittää jo, tämä riittää, ja nyt pitää vain odottaa, milloin minut kutsutaan ylös. Rukoilen joka päivä ja sanon, että riittää jo, ottakoon Luoja minut pois. Vain ukkelini minä haluaisin vielä tavata täällä maan päällä, jos vaikka tuolla ylhäällä emme sitten enää tapaakaan.”
”Ukkeli” on Lūcijan mies, joka asuu toisessa vanhainkodissa. He eivät ole tavanneet ainakaan kahteen vuoteen. Ensin kävi niin, että mieheltä ”menivät jalat ihan heikoiksi” ja hänelle piti mahdollisimman pian saada paikka jostain hoitolaitoksesta. Ei kuitenkaan löytynyt paikkaa, jossa he molemmat voisivat myöhemmin asua. Sitten myös Lūcijalle tuli se hetki, että ”jalat menivät heikoiksi”, ja hänelle järjestyi paikka tästä hoitokodista, joka on noin 30 kilometrin päässä miehen vanhainkodista.
Valitettavasti kummallakaan ei ole edes puhelinta. He eivät ehtineet hankkimaan sellaista, joten he eivät ole pitkään aikaan voineet soittaakaan toisilleen. Lūcija totesi, että halu tavata mies on se, mikä hänessä vielä synnyttää elämänhalun. Sen hän sanoi rauhallisesti ja tyynesti. Lūcijan ”riittää jo” -tunne johtui myös sen myöntämisestä, että voimat ovat heikentyneet ja hän pystyy vaikuttamaan asioihinsa vähemmän kuin aikaisemmin. Liikkumisrajoitteita lisäsi yhä huonompi näkö ja hänen omien sanojensa mukaan ”tyhmä pää”. Tunne järjen ”liukumisesta pois” (kuten totesi Sarmīte, josta kirjoitan tuonnempana) ja sen myötä itsensä kadottamisesta yhdisti monia vanhainkodin asukkaita ja heidän rauhallista asennettaan kuoleman väistämättömään läheisyyteen.
Yhtä rauhallisesti kuin Lūcija puhui poismenostaan myös Sarmīte. Sarmīte on 90-vuotias, ja hän on intohimoinen lukija. Viime vuonna hän oli lukenut 133 kirjaa ja lisäksi monia aikakauslehtiä. Tänä vuonna hän oli lukenut hiukan hitaammin. Keväällä Sarmīte ilahtui tavattomasti, kun vanhainkodin henkilökunta toi hänelle kirjakaupasta hänen kovasti odottamansa uuden elämäkerran entisestä presidentistä, valtiomies Anatolijs Gorbunovsista[9].
Sarmīte oli juuri lukenut IR-aikakauslehden uusimman numeron ja halusi keskustella kanssani Gunita Naglen kirjoituksesta ”Miten pysäyttää vanhuuden sairaudet”. Siinä toimittaja haastatteli kahta Latvian yliopiston lääketieteen tiedekunnan farmakologian oppiaineen tutkijaa, jotka tutkivat sitä, miten parkinsonismin ja Alzheimerin taudin kehittymistä voisi hidastaa jo varhaisvaiheessa[10].
Sarmīte oli varma, että ellei hänellä ole varhaista Alzheimerin tautia, hänellä on jokin muu dementian muoto. Hän totesi, että useimmin häneltä katoavat sanat, esimerkiksi ihmisten nimet: ”En vain muista ja sillä hyvä.” Tämän vuoksi hänellä oli pieni lehtiö, johon hän oli ryhmitellen kirjoittanut Latviassa yleisiä erisnimiä, alkaen poliitikoista aina näyttelijöihin, urheilijoihin ja tv-tähtiin.
Sarmīte sanoi, ettei kestä enää kauan, kunnes hän on vain ”tyhjä kroppa”, ja hän olikin jo luvannut ruumiinsa kuoleman jälkeen tieteelle. Silti hän pystyi ilmaisemaan itseään paremmin kuin useimmat tapaamani ihmiset. Hän korosti aina tiukasti ihmisen sosiaalista arvoa ja panosta yhteiskunnalle, joka hänen mielestään vähentyy selvästi iän myötä. Hänen henkilökohtaiset elämänkokemuksensa, jotka määrittivät hänen elämänilonsa tason, muodostuivat suuressa määrin siitä, millaisina hän itse koki oman yhteiskunnallisen merkityksensä ja panoksensa sekä niiden katoamisen.
Olen yrittänyt hahmottaa sitä, mikä määrittää kykyä iloita elämästä sellaisena kuin se on ja tuntea elämänhalua: suurelta osin se, pystyykö elämä tarjoamaan jotain muutakin kuin vain menneisyyden ja menetykset. Menneisyys on tietenkin vanhainkodin asukkaiden elämän suurin osa, ja sen vuoksi he puhuvat siitä paljon. Olisi silti väärin kuvitella, että menneeseen keskittyminen johtuisi vain ihmisten kyvyttömyydestä hahmotella tulevaisuutta. Joskus asia on aivan päinvastoin.
Ihmisten muistoihin voi nivoutua kertomuksia valtiosta, poliittisista järjestelmistä ja eri aikakausien luonteesta (ja näin niiden merkitys kasvaa henkilökohtaista laajemmaksi). Se, kenelle he päättävät kertoa muistonsa ja antaa henkilökohtaiset tavaransa, jatkaa heidän persoonansa vaikutusta myös kuoleman jälkeen. Kertomukset ja esineet muodostavat heille tärkeitä suhteita myös tulevaisuudessa, sitten kun heitä itseään ei enää ole. Aihe on tullut toistuvasti esille tärkeissä vanhenemistutkimuksissa[11].
Tämän vuoksi käymämme keskustelut heidän elämästään tai kaikki se, mitä monet kohtaamani ihmiset ovat lahjoittaneet minulle, ovat paljon enemmän kuin vain muistoja heistä. Nämä aineelliset ja aineettomat aarteet ovat tavallaan he itse ja heidän jatkumonsa.
Lūcijan, Sarmīten ja monien muiden iäkkäiden tapauksessa kuoleman odottaminen tai ainakin sen hyväksyminen liittyy heidän kokemaansa jatkuvaan elämänlaadun heikkenemiseen. Kyky liikkua ilman kipua, kyky harrastaa ja tehdä erilaisia asioita, kyky muistaa tapahtumia, mahdollisuus luoda merkittäviä ihmissuhteita joiden kautta elää ja uudistua, tai mahdollisuus olla edelleen yhteiskunnallisesti tärkeä ja rakentaa omaa persoonaa – ne kaikki edistävät elämänhalun ja elämänilon säilymistä. Joskus ihmisten rakkaus elämään ja elämiseen on niin suuri ja täysi, että jos he eivät pysty saavuttamaan sellaista elämänlaatua kuin haluaisivat tai eivät pysty muovaamaan ja säilyttämään persoonaansa, he ovat valmiita antamaan periksi ja luopumaan elämästä. Silloin kuolema, vaikkakin yhä pelottava, ei enää näytäkään niin uhkaavalta tai ei ainakaan pahimmalta, mitä voi tapahtua. Toisin sanoen: kuolemankaipuu on joskus suurin osoitus rakkaudesta elämään.
Essee on julkaistu alun perin latvialaisessa Satori-kulttuurilehdessä 12.10.2021.
Anna Žabicka on sosiaaliantropologi. Häntä kiinnostaa erityisesti fyysinen ja henkinen terveys sekä lääketieteen ja kuoleman antropologia. Hän käy mielellään hautausmailla, sillä niihin kätkeytyy historiaa ihmisistä, joita ei mainita kirjoissa. Kesäisin hän kylvää ja istuttaa ja tarkkailee, miten kaikki vihreä kasvaa. ”Haluan osoittaa kiitollisuuteni ja rakkauteni Maijalle, Lūcijalle, Sarmītelle ja Eduardsille yhdessä viettämästämme ajasta – te olette aivan mahtavia!”
[1] Even now in the final hour / Of my life / I’m falling in love again, Morrisey Life is a pigsty, 2006.
[2] Pitkäaikainen etnografinen tutkimus maaseudun vanhainkodissa.
[3] On kuitenkin syytä todeta, ettei suhteisiin liittyvä huoli aina perustu rakkauteen.
[4] Robbins, Jessica C. 2020. Aging Nationally in Contemporary Poland: Memory, Kinship, and Personhood. Rutgers University Press, pp. 4, 85.
[5] Ihmisen kokemuksen vanhenemisestaan ja yhteiskuntakelpoisuudestaan muodostavat myös sosiaalisesti ennustettavat ja odotettavat elämäntapahtumat, kuten avioituminen ja lasten ja lastenlasten syntymä tai näiden käännekohtien puuttuminen.
[6] Wentzell, Emily A. 2013. Maturing Masculinities: Aging, Chronic Illness, and Viagra in Mexico. Duke University Press, pp. 51–52.
[7] Kaikkien henkilöiden (paitsi Morriseyn) nimet on muutettu.
[8] Kuten Maija hauskasti korosti, hyvät ystävättäret ovat elämän mittaan tärkeämpiä kuin aviomiehet, sillä miehiä tulee ja menee, ja usein he myös kuolevat paljon aikaisemmin kuin vaimonsa.
[9] Pētersone, Kārina – Būmane, Ilze. Valstsvīrs Anatolijs Gorbunovs. Zvaigzne ABC, 2021.
[10] Nagle, Gunita. 2021. Kā apturēt vecuma slimības. IR.lv. 28.4.2021. https://ir.lv/2021/04/28/ka-apturet-vecuma-slimibas/.
[11] Jakubowska, Longina. 2016. Patrons of History: Nobility, Capital and Political Transitions in Poland. Routledge.
Kaufman, Sharon R. 1986. The Ageless Self: Sources of Meaning in Late Life. University of Wisconsin Press.
Lamb, Sarah. 2014. “Permanent Personhood or Meaningful Decline? Toward a Critical Anthropology of Successful Aging. Journal of Aging Studies 29 (April): 41–52. https://doi.org/10.1016/j.jaging.2013.12.006.
Myerhoff, Barbara. 1980. Number Our Days. Simon and Schuster.
Robbins, Jessica C. 2020. Aging Nationally in Contemporary Poland: Memory, Kinship, and Personhood. Rutgers University Press.