Vuosia sitten vedin nuorille kirjailijoille tarkoitettua mestariluokkaa. Keskustelun kuluessa kysyin osallistujilta, miksi he olivat päätyneet kirjallisuuteen. Halusin, että ennen omistautumistaan tälle oudolle työlle nämä kunnianhimoiset nuoret pohtisivat, millainen on luovan ihmisen itseilmaisun ja itsetuntemuksen keskinäinen suhde. Yksikään tuon kirjallisen nostoväen alokkaista ei pystynyt antamaan selkeää vastausta, eikä yksikään heidän mainitsemistaan vaikuttimista vakuuttanut edes heitä itseään. Oli ilmeistä, että kirjoittaminen tarjoutui heille itsestään selvänä asiana, joka ei tarvinnut muuta perustelua kuin kutsumuksen. Venäjän kaltaisen logosentrisen maan lapsina heitä oli, kuvaannollisesti sanoen, juotettu musteella ja ruokittu sanoilla. He eivät epäilleet Bulat Okudžavan laulun uskontunnustusta, jonka mukaan jokainen kirjoittaa niin kuin hengittää, yrittämättä olla mieliksi, koska näin on luonto halunnut, eikä ole meidän asiamme pohtia miksi.
Mitä itseeni tulee, niin en minäkään osaa sanoa selkeästi, miksi minusta tuli kirjailija. Se, joka tuntee sisimmässään kutsumusta sanaan, ei millään ilveellä kykene vaikenemaan. Kirjailijana oleminen on vaikeaa, mutta sille, joka on joutunut kielen vallan alle, on vielä vaikeampaa olla olematta kirjailija. Ihmiskunnan alussa oli sana, ja se suuri kunnia, joka kansoille lankeaa kirjallisuudestaan, sovittaa kirjailijan raskaan osan.
Näin on ollut maailmassa kautta aikojen. Puhutun ja kirjoitetun kielen virtaa on kyllästänyt kunkin aikakauden historiallinen todellisuus. Sitä todellisuuden kätkettyä olemusta, joka meille on annettu aistimuksissa, kutsui venäläinen kirjailija Andrei Platonov ”olemassaolon aineeksi”. Valistuksen aikakausi saapui Venäjälle myöhemmin kuin Eurooppaan ja muotoutui kotimaassani erilaiseksi. Koska yksinvaltiuden ja valtiollisen uskonnon oloissa älyllinen toiminta rajoittui oikeuteen ajatella vapaasti, ei yhteiskunnallinen tietoisuus selkiytynyt filosofisiksi käsitteiksi, vaan ilmeni taiteellisina muotoina. Venäläinen yhteiskunta löysi omat ihanteensa kirjoista, joista vähitellen muodostui klassisen kulttuurin aarreaitta. Alkaen Radištševista[1] ja Karamzinista[2] aina Tolstoihin ja Dostojevskiin juuri kirjallisuudessa konkretisoitui se toivo ja ahdistus, joka hämmensi ja innoitti arvoituksellista venäläistä sielua. Venäjän kirjallisuus, joka saavutti maailmankatsomukselliset mittasuhteet, sulatti itseensä kansallisen idean: pyrkimyksen historian puitteissa ideaaliseen yhteiskunnalliseen tilaan, joka perustuu henkiseen yhteisymmärrykseen. Tämä on pätenyt kaikkein synkimpinäkin aikoina, myös silloin, kun ideologia näytti ruhjovan jokaisen elävän ajatuksen. Kun sosialismista kieltäydyttiin, kaikki muuttui. Itseilmaisun rajoitukset poistettiin, eikä kirjailija enää ollut riippuvainen vallanpitäjistä. Sen sijaan hän tuli riippuvaiseksi julkisuudesta ja kohusta.
Elettyään parhaina päivinään kunnian kukkuloilla kirjailija näki postmodernismin aikakaudella karismansa himmenevän ja sammuvan. Venäläisen kirjallisuuden kulta-aika, joka alkoi Puškinista ja päättyi Tolstoihin, oli nostanut kirjailijan ihmismielen valtiaaksi. Hopea-aika, joka osui vuosisadan vaihteeseen ja katkesi vuoden 1917 vallankumoukseen, toi sanataiteeseen traagiselle kirjailijahahmolle ominaisen maagisen karisman. Rauta-aikana, sosialistisen realismin diktatuurissa, kirjailijan velvollisuus oli toimia ”ihmissielun insinöörinä”, eräänlaisena spesialistina, kun sisäinen maailma oli viritettävä vastaamaan ulkoa annettuja parametrejä. Nykyajan kirjailija on menettänyt esikoisoikeutensa sanaan, ja siihen on monia syitä, sekä yleisiä että yksityisiä.
1900-luvun venäläinen kirjallisuus oli erityistapaus maailmankulttuurissa. Sanataiteen radikaali jako sallittuun ja kiellettyyn synnytti yhteiskunnallisen tietoisuuden skitsofrenisen diskurssin. Ideologia pakotti kirjailijat valtion uskonkappaleiden propagandisteiksi, toisin sanoen esittämään toivottu todellisuutena. Jos tekijän kuvaukset eivät vastanneet annettuja määräyksiä, ne leimattiin ”tietoisen valheellisiksi sepustuksiksi”. Tätä tilannetta kuvasi osuvasti runoilija Osip Mandelstam: ”Jaan kaikki runoni kahteen osaan, luvallisiin ja luvatta kirjoitettuihin. Ensimmäiset ovat surkeita, toiset – varastettua ilmaa.” Vastoin Hegelin näkemystä (mikä on todellista on myös järjellistä) kaikki järjellinen, samoin kuin hyvä ja ikuinen, osoittautui epätodelliseksi, koska se tarjottiin ideologisen painostuksen kääreessä, kuin osoituksena abstraktista humanismista, samalla kun todellinen, toisin sanoen virallisesti järjelliseksi hyväksytty, oli typerää, huonoa ja valheellista.
Tietenkin sanataiteen mestarit kaikesta huolimatta kirjoittivat teoksia, jotka pelastivat Venäjän intelligentsian kunnian, ja he ovat uusia klassikkojamme (vailla epäilyttävää neuvosto-etuliitettä). Mainittakoon vaikkapa Andrei Platonovin Tševengur, Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan tai Boris Pasternakin Tohtori Živago todisteeksi siitä, että venäläisen sanataiteen luomisvoima ei heikentynyt painostuksen alla, ei ehtynyt vaikka joutui kätkeytymään. Lukuun ottamatta noita sankarillisia ja nerokkaita, joiden nimet on kirjoitettu meidän mentaliteetissamme omille erillisille riveilleen, on meikäläinen kirjallisuus sinänsä yleisen mielipiteen mukaan saattanut itsensä huonoon valoon valtion elättinä. Siihen on sisältynyt monenlaista: 1920-luvun rohkeaa hourupäisyyttä, 1930-luvun sydämetöntä uutteruutta, 1940-luvun ehdotonta kuuliaisuutta, 1950-luvun veretöntä konformismia, 1960-luvun likinäköistä optimismia, 1970-luvun halpaa kyynisyyttä, 1980-luvun kouristuksenomaista entusiasmia, 1990-luvun tunnollista turmeltuneisuutta, 2000-luvun saaliinhimoista pragmatismia… Mitään ei ole unohdettu – eikä anteeksi annettu.
Nykyvenäläiseltä kirjailijalta on viety kaikki entiset etuoikeudet. Kirjailijan status on kokenut symbolisen kastraation. Ja vaikka tekijän auktoriteetilla on yhä painonsa kirjallisuuden eetoksessa, ei yleinen mielipide enää vahvista sitä. Meidän päivinämme venäläinen kirjailija voi olla taiteilija tai ajattelija, mutta ei ajatusten valtias. Sana, jolta on riistetty maagisuus, ei enää pysty hedelmöittämään todellisuutta. Kirjailijan itserakkaus on meillä siis kokenut kolauksen, mutta itsetyytyväisyys on yhä voimissaan. Valta turmelee, niin myös valta sanan ylitse, ja mitä kuuluisampi kirjailija on, sitä suurempi on houkutus paimentaa kansaa, kuten Nikolai Gumiljov aikanaan myrkyllisesti totesi tunnettujen kirjailijoiden pyrkimyksistä henkiseen johtajuuteen.
Oman aseman ylivoimaisuus on latenttina piirteenä ominainen nykyisillekin populaareille tekijöille – esimerkkeinä vaikkapa Vladimir Sorokin tai Viktor Pelevin – vaikka aikalaiskirjailijalla ei olisi tarjota aikalaisilleen mitään vilpitöntä, tuoretta. Vallankumousten ja katastrofien näännyttämä historiallinen maaperä on kuiva ja hedelmätön. Maanalaiset metafyysiset virrat katosivat tavoittamattomiin syvyyksiin. Silti kirjailijan työ elää edelleen – ei ihmeitä luovana toimintana vaan yksinkertaisesti luovana työnä. Jevtušenkon uskalias väite ”Venäjällä runoilija on enemmän kuin runoilija” on menettänyt merkityksensä. Ei, ei enemmän. Mutta ei myöskään vähemmän.
Venäläinen kirjailija ei ole tottunut tällaiseen tilanteeseen. Se, joka täällä on sanalle ryhtynyt, on lujasti uskonut tulevansa kuulluksi. Ja toivonut salaa, että Kleio, historian muusa, lopulta kruunaisi hänen persoonansa – ellei laakeriseppelein niin orjantappuroin. Voi pyhä yksinkertaisuus – kaikkihan on mennyt paljon yksinkertaisemmin! Sanataiteen sankari on kantanut työnsä yleiselle syyttäjälle, mutta mitä onkaan tapahtunut? Häntä ei ylistetä eikä häntä vainota – hänen olemassaolonsa vain todetaan, monien muiden nykyhetken kulttuurikentän tavarantoimittajien joukossa. Mutta siihen ei voi tyytyä – taiteessa on arvokasta se mikä on tinkimätöntä, ainutlaatuista. Olipa kirjailija kuinka itsevaltainen tai itseriittoinen tahansa, tärkeintä hänelle on tulla kuulluksi, luetuksi. Kun häntä luetaan, hänen olemassaolonsa oikeutetaan. Restauroija tai vaikkapa ravintoloitsija ovat jo lähtökohtaisesti varmoja siitä, että tekevät tarpeellista työtä. Kirjailijalla ei tällaista varmuutta ole.
Tiedän sen omakohtaisesti. Joskus tuntuu siltä, että seison alttarilla ja suoritan salaista riittiä, ajattelun muuttamista sanaksi, ja että minuun keskittyvät ihmeen odotukset.
Toisinaan taas tuntuu kuin seisoisin kulttuurisen pyhäkön eteisessä, pyydellen ohi kulkevilta lukijoilta hiukkasen huomiota.
Joskus minusta ei tunnu miltään – ja se on kaikkein pahinta…
Kun yritän stoalaisesti pitää yllä itsetuntoani, käännyn Ciceron puoleen: dum spiro – spero; niin kauan kuin elän – toivon. Tätä lausumaa tukemaan voi lisätä Descartesin tunnetun aksiooman cogito – ergo sum; ajattelen, olen siis olemassa. Nämä kaksi teesiä synkronisoimalla saadaan uusi ajatelma: toivon, olen siis olemassa. Tästä syllogismista voi päätellä, että toivolla on suora ja välitön yhteys meidän olemassaoloomme. Ja jos tämä on totta, niin oikeassa on hän, joka kirjoittaa niin kuin hengittää, yrittämättä miellyttää, ja kääntyy sen puoleen joka kuuntelee.
Tärkeintä jokaiselle kirjailijalle on olla uskollinen omalle sanalleen. Todellinen kirjailija esiintyy virtuaalisessa tilassa oman vuosisatansa meediona. Se, mikä aikakaudella on mielessä, tulee ilmaistuksi kielessä.
Niin kauan kuin on taivas, siellä lentää lintuja. Niin kauan kuin on meri, siinä ui kaloja. Niin kauan kuin on maailma, siinä elää ihmisiä. Niin kauan kuin on kieli, sitä käyttävät luovat kirjailijat.
Niin kauan kuin hengitän – toivon. Niin kauan kuin kirjoitan – toivon kaksin verroin. Toivo kumartuu olkani yli ja lukee näitä rivejä. Sen täytyy tietää, millaiseksi sen kuvittelen. Sillä jos toivo ei tunnista omaa kuvaansa yleisessä, yhteisessä tietoisuudessamme, kuinka se voisi tulla todeksi?
[1] Aleksandr Radištšev (1749–1802), kirjailija, filosofi, yhteiskuntakriitikko, maaorjuuden vastustaja
[2] Nikolai Karamzin (1766–1826), kirjailija, historioitsija, kielentutkija, venäjän kirjakielen kehittäjä