Tue riippumatonta kulttuurijournalismia! Särön numero Paluu vapauteen (nro 54), josta tämäkin teksti löytyy, on myynnissä verkkokaupassa 9 euron hintaan (ei postikuluja).
”Minun piti juosta ruokalaan hakemaan aamupalani, lounaani ja päivälliseni ennen henkilökunnan ruoka-aikoja, jotta kukaan ei näkisi minua. Iltaisin minun piti istua hökkelissä ja kirjoittaa ylös kaikki rikkomukseni eli vapautua niistä.” (Rikkomus: kokouksesta myöhästyminen. Rangaistus: kuukauden sosiaalinen eristäminen.)
Ruotsalainen Mariette Lindstein tunnetaan ennestään dekkareista, joihin hän on ammentanut aineksia omakohtaisista kokemuksistaan skientologiakirkossa. Pako kultista kertoo puolestaan peittelemättömän tositarinan, joka saattaakin olla tarua ihmeellisempi.
Vapaamielisen 1970-luvun loppupuolella Lindstein liittyy L. Ron Hubbardin vuonna 1954 perustamaan skientologiakirkkoon. Liike kiinnostaa nuorta ja idealistista Lindsteiniä ennen kaikkea kahdesta syystä: Ensiksikin se väittää tarjoavansa tieteeseen pohjautuvan pragmatistisen uskomusjärjestelmän, jonka jalona päämääränä on auttaa kaikkia maailman ihmisiä saavuttamaan täysi potentiaalinsa vapauttamalla heidät ”alitajunnan voimasta”. Toiseksi se hyväksyy Lindsteiniä jo ennestään puhuttelevan reinkarnaatio-opin. Malmön keskustassa sijaitseva kirkko on niin vaikuttava ja esitelmöijä niin karismaattinen, että Lindsteinin intuitio suorastaan vaatii häntä lähtemään mukaan.
Skientologia vaikuttaa lainanneen elementtejä monista eri uskonnoista: Kirkon symboli on näyttävä kultainen risti, jossa on kahdeksan sakaraa. Ajatus kuolemattomasta hengestä eli thetanista ja edellisistä sekä tulevista elämistä tuo auttamatta mieleen muiden muassa buddhalaisuuteen kuuluvan sielunvaelluksen. Hubbardin opetukset ovat skientologiaan uskovalle täydellisiä ja kyseenalaistamattomia, kuin Jumalan sanaa.
Ripittäytymistä muistuttavan auditoinnin tavoitteena on löytää ihmisen thetania ahdistavat muistot ja vapautua niistä käymällä ne perin pohjin läpi. Thetan on ikuinen, joten sen on mahdollista muistaa edellisiä elämiä. Ensimmäisiä auditointejaan Lindstein kuvaakin hyvin vaikuttaviksi: ”Tunsin laajentuneeni, kuin jokin rajapinta olisi siirtynyt. En voinut selittää kokemustani mitenkään, saatoin vain kokea sen.”
Kirkon tieteellisyyden ja uskonnollisuuden ambivalenssista kertoo Hubbardin monipuolinen tuotanto. Vuonna 1950 ilmestynyt skientologian ”peruskirja” on nimeltään Dianetiikka: nykyajan tiede mielen terveydestä. Toinen skientologeille keskeinen teos on edellisiä elämiä käsittelevä Have You Lived Before This Life? vuodelta 1958. Vuonna 1974 Hubbard julkaisi visuaalisesti kauniin mutta tekstiltään köyhähkön teoksen Hymn of Asia: An Eastern Poem, jonka sivuilla hän esittää olevansa buddhalaisten odottama Maitreya, Gautama Buddhan suora seuraaja.
Lisäksi kaanoniin kuuluu hyllymetreittäin muita Hubbardin kirjoituksia sekä äänitallenteita, joiden kosmisten oppien jakamista säännöstellään skientologian monimutkaisen oppirakenteen mukaisesti niin, että syvimmistä salaisuuksista ei uskovalle kerrota ennen kuin tämä on sijoittanut kirkon kursseihin ja auditointeihin jo pienen omaisuuden. Yksi tällaisista opeista, joka on vuotanut sittemmin nettiin, on 75 miljoonan vuoden taakse sijoittuva Xenun myytti. Tarinan mukaan Xenu johti valtavaa planeettaliittoumaa, joka oli pahasti ylikansoittunut. Ratkaistakseen ongelman Xenu kuljetti miljardeja avaruusolentoja Maahan, työnsi ne tulivuoriin ja räjäytti vetypommeilla kuoliaiksi.
Auditointi on kirkon keskeisimpiä tulonlähteitä ja keskivertoihmiselle tolkuttoman kallista. Kirkon työntekijöiden on toisaalta mahdollisuus saada oppia ilmaiseksi. Pian ilmeisen kyvykäs Lindstein työskenteleekin kirkolle täyspäiväisesti, kohoaa arvoasteikossa vauhdilla ja saa lopulta ylennyksen aina Kaliforniassa sijaitsevaan Int Baseen, kirkon kansainväliseen päämajaan asti.
Aluksi kaikki on häikäisevän hienoa, mutta illuusio hälvenee hiljalleen. Ahdistava tunnelma kasvaa ja huokuu pian melkein jokaiselta aukeamalta. Keskellä aavikkoa sijaitseva, tarkasti vartioitu Int Base on kuin avovankila. Kirkon uusi johtaja on karismaattinen mutta alaisiaan kohtaan sadistinen. Työ kaikkia kirkon osa-alueita valvovassa Int Basessa on raskasta ja vapaa-aika olematonta. Lindsteiniä kielletään ottamasta päiväkoti-ikäinen lapsensa mukaan Baseen, joten perheen tapaamiset rajoittuvat viikonloppuihin. Kieltäytyäkään ei kuitenkaan oikein voi, hänethän on vasta lennätetty Atlantin yli ja vaakalaudalla on koko ihmiskunnan vapauttaminen.
Kirkolla ei mene oikeastaan millään mittarilla niin hyvin kuin se on antanut ymmärtää, ja suorituspaineet kaatuvat aatteelleen omistautuneiden työntekijöiden niskaan. He, Lindstein muiden mukana, kyyläävät ja ilmiantavat toisiaan pienimmästäkin ”rikkomuksesta”, kuten laiskottelusta tai kirkkoa kohtaan osoitetusta negatiivisesta sanasta. Rangaistuksena voi olla esimerkiksi verbaalista häpäisemistä, suoraa fyysistä väkivaltaa tai jopa kuukausien eristäminen Hubbardin erityisen hankalille työntekijöille perustamaan, työleiriä muistuttavaan Kuntoutusprojektiin.
Lindstein kirjoittaa nykypäivästä käsin, reflektoi, häpeää ja ihmettelee nuoren itsensä naiiviutta. Hänen toimintaansa on kuitenkin helppo ymmärtää. Skientologiakirkon kaltaisessa fanaattisessa ja autoritaarisessa ympäristössä on vaikea kapinoida, vaikka voimat tai usko loppuisivat. Ihminen on pohjimmiltaan laumaeläin, ja kun muut ainakin näennäisesti uskovat ja jaksavat yhä, omaa heikkouttaan häpeää hiljaa. Aivopesu kiteytyy yhteisön yksilöön kohdistamaan sosiaaliseen kontrolliin. Kun kukaan ei puhu avoimesti, syntyy illuusio siitä, että vikaa ei ole muualla kuin yksilössä itsessään.
Samankaltainen moraalivalvonnan mekaniikka toimii vaivihkaa kaikissa sosiaalisissa yhteisöissä, mutta ei yhtä väkivaltaisesti. Terveessä yhteisössä, jossa saa puhua vapaasti, moraali on elävä ja muuttuva entiteetti, yhteisön kuva, sen itsensä jatkuvasti uudelleenrakentama. Terveestä yhteisöstä ihmisen on lupa kävellä ulos, eikä se painosta ketään eroamaan kumppanistaan tai tekemään aborttia siksi, että hänen työpanostaan tarvitaan.
Kirjan teksti on tiivistä eikä maalaile liikoja, ja Christine Thorelin suomennos toimii tarkoituksessaan mallikkaasti. Lindsteinin tausta dekkaristina näkyykin vauhdikkaassa kerronnassa jatkuvine cliffhangereineen. Jossain kohtaa käänteiden ilotulitus alkaa jo uuvuttaa, mutta niille on syynsä: 25 vuotta kirkossa on tiivistetty 368:aan sivuun ja 67:ään ytimekkääseen lukuun, joista suurimmassa osassa tapahtuu merkittävä käänne ja pedataan seuraavaa. Tarinaa voi olla paikoin vaikea uskoa, mutta se johtuu siitä, että sitä ei halua uskoa.
Lopussa seisoo sentään toivo. Pakeneminen on vaikeaa mutta ei mahdotonta. Kenties vaikeinta on sen myöntäminen, että on omistanut yli puolet elämästään valheelle, sillä samalla täytyy myöntää tehneensä pahaa sekä omalle lapselleen että niille lukuisille viattomille, jotka houkutteli mukaan tai laiminlöi. Lindstein ei nähnyt vanhempiaan 16:een vuoteen ilman sen ylevämpää syytä.
Pako ei saa häpeää poistumaan, mutta ehkä sen kuuluu olla niin. Ehkä häpeänsä täytyy kantaa, jotta sitä voi käyttää muutoksen polttoaineena. Teos tuntuukin olevan osa sovitustyötä, takaisinmaksu Lindsteinin pojalle ja maailmalle. Lindstein kantaa vastuunsa puhumalla kokemuksistaan julkisesti siitä huolimatta, että henkistä tasapainoa luvannut kirkko on alkanut toden teolla horjuttaa sitä: julkisuuskuvastaan pakkomielteisen huolestunut liike häiriköi ja uhkailee Lindsteiniä yhä.
