Onnistuneista klassikkotekstin näytelmäsovituksista on tapana sanoa, että ne osoittavat alkutekstin ajankohtaisuuden. Q-teatterissa parhaillaan esitettävä Esa-Matti Smolanderin sovitus Rikoksesta ja rangaistuksesta onnistuu juuri näin.
Dostojevskin vuonna 1866 ilmestyneen romaanin pelkistys löytää olennaisen ja aikaa kestäneen. Erinomaisten näyttelijöiden – Hannu-Pekka Björkman, Lotta Kaihua, Elena Leeve ja Miro Lopperi – työskentely on sävykästä ja tiukasti rytmitettyä. He tavoittavat myös Dostojevskin huumorin, joka usein unohdetaan.
Smolander tuo Raskolnikovin nykyhetken Helsinkiin ja tekee hänestä köyhän taideopiskelijan. Murhan uhri Aljona Ivanovna on opiskelijoilta seksuaalisia palveluja ostava irstailija, ei panttilainaaja, kuten romaanissa. Valtasuhde hänen ja rahattoman Raskolnikovin on silti suurin piirtein sama.
Seksuaalisen vallankäytön teema sisältyy jo alkutekstiin, jossa sitä käsitellään näytelmästä karsitun Svidrigailovin kautta. Lotta Kaihuan Aljona Ivanovna onkin romaania monitasoisempi hahmo, sillä siihen on lisätty piirteitä Svidrigailovilta, joka romaanissa kaipaa aitoa rakkautta voittaakseen turmeltuneisuutensa.
Raskolnikovia tulkitsee tärkeimmissä kohtauksissa intensiivinen Lopperi, mutta neljän näyttelijän ensemble eläytyy rooliin myös vuorotellen – ja ajoittain jopa samanaikaisesti. Ratkaisu alleviivaa, että Raskolnikov on yksi meistä eikä tavanomainen rikosviihteen murhaaja, joka toiseutetaan hirviöksi diagnostisilla termeillä, kuten psykopaatti.
Näytelmän fokus on Raskolnikovin rikoksessa sekä sen perusteluissa ja vastaperusteluissa. Kyse on maailmankatsomuksellisesta vastakkainasettelusta, jonka romaanin alussa esittää ensimmäisen kerran virkansa menettänyt juoppo Marmeladov, ei Raskolnikov:
Herra Lebezjatnikov, joka seuraa kaikkia uusia aatteita, selitti taannoin, että meidän aikanamme tiedekin on kieltänyt säälin, ja että niin tehdään jo Englannissa, missä harjoitetaan talouspolitiikkaa.
Lainaus on Olli Kuukasjärven suomennoksesta, jota Smolanderin sovitus käyttää. Dostojevskin polemiikin kohteena ovat Adam Smithin ja John Stuart Millin kaltaiset ajattelijat, joiden teorioissa korostuu rationalistinen ihmiskuva sekä usko siihen, että itsekäs oman edun tai onnellisuuden tavoittelu koituu lopulta yhteiseksi hyväksi.
Dostojevski tunsi näitä ajattelijoita jo siksikin, että eri läntisiä rationalisteja ja utilitaristeja oli käsitelty kirjailijan ja hänen veljensä Mihailin vuosina 1861–1863 ilmestyneessä Vremja-aikakauslehdessä.
Säälimättömien ”uusien aatteiden” vastapooliksi Marmeladov nostaa Kristuksen. Itsetuhoinen Marmeladov on väärintekijä, joka tietää kohtelevansa väärin lähimmäisiään mutta luottaa silti Kristuksen armoon:
Meitä voi sääliä vain hän, joka säälii kaikkia ja joka ymmärtää kaikkia ja kaikkea, hän on ainoa, hän on myös Tuomari. – – Hän tuomitsee kaikki ja antaa anteeksi niin hyville kuin pahoille, niin viisaille kuin nöyrille. Ja saatuaan kaiken päätökseen Hän puhuu myös meille: »Tulkaa», hän sanoo, »myös te! Tulkaa te juopot, tulkaa te heikot, tulkaa te häpeämättömät!» Ja me tulemme kaikki, vailla häpeää, ja astumme Hänen eteensä. – – Silloin viisaat ja ymmärtäväiset korottavat äänensä: »Herra! Miksi otat nuokin luoksesi?» Hän vastaa: »Siksi, te viisaat, otan nämä luokseni, siksi, te ymmärtäväiset, otan nämä luokseni, että yksikään heistä ei ole itse pitänyt itseään sen arvoisena…»
Romaanin ensimmäinen eettinen perusvastakkainasettelu on siis utilitaristisen seurausetiikan ja kristillisen etiikan välinen. Murhan perustelut ovat utilitaristis-rationalistisia, lopun katumus ja sovitus kristillisiä.
Kun Raskolnikov jo harkitsee Aljona Ivanovnan murhaa, hän kuulee tuntemattoman upseerin ja opiskelijan keskustelevan hänen tulevasta uhristaan. Opiskelijan repliikeissä utilitaristinen todistelu saa jo suorastaan irvokkaita ulottuvuuksia:
Ajattelepa: toisaalta on tyhmä, typerä, mitätön, ilkeä ja sairas vanha ämmä, jota ei kaipaa kukaan, vaan joka, päinvastoin, on vahingoksi kaikille, joka ei itsekään tiedä, minkä vuoksi elää, ja kuolee jo huomenna ihan itsestään. – – Toisaalta on nuoria, tuoreita voimia, jotka joutuvat hukkaan tuen puutteessa, ja niitä on tuhansittain, niitä on kaikkialla. – – Satoja, ehkä tuhansiakin voitaisiin ohjata oikealle tielle; kymmeniä perheitä pelastaa kurjuudesta ja rappiosta, perikadosta, turmeluksesta ja sukupuolisairaaloista – kaikki se hänen rahoillaan. Tapa hänet ja ota hänen rahansa, jotta voisit niiden avulla pyhittää itsesi palvelemaan koko ihmiskuntaa ja yhteistä hyvää: mitä arvelet, eikö yksi mitättömän pieni rikos tule sovitetuksi tuhansilla hyvillä töillä?
Dostojevski on romaanikirjailija, joten hän kärjistää. Silti vastaavia kärjistyksiä kohtaa tänäkin päivänä. Esimerkiksi käy Piilaakson teknologiapiireissä suosittu efektiiviseksi altruismiksi nimitetty liike, joka on 1800-luvun utilitarismille paljon velkaa. Efektiivisen altruismin kannattajat argumentoivat, että tunnepohjaisen empatian sijaan ihmisten tulisi pyrkiä maksimoimaan tekojensa vaikutus tietopohjaisen analyysin avulla. Kuten klassisessa utilitarismissa, myös efektiivisessä altruismissa teon eettisen arvon ratkaisee sen hyöty, siis seuraukset, ei teon luonne tekona.
Filosofi William MacAskill, eräs liikkeen perustajista, debatoi vuonna 2015 pappi ja filosofi Giles Fraserin kanssa. Fraser kuvasi MacAskillille spekulatiivisen skenaarion: Palavassa talossa on lapsi sekä miljoonien arvoinen Picasson taulu. Vain toisen voi pelastaa. Pitäisikö pelastaa lapsi? Vai pitäisikö antaa lapsen kuolla ja pelastaa taulu, myydä se ja pelastaa rahoilla tuhat lasta Afrikassa? MacAskillin mukaan efektiivinen altruisti pelastaisi taulun.
Oxfordissa koulutettu nykyfilosofi MacAskill väittää, että etiikka voidaan rationalisoida ja laskennallistaa. Argumentti on sama kuin Dostojevskin puolitoista vuosisataa aiemmin sepittämällä opiskelijalla. Tämä on toisenlaista säälimättömyyttä kuin sen uskottelu, että oman edun tavoittelu muuttuu yleiseksi eduksi näkymättömän käden vaikutuksesta.
Myös Yhdysvaltoja Trumpin kanssa hajottava Elon Musk, joka on MacAskillin henkilökohtaisia tuttavia, on puhunut efektiivisen altruismin puolesta. Tosin viime aikoina aatteesta näyttää hänelle jääneen lähinnä säälimättömyys. Hiljattain Musk jopa totesi, että ”empatia on länsimaisen sivilisaation perustava heikkous”.
Varsinaiset ihmiset ja NPC:t
Rikoksessa ja rangaistuksessa murhalle on toinenkin perustelu, ja myös se tuntuu ajankohtaiselta.
Raskolnikov on kirjoittanut artikkelin, jonka murhaa selvittävä tutkintatuomari Porfiri Petrovitš on saanut käsiinsä. Itse artikkelia ei ole näytelmässä eikä romaanissakaan, mutta Raskolnikovin ja Porfiri Petrovitšin keskustelussa käy ilmi, että Raskolnikov jakaa ihmiset ”tavallisiin” ja ”poikkeuksellisiin”. Raskolnikov selittää:
En suinkaan väitä, että poikkeuksellisten ihmisten on ehdottomasti pakko tai että he ovat velvollisia tekemään jatkuvasti kaikenlaisia ilkitöitä. – – Viittasin vain aivan yksinkertaisesti siihen, että »poikkeuksellisella» ihmisellä on oikeus… ei tietenkään virallista oikeutta vaan oma oikeutensa antaa omatuntonsa astua… tiettyjen esteiden yli, ja ainoastaan siinä tapauksessa, että hänen aatteensa (joka saattaa joskus olla siunaukseksi koko ihmiskunnalle) toteuttaminen vaatii sitä. – – Olen sitä mieltä, että ellei Keplerin ja Newtonin keksintöjä olisi joistakin olosuhteista johtuen voitu mitenkään saattaa ihmisten tietoon muuten kuin uhraamalla yksi, kymmenen, sata tai vielä useampi ihminen, jotka häiritsivät keksintöä tai asettuivat sen esteeksi, Newtonilla olisi ollut oikeus, tai jopa velvollisuus… poistaa nuo kymmenen tai sata ihmistä saattaakseen keksintönsä ihmiskunnan tietoon. – – ihmiset jakaantuvat luonnonlain mukaisesti ylipäätään kahteen ryhmään: alempaan, tavallisten ihmisten ryhmään, joka niin sanoakseni muodostaa yksinomaan kaltaistensa siittämisestä ja synnyttämisestä huolehtivan aineksen, ja varsinaisiin ihmisiin, joilla on kykyä ja lahjoja esittää omassa piirissään uusi puheenvuoro.
Raskolnikovin hybris resonoi aikamme kanssa. Suosittu oikeistomeemi väittää, että suurinta osaa ihmisistä luonnehtii metafora NPC, non-player character. Tietokonepeleissä se tarkoittaa pelihahmoja, joita ei ohjaa pelaaja vaan ennalta ohjelmoitu algoritmi.
Meemien NPC on ihminen, joka ei ajattele itse eikä valitse kohtaloaan vaan tyytyy ryhmäajatteluun. Hän mukautuu ympäristön odotuksiin kuin ohjelmoituna. NPC:t ovat statisteja, joilla ei ole merkitystä maailman tulevaisuuden kannalta.
Jo mainittu Elon Musk käyttää NPC-termiä jatkuvasti kuvaamaan kanssaan eri mieltä olevia. Silti varmaan moni Elon Muskia ihannoivista some-Raskolnikoveistakin pelkää salaa olevansa NPC.
Niinhän Raskolnikovkin pohtii, onko hän ”varsinainen ihminen” vai pelkkä ”täi”. Napoleon ”tuhoaa Toulonin, järjestää verilöylyn Pariisissa, unohtaa armeijan Egyptiin, tuhlaa puoli miljoonaa miestä Venäjän sotaretkellä ja selviää koko jutusta pelkällä sutkauksella”. Raskolnikov on halunnut olla Napoleon, mutta hän on vain tappanut ”laihan, iljettävän eukon” eikä ole sillä saavuttanut mitään.
Kaikupohjaa löytyy muualtakin kuin oikealta. Smolander laittaa Raskolnikovin lukemaan sanomalehdestä uutisen Luigi Mangionesta, joka tappoi Yhdysvalloissa sairausvakuutusyhtiö United Healthcaren toimitusjohtajan.
Komea Mangione nousi Yhdysvalloissa nopeasti outoon kansansuosioon. Erilaiset hot assassin -meemit ovat kuin someajan kevytversio Che Guevaran palvonnasta: Mangionen manifesti oli vain muutaman rivin mittainen ja murha pohjimmiltaan yhtä merkityksetön kuin Raskolnikovin tekemä. Yhdysvaltain sairausvakuutusjärjestelmä ei siitä muuttunut, ja United Healthcarella on jo uusi toimitusjohtaja.
Valtamystiikka ja nihilismi
Romaanin ja näytelmän loppupuolella Raskolnikov tunnustaa Marmeladovin pyhimysmäiselle tyttärelle Sonjalle tappaneensa sekä Aljona Ivanovnan että tämän rikospaikalle odottamatta saapuneen sisaren, yksinkertaisen mutta hyvän Lizavetan, joka oli Sonjan ystävä.
Raskolnikov sopertelee tappaneensa Aljona Ivanovnassa vain ”täin”. Sonja vastustaa: täi oli ihminen. Ihmisarvo on luovuttamaton eikä mitattavissa tai laskettavissa.
Dostojevski alleviivaa seurausetiikan ja yli-ihmiskuvitelmien perimmäistä tuhoisuutta ja rakentaa katumusjakson, jossa sielu puhdistetaan. Mutta sielun puhdistamisen välikappale on lopulta maallinen valta, poliisi, jolle pitää alistua. Ja venäläinen tsaristinen poliisi on myös mielivaltaisen ja mystisen vallan välikappale.
Tämän Dostojevski ymmärtää. Kun Raskolnikov on jo tunnustanut rikoksensa Sonjalle, hän yhä kieltäytyy tunnustamasta poliisille. Hän sanoo Sonjalle:
Miksi menisin antamaan itseni ilmi? – – Se on pelkkää harhaa… Itse he tuhoavat miljoonia ihmisiä ja pitävät sitä vielä hyveenä. He ovat pettureita ja roistoja, Sonja…!
Dostojevskilla ei ole ongelmaan ratkaisua. Niinpä poliisin ja oikeuslaitoksen rangaistusvalta sekä kristillinen katumus, siis Jumalan uskonnollinen valta, menevät lopulta sekaisin keskenään.
Näin käy sekä romaanissa että Q-teatterin näyttämösovituksessa. Sekaannus ruumiillistuu Raskolnikovia piinaavassa tutkintatuomari Porfiri Petrovitšissa, jota Björkman tulkitsee alkuun koomisena poliisisarjahahmona mutta joka saa silmukan kiristyessä profeetallista auktoriteettia.
Tutkintatuomari ajaa Raskolnikovia tunnustamaan ”psykologisilla” argumenteilla mutta vaihtaa ratkaisevassa kohtaamisessa uskonnolliseen puhetapaan:
Minusta te olette yksi niistä, jotka kestävät tyynesti vaikka kynsiä revittäisiin ja katsovat hymyillen kiduttajiaan – jos vain löytävät uskon eli Jumalan. Löytäkää siis hänet, niin saatte elää. – – Ja kärsimyskin on hyvä asia. Kärsikää. – – Sovittakaa, mitä kohtuu vaatii. – – teitä varten Jumala on valmistanut elämän – –. Olkaa aurinko, niin kaikki näkevät teidät.
Raskolnikovin kääntymys ei olekaan psykologinen vaan uskonnollis-metafyysinen. Siinä ei ole niinkään kysymys Raskolnikovin sisäisyydessä tapahtuvasta muutoksesta vaan yksilön ja kollektiivin suhteen uudelleenmäärityksestä. Siksi kääntymyksen on oltava julkinen. Sonja sanoo:
Lähde nyt, heti paikalla, mene tienhaaraan, kumarru, suutele ensin maata jota olet häpäissyt ja kumarra sitten koko maailmalle, kaikkiin neljään ilmansuuntaan, ja sano ääneen kaikille: »Minä olen tappanut!» Silloin Jumala antaa sinulle jälleen elämän.
Kohta Raskolnikov polvistuu torilla kaikkien nähden ja suutelee maata. Sen jälkeen hän menee poliisilaitokselle ja tunnustaa.
Raskolnikovin rikos on ollut kapinaa sekä valtaa että vallalle alistuvia massoja vastaan. Hän on yrittänyt asettaa itse oman lakinsa mutta epäonnistunut. Kääntymys on Jumalalle ja uskonnolliselle vallalle alistumista, mutta samalla se vaatii myös tunnustusta ja alistumista maalliselle vallalle, koska Jumalan valta ja poliisin valta ovat pohjimmiltaan samaa.
Tämä on valtamystiikkaa, vallan pyhittämistä, joka on osin seurausta siitä, millaista vallankäyttö Dostojevskin ajan Venäjällä oli. Periaatteessa se oli rationaalista, proseduraalista byrokratiaa, mutta käytännössä proseduraalisuus usein jyräsi rationaalisuuden. Lisäksi vallan perimmäinen oikeutus oli irrationaalinen. Valta ei väittänyt perustuvansa yhteisön itsensä tahtoon, kuten demokratiassa. Sen sijaan se palautui alamaisten yllä leijuvaan tsaariin, joka oli saanut valtansa Jumalalta.
Rikos ja rangaistus ei ole ytimeltään yhteiskunnallinen romaani. Se on kirjoitettu Aleksanteri II:n uudistusten aikana, jolloin Pietarin lehdistössä – myös Dostojevskien Vremjassa – oli käyty vilkasta yhteiskunnallista keskustelua. Oikeuslaitosuudistus oli hyväksytty 1864, vain kaksi vuotta ennen teoksen ilmestymistä, mutta siihenkin romaanissa viitataan vain ohimennen.
Yhteiskunnallisten kysymysten sijaan Dostojevski on kiinnostunut vallan metafysiikasta. Toisten yläpuolelle kohotettuun henkilöön palautuva valta on oikullista ja mystistä – ja ulkopuolelta nähtynä absurdia, kuten Napoleonin veriset sotaretket, jotka päättyvät sutkaukseen.
Absurdi on myös byrokraattinen järjestelmä, joka painottaa muotoseikkoja tarkoituksenmukaisuuden kustannuksella. Dostojevskin tuotannossa toistuvat farssimaiset virastokohtaukset, joissa omasta asemastaan tarkat pikkuvirkamiehet polkevat jalkaa ja raivostuvat muotoseikoista. Rikoksessa ja rangaistuksessa tällainen kohtaus on Raskolnikovin ensimmäinen käynti poliisikamarilla.
Absurdin vallan kyseenalaistaminen johtaa kuitenkin helposti – Dostojevskin sanoin – nihilismiin, sillä nihilismi on sen tunnistamista, ettei vallan takana ole mitään todellista perustetta, vain tyhjyys.
Raskolnikov on rikollisena nihilisti. Hän murhaa ja ryöstää, mutta kätkee saaliinsa kiven alle eikä käytä sitä. Teko on yksityiskohdiltaan hirvittävä mutta kokonaisuutena järjetön. Raskolnikovin kääntymystä edeltää sen tunnistaminen, että toisin kuin hän kuvitteli, hänellä ei ole ollut aatetta tai uutta puheenvuoroa. On ollut vain hybris, epämääräinen kuvitelma omasta suuruudesta.
Raskolnikovin rikos ei ole vallankumous vaan ainoastaan rikos. Se on suunnattu yleistä järjestystä vastaan muttei ole yritys asettaa uutta järjestystä vanhan tilalle. Siksi Raskolnikovin vaihtoehdot rikoksen jälkeen ovat itsemurha – nihilismin vieminen päätepisteeseensä – tai alistuminen ja nöyrtyminen vallan edessä sekä kääntymys. Kääntymys vaatii vallan absurdin luonteen ohittamista, itsensä vakuuttamista siitä, että vallalla on korkeampi merkitys ja tarkoitus.
Dostojevski itse ei kyennyt koskaan lopullisesti valitsemaan näiden vaihtoehtojen väliltä, ja siksi hän tekee kirjoissaan joskus uskonloikkia ja joskus vastustaa valtamystiikan houkutusta.
Rikoksessa ja rangaistuksessa Dostojevski päätti uskoa valtaan, mutta tämä ei ollut lopullinen vastaus, joka ratkaisi kysymyksen. Hän palasi aiheeseen myöhemmissä suurissa romaaneissaan, kuten Riivaajissa, Idiootissa ja Karamazovin veljeksissä, ja tiedetään, että hän hahmotteli ennen kuolemaansa Karamazovin veljeksille jatko-osaa, jossa hyveellinen ja uskonnollinen Aljoša, veljeksistä nuorin, alkaisi vallankumoukselliseksi.
Armo ei ole tästä ajasta
Vallan mystifiointi on irrationaalista ja vaatii nihilismiin johtavan rationaalisuuden hylkäämistä. Tämä tausta on välttämätön edellytys armolle, jonka Dostojevski lopulta Raskolnikoville suo.
Näytelmän viimeisessä, harmoniaa huokuvassa kohtauksessa Raskolnikov on vankilassa, ja näyttämölle tuodaan eläviä kasveja, jotka kuvittavat romaanin ”Jälkinäytöksen” hidasta heräämistä uuteen elämään.
Kun Raskolnikov nöyrtyy, hän saa saman armon, jota Marmeladov jo romaanin alussa julistaa ja toivoo. Myös Raskolnikov pääsee Kristuksen luokse, koska ei usko olevansa sen arvoinen.
Tämä nöyrtyminen, sovitus ja armo on jotain, joka romaanissa ja Q-teatterin sovituksessa sekä koskettaa että epäilyttää yhtä aikaa. Se on jollain tapaa niin epäajanmukaista, että siihen on vaikea uskoakin.
Elämme aikaa, jossa yksille mikään nöyrtyminen ei ole tarpeeksi, jotta rikoksen tehnyt saisi anteeksi ja lakkaisi olemasta epäilyttävä tai ongelmallinen. Toisille taas mikään rikos ei ole katumuksen aihe. Yhdet ovat menettäneet uskonsa parannukseen, toiset turmelukseen.
Toisaalta epäajanmukaisuus tekee armon kuvauksesta myös traagista. Olemme kadottaneet Dostojevskin romaanin loppua valaisevan toivon mutta säilyttäneet jo 1800-luvun puolivälissä umpikujiksi todetut aatekyhäelmät miltei sellaisinaan. Raskolnikovin täin tilalle on tullut milloin viimeinen ihminen, milloin das Man, ja näiden käsitteiden ympärille on rakennettu hienostuneita filosofisia argumentteja. Silti lopulta emme ole päässeet syvemmälle: käsitteenä jokin NPC on yhtä banaali kuin täi.
Ajastamme on helppo nostaa esimerkkejä, joissa kaikuvat Raskolnikovin rikoksen perustelut. Vaikeampi on löytää hänen kääntymyksensä jälkeistä uskoa. Me emme juuri nyt usko kääntymykseen emmekä sovitukseen. Armo ei ole tästä ajasta.
Rikoksen ja rangaistuksen viimeinen ja tärkein viesti on armo, ja kenties sen yhdistyminen valtamystiikkaan tekee romaanista ja Dostojevskista ongelmallisen. Mutta tuossa ongelmassa on silti jotain hedelmällistä. Se on olennainen kysymys ilman lopullista vastausta, siis kysymys, jota kannattaa pohtia.
Mikä on tässä ajassa se hyvä, johon yhä voimme uskoa?
Rikos ja rangaistus Q-teatterissa 9.5.2025 asti.