Teuvo Tulion elokuva Rakkauden risti (1946) alkaa öisellä myrskykohtauksella. Tuuli pauhaa, aallot kuohuvat. Pirunkallion hapsottavapartainen majakanvartija on hulluuskohtauksen vallassa. Hän puhuu yksinään ja hohottaa sekopäisenä. Kun rantaan ajautuu kaksi hukkumaisillaan olevaa haaksirikkoista, hän yrittää ampua heidät. Seuraavana aamuna toinen merestä pelastautuneista kertoo toverilleen Majakka-Kallen tarinan: miespololla oli aikoinaan kaunis tytär, ja kerran aiemminkin myrsky huuhtoi saarelle haaksirikkoisen…
Tulion melodraamaa katsellessani mieleeni palautuu muutamia muita viime vuosina katselemiani ja lukemiani majakoille sijoittuvia kertomuksia. Niitä kaikkia yhdistää miljöön lisäksi kiehtova juonne: majakoilla katsotaan silmiin hulluutta. Erakoituneet majakanvartijat ovat niissä säännönmukaisesti mielenvikaisuuden rajoilla tai jo rajan toisella puolella.
Kesyttämätön, merellinen ympäristö näyttää haastavan koko inhimillisen olemisen. Mistä tämä yhteys kumpuaa? Millaisia nämä kertomukset ovat? Miten ja miksi järki niin säännönmukaisesti paljastaa haurautensa juuri majakkatarinoissa?
Robert Eggersin parin vuoden takainen arthouse-elokuva The Lighthouse (2019) asettuu suoraan teeman ytimeen. Willem Dafoen ja Robert Pattinsonin näyttelemien majakanvartijoiden väliset jännitteet ajavat heidät harhaisiin, psykoottisiin tiloihin ja lopulta miessurmaan.
The Lighthousen ensimmäisenä lähtökohtana oli Edgar Allan Poen (1809–1849) keskeneräiseksi jäänyt novelli The Light-House, ja majakanvartijoiden dialogi sai vaikutteita ainakin Herman Melvillen, Samuel Taylor Coleridgen ja R.L. Stevensonin teksteistä. Tunnelmaltaan ja kuvastoltaan – taikauskoa, salaisuuksia, kirouksia, pahanilmanlintuja – Eggersin elokuva on helppo nimetä goottilaiseksi kauhuksi.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Eggers nimeää tarinansa tärkeimmäksi innoittajaksi tosielämän tapahtumasarjan vuodelta 1801. Smallsin majakalle noin 20 kilometrin päähän Walesin rannikolta oli komennettu kaksi majakanvartijaa, Thomas Griffith ja Thomas Howell. Thomasten tiedettiin olevan keskenään hyvin huonoissa väleissä, ja kun Griffith sitten kuoli tapaturmaisesti, Howell alkoi pelätä, että häntä syytettäisiin murhasta. Niinpä, sen sijaan että olisi suorittanut tavanmukaiset merihautajaiset, hän päätti säilyttää kaimansa maalliset jäännökset todistusaineistona. Hän sulki Griffithin ruumiin laatikkoon ja kiinnitti sen majakan ulkotasanteelle. Tuulet kuitenkin repivät laatikon auki ja heiluttivat mätänevän kalmon kättä niin, että se näytti viittovan Howellia luokseen. Kun Howell viikkoja myöhemmin noudettiin kotiin, hänestä oli tullut hermoraunio, jota hänen tuttavansakaan eivät enää olleet tunnistaa.
Kaksi historiallista Thomasta innostivat Eggersin leikkimään omassa elokuvassaan nimillä. Siinä vanhempi majakanvartija, Thomas Wake, haastaa nuoremman tulokkaan, Ephraim Winslown, jo elokuvan alkupuolella: ”Mitä sinä pakenet?” Winslow kiistää pakenevansa mitään, mutta myöhemmin, raskaasti päihtyneenä hän paljastaa synkän salaisuutensa. Hän pakenee menneisyyttään. Hän on anastanut henkilöllisyytensä mieheltä, jonka kuolemasta on vastuussa. Todellisuudessa Winslownkin oikea etunimi on Thomas.
Paljastuksessa yhdistyy aiheita, jotka esiintyvät useissa muissakin majakkateoksissa: jakautuneet ja kahdentuneet persoonat sekä pako.
Tulion Rakkauden ristissä aihelmat ilmenevät seuraavasti: Pirunkallio on Majakka-Kallen pakopaikka kaupungistuvan maailman moraalisilta vaaroilta. Mies, jonka Kalle on yrittänyt ampua ja jolle toinen haaksirikkoutunut sitten kertoo Kallen järjiltään suistaneista tapahtumista, seuraa kuulemaansa tarinaa mietteliäänä. Omaa salaisuuttaan, omaa tarinaansa hän ei kuitenkaan paljasta: Hän ei ole ainoastaan hitaasti paljastuvan traagisen kertomuksen viaton kuulija, vaikka sellaista esittääkin, vaan myös yksi sen keskeisistä toimijoista.
Persoonan jakautuminen kytkeytyy kiinteästi itsensä pakenemisen teemaan.
Espanjalaisen Albert Sánchez Piñolin (s. 1965) Kylmä iho -kauhuromaanin (2002, suom. 2006) kertojaminä on sivistynyt älykkö, sotilaskarkuri. Hän on värväytynyt sääaseman hoitajaksi syrjäiselle Etelämeren saarelle paetakseen väkivallan riivaamaa isänmaataan ja samalla koko sotaisaa ihmiskuntaa. Saarella ennestään asuva majakanvartija Batis Caffo puolestaan vaikuttaa sivistyksen hylänneeltä, umpimieliseltä ali-ihmiseltä.
Miesten tutustuttua – siinä määrin kuin tutustuminen on mahdollista – kertoja saa aihetta epäillä, että Batis Caffolla on luurankoja kaapissaan. Näyttää siltä, että majakanvartija on edellisessä elämässään tappanut jonkun.
Ehkä hän oli sen takia tullut saarelle, paennut lain kättä. Se ei vaikuttanut minuun mitenkään. Loppujen lopuksi ei ollut mieltä pohtia, oliko Batis hyvä vai paha. Eikä tuolle majakalle – minähän sen tiesin – tullut kuin erilaisia karkureita. (suom. Anu Partanen)
Miehet eivät pidä toisistaan, mutta liittoutuvat puolustautuakseen merestä öisin nousevia hirviöitä, kylmäverisiä sammakkoihmisiä vastaan. Täällä kaukaisimmalla saarellakaan pasifisti ei pääse pakoon sotaisaa ihmiskuntaa – onhan hän itse sen osa. Pakon edessä liittoutuneet miehet ovat keskenään ennen kaikkea vihollisia, mutta luodit ja dynamiitin he suuntaavat merenalaisia epäihmisiä vastaan. Kun Caffo lopulta menettää henkensä, jää kertojaminä sotimaan yksin.
Kestää yli vuoden, ennen kuin seuraava laiva saapuu ja tuo mukanaan uuden säätarkkailijan. Sääasema on kuitenkin hylätty ja edellinen säätarkkailija kadonnut. Merimiehet löytävät majakasta vain umpimielisen, krapulaisen kertojan, inhimillisyytensä lähes menettäneen miehen. Hän ei väitä vastaan, kun merenkulkijat päättelevät, että kyseessä on majakanvartija Batis Caffo. Hän ei halua lähteä saareltaan. Kaikki voi taas alkaa alusta.
Yhdysvaltalaisen Jeff VanderMeerin (s. 1968) kolmiosaisessa Eteläraja-romaanitrilogiassa (osat ovat suomeksi Hävitys, Hallinta ja Hyväksyntä, 2015–2016) jokin, mahdollisesti ulkoavaruudesta saapunut tuntematon, on muuttanut suuren rannikkoalueen tunnistamattomaksi, vaaralliseksi vyöhykkeeksi. Seudun on vallannut vieras elämänmuoto, joka sekoittuu maapallon eliöihin ja jäljittelee niitä. Armeija sulkee Alue X:n, ja sisään tai ulos päästetään ainoastaan salaisen viraston lähettämiä tutkimusretkikuntia.
Alueen maisemaa hallitsee maamerkki, vanha majakka, joka tuntuu vetävän retkikuntia puoleensa. Suurin osa vierailijoista ei koskaan palaa vyöhykkeeltä, eivätkä hekään, jotka palaavat, palaa omana itsenään. Majakkaan jostakin syystä kerääntyneet tuhannet muistikirjat kertovat kuitenkin, miten jokin, joka ei ole tästä maailmasta, on tehnyt tutkijoista jäljitelmiä, kaksoisolentoja. Luottamus on kadonnut, retkikuntien jäsenet ovat kääntyneet toistensa vihollisiksi. Kuten Sánchez Piñolin Kylmässä ihossa myös VanderMeerin trilogian ensimmäisessä osassa, Hävityksessä, kerrotaan majakkatornin linnoittamisesta, ulkoseiniin kiinnitetyistä lasinsirpaleista ja taistelusta jotakin mereltä nousevaa vastaan.
VanderMeerin romaanisarja lähestyy aihettaan science fictionin keinoin. Toisin kuin edellisissä esimerkeissä, jakautuneet tai kahdentuneet persoonat ja niihin liittyvät epäluulot ja vihollisuus eivät Eteläraja-romaanien todellisuudessa ole ihmisten itse paikalle tuomia ilmiöitä, vaan ne kumpuavat majakkaa ympäröivästä, eristyneestä ja omalakisesta todellisuuskuplasta. Pintatasolla yhtäläisyydet teosten välillä ovat kuitenkin silmiinpistäviä. Vaikka tieteisromaani näyttää puhuvan vieraslajeista ja suhteestamme ei-inhimilliseen elämään, ei metaforistakaan luentaa ole syytä vältellä. Mistä tässä toistuvassa teemojen ja kuvien yhdistelmässä on lopulta kysymys?
Majakat ovat ihmiskunnan raja-asemia. Ne kohoavat ei-inhimillisiä voimia, merta ja säätä vastaan. Ne asettavat syvään ja aavaan tuntemattomaan kiintopisteitä, joiden varaan tunnettu maailma on voitu virittää.
Majakka oli houkutellut retkikuntien jäseniä kuin aikoinaan laivoja, jotka sen piti opastaa turvallisesti rantavesien riuttojen ja karikoiden lomitse. En voinut kuin korostaa teoriaani, että useimmille heistä majakka oli symboli, joka edusti vanhan vallan jatkuvuutta, ja erottumalla niin selvästi taivaanrantaa vasten se tarjosi turvapaikan tuntua. (Hävitys, suom. Niko Aula)
Lähtökohtaisesti jo majakan idea pitää sisällään ihmisen, järjen ja sivistyksen kamppailun jotakin muuta vastaan.
Tove Janssonin mestarillisessa Muumipappa ja meri -romaanissa (1965) isä tuo perheensä meren keskelle, koska kaipaa elämäänsä seikkailua, väkevää elämää ja ylevää luontoa. Merkityksellistä tarinaa, jossa kamppaillaan yhdessä luonnonvoimia vastaan. Isä kaipaa sankarin roolia. Hän on aiemmissakin muumikirjoissa haaveillut pakenevansa, joskus jopa toteuttanut aikeensa, mutta palannut häntä koipien välissä perheensä luokse. Muumi-isän todellisuuspako on onnetonta romantikon eskapismia, karkumatka arjen merkityksettömyydestä.
”Se on valtava!” isä vaahtoaa, kun muumit ovat tulleet merelliselle rajaseudulleen. ”Se on luultavasti suurin majakka, joka koskaan on rakennettu. Ja oletteko ajatelleet, että tämä on kaikkein uloin saari, meistä eteenpäin ei asu ketään – siellä on vain merta. Me katsomme merta kasvoista kasvoihin, ja kaukana takanamme ovat kaikki muut, sisäsaaristolaiset niin sanoakseni. Eikö se ole hieno ajatus?” (suom. Laila Järvinen)
Muumien saapuessa majakka on pimeä ja hylätty. Majakanvartija on kadonnut, ovi lukittu. En usko osuvani pahasti harhaan ehdottaessani, että Muumipappa ja meri on yksi lukuisista kuuluisan Eilean Mòrin mysteerin innoittamista teoksista.
Palatkaamme tosielämän tapahtumiin. Oli joulukuun 26. päivä vuonna 1900. Ulko-Hebrideillä sijaitsevalla Eilean Mòrin asemalla oli ollut kolmen hengen miehistö, niin kuin Britannian majakoilla oli ollut jo melkein sadan vuoden ajan – kahden Thomasin tragediasta lähtien. Lähestyvän yhteysaluksen kutsumerkkeihin ei vastattu, eikä tornin huipulla liehunut asianmukaista viiriä. Kun hiljaiselle saarelle rantauduttiin, majakka-aseman kaikki sisäänkäynnit olivat yhtä takaovea lukuun ottamatta lukossa. Koko kolmen hengen miehistö oli kadonnut jälkeä jättämättä.
Merellä oli hieman aiemmin raivonnut myrsky, jonka nostattamat aallot olivat jäljistä päätellen yltäneet jopa 30 metrin korkeudelle. Luultavasti tällainen valtava hyöky oli yllättänyt miehet ja huuhtonut heidät mereen. Jäljelle jäi kuitenkin vastaamattomia kysymyksiä. Sääntöjen mukaan yhden vartijoista olisi aina pitänyt pysytellä rakennuksen sisäpuolella. Miksi ohjetta ei noudatettu? Miksi ovet olivat lukossa?
Tapaus herätti luonnollisesti tiedotusvälineiden huomion, ja niin kuin erilaisten katastrofien sattuessa usein käy, ilmeisin selitys ei kelvannut, vaan lehdistö alkoi spekuloida mitä mielikuvituksellisimmilla skenaarioilla. Kirjoiteltiin merihirviöistä, vieraan vallan vakoojista ja aavelaivoista. Huhuttiin myös, että majakanvartijat olivat paenneet velkojiaan ja aloittaneet uuden elämän väärillä henkilöllisyyksillä. Mysteeri veti puoleensa uusia yksityiskohtia: väärennettyjä lokikirjamerkintöjä ja arvailuja miesten mielenterveydestä. Ehkä yksi heistä oli tullut hulluksi, tappanut ensin virkaveljensä ja sitten itsensä.
Myös Tove Janssonin romaanissa muumiperheen isällä on edessään arvoituksia: Mitä majakanvartijalle on tapahtunut? Entä kuka on saaren toisella laidalla majaileva erakko, lähes puhumaton kalastaja? Erityisesti Pappaa kiehtovat meren mysteerit. Mitä ovat ne tuntemattomat voimat, jotka säätelevät tuon valtavan, hallitsemattoman olion käyttäytymistä?
Papalle meri näyttäytyy mystisenä, levottomuutta herättävänä elementtinä, jolla näyttää olevan oma tahto. Muumit yrittävät rakentaa kivenjärkäleistä aallonmurtajaa, mutta yön aikana meri vierittää kivet paikoiltaan. Saaren keskellä oleva lampi näyttää hengittävän ja olevan yhteydessä mereen, ja Muumipappa luonnostelee teorioitaan syvyyksissä lymyävästä merihirviöstä, kuohuista ja muista ilmiöistä. Meri jää hänelle lopulta käsittämättömäksi.
Hän väsyi ja tuli epätieteelliseksi ja kirjoitti: ”Saareen ei ole siltoja eikä sen rannalla aitoja; sieltä ei pääse pois eikä sinne voi jäädä vangiksi. Se merkitsee siis, että tuntee itsensä…” Ei. Isä veti mustan viivan mietinnön yli.
Saari, josta ei pääse pois ja johon ei voi jäädä vangiksi; saari jonka keskellä oleva lampi on osa merta – tämä tuo mieleen englantilaisen runoilijan ja saarnaajan John Donnen (1572–1631) kuuluisat säkeet: ”Kukaan ihminen ei ole saari, kokonainen itsessään; jokainen on osa mannerta…” Muumien majakkasaari ei ole ainoastaan osa mannerta. Myös meri on osa saarta. Ihmiselle paalutettu luoto sulautuu suurempiin voimiin samalla tavalla kuin VanderMeerin Etelärajan tutkimusmatkailijat sulautuvat toismaailmalliseen vierauteen.
Myös englantilaisen Emma Stonexin (s. 1983) mysteeriromaani Majakanvartijat perustuu Eilean Mòrin tapaukseen. Kirja sisältää jokseenkin kaikki edellä esitellyt elementit: on vääriä persoonallisuuksia ja synkkiä salaisuuksia. Kolmen majakanvartijan keskinäinen luottamus rikkoutuu ja muuttuu vihollisuuksiksi, lopulta väkivallaksi. Irrationaalinen kohdataan kummitteluna ja selittämättöminä ilmiöinä, ja meri näyttäytyy hallusinatorisena elementtinä:
Meren paljous saa näkemään asioita, joita ei ole. […] Jos katsoo samaa kuvaa riittävän pitkään, mieleen tulee jotakin häiritsemään, testaamaan keskittymistä. […] Värejä, joita ei uskoisi; loiskahduksia ja pyörteitä; hahmoja, jotka häilyvät pinnalla ja katoavat. Tyynelläkin ilmalla vesi leikkautuu ja rikkoutuu, mustana ja vapisevana kuin yöksi ulos jätetty roskasäkki. Voisi nylkeä taivaaseen reiän ja työntää sormensa läpi, koskettaa sitä, mitä on toisella puolen. Se tuntuisi pehmeältä ja vaativalta. Se ei haluaisi päästää menemään.
Kun on meren kanssa joka päivä, se ottaa sen, mikä on sisimmässä, ja heijastaa sen takaisin. Verta ja turkkia, lapsen kirkaisun; ja kylmenneen ystävän käsivarsillani. (suomennos omani)
Kun yksinäisellä kivellä tapahtuu liian vähän, torjuttu nousee pintaan: kiellettyjä, sivistymättömiä, eläimellisiä asioita. Onko meren vieraus, jota vastaan majakanvartijat kamppailevat, sittenkin osa ihmistä itseään? Thomas vastaan Thomas. Batis Caffoksi muuttuvan miehen ja oikean Batis Caffon väliset vihamielisyydet. Näyttää, kuin majakoilla ihminen taistelisi ennen kaikkea itseään vastaan.
Erityisen usein yksilön ja ryhmän skitsoutuminen kytkeytyy seksuaalisuuteen.
Muumipappa ja meri -romaanissa Muumipeikko rakastuu kuutamossa kirmaavaan merihevoseen. Kaviojalkainen seireeni kuuluu kuitenkin meren synnyttämien illuusioiden joukkoon.
Kun Muumipeikko siinä katseli hevosia, hänelle kävi omituisen hassusti, vaikka se ehkä oli aivan luonnollista. Hän sai äkkiä päähänsä, että hänkin oli kaunis. Hän tunsi olevansa kepeä, leikkisä ja ylimielinen. Hän juoksi hiekalle ja huusi: Millainen kuutamo! Ja miten lämmintä! Voisi vaikka lentää!
Merihevoset säikähtivät ja lähtivät pillastuneina karkuun. […] mutta jotenkin oli silti selvää, että tämä oli vain leikkiä. […] Hän oli jälleen vain pieni ja paksu ja kömpelö, ja juuri kun ne nelistivät hänen ohitseen, hän huusi: Te olette niin kauniita! Te olette niin kauniita! Älkää menkö minun luotani! Vesi pärskähti korkealle, viimeinen sateenkaari vaipui alas, ranta oli jälleen tyhjä.
Peikon eroottinen herääminen, hänen tuskainen kaipuunsa, kutsuu saarelle yössä ulvovan, lämpöä ja valoa etsivän kylmänkummituksen. Mörön. Sen nostattaman kauhun seurauksena koko kivikkoinen luoto alkaa elää: se hengittää ja liikkuu. Mörön kauhistuttamat kivet ja puut ryömivät yössä, eikä maisema pysy ennallaan.
Sánchez Piñolin Kylmän ihon asetelmassa on jotakin samaa: majakanvartija Caffo on alistanut palvelijakseen ja parittelukumppanikseen vaihtolämpöisen sammakkoihmisnaaraan. Luultavasti juuri tämä suhde saa olennon lajitoverit, kylmäveriset hirviöt, nousemaan öisin merestä ja hyökkäämään majakkaa päin. Se virittää myös saarelle kolmiodraaman ja kärjistää kertojaminän ja Caffon välejä. Merenneidon kanssa harjoitettu, ihmisen ja ei-inhimillisen yhdistävä seksi on se nimenomainen seikka, joka saa tarinan kertojan jäämään saarelle lopullisesti.
Robert Eggersin The Lighthouse -elokuvassa väärällä nimellä esiintyvä Thomas masturboi seireenistä hallusinoiden. Emma Stonexin majakanvartijoiden tuhoisin, kaikkien kuolemaan johtava salaisuus on se, että yksi miehistä on pakkomielteisesti hullaantunut toisen vaimoon. Ja juuri (naisen) kontrolloimaton seksuaalisuus on se voima, joka saa Tulion Rakkauden ristissä Majakka-Kallen hakemaan turvaa pimeässä loistavan fallossymbolin hallitsemalta eristyneeltä luodolta.
Seksuaalisuus ei kuitenkaan typisty seksiin. Se edustaa yhteyttä toiseen. Hyväksyntää. Majakkasaarten eristyksessä jos jossakin tuo yhteys on koetuksella.
Eristyneisyys näyttää ainakin osin selittävän, miksi Muumipapassa ja meressä majakanvartija on jättänyt työnsä, kadottanut kokonaan entisen minänsä ja muuttunut säikyksi, epäsosiaaliseksi kalastajaksi. Hänen muistikirjansa sisältää raapustuksia siitä, miten ketään ei ole tullut syntymäpäivävierailulle. Ja yhä kryptisempiä, kenties hajoavasta mielestä kertovia astrologisia merkintöjä: ”Vaaka on yksin, kuu on seitsemännessä huoneessa.”
Isän saarelle tuoma perhekään ei käyttäydy odotusten mukaisesti. Pieni saari ei yhdistä, vaan hajottaa. Aivan ensimmäiseksi yksinäisyyttä näyttää kaipaavan Muumipappa itse. Muumimamma puolestaan kaipaa takaisin mantereelle ja katoaa omiin maalauksiinsa. Muumipeikko asettuu asumaan salaiseen piilopaikkaan ulkona ryteikössä, ja Myy kuljeskelee omilla teillään seurailemassa umpimielisen kalastajan tekemisiä.
Kaksi käännettä saattavat tarinan päätökseen.
Kalastaja tuodaan majakkaan. Muumiperheen yhteydessä hän tunnistaa ja tunnustaa itsensä. Samalla Muumipappa lakkaa leikkimästä majakanvartijaa.
Kalastaja kääntyi ja katsoi isään.
– Nyt minä muistan, hän sanoi. Meillä on molemmilla väärä hattu.
Hän otti hatun päästään ja ojensi kätensä isää kohti. Herrat vaihtoivat hattuja hiljaisuuden vallitessa.
Majakanvartija oli tullut takaisin.
Ennen majakanvartijan paluuta Muumipeikko on kohdannut Mörkönsä, sytyttänyt tälle lyhdyn yö toisensa jälkeen. Katsonut tätä kavahtamatta suoraan silmiin, kunnes Mörkö on lämmennyt ja lakannut olemasta pelottava. Saaren puut eivät enää ryömi pimeydessä kauhuissaan.
”Hirviö on peili, joka näyttää meille pimeät puolemme”, Albert Sánchez Piñol on sanonut Kylmästä ihostaan. Majakkakirjallisuuden ytimessä näyttää olevan oivallus, ettei kaksoisolentoaan – tai Varjoaan, kuten C. G. Jung ihmisen itsessään kieltämän puolen nimesi – voi voittaa sotimalla. Kauhunsa, vierautensa ja kylmyytensä on tunnistettava ja tunnustettava. Vasta yhteys itseen mahdollistaa avoimen yhteyden niin toisiin ihmisiin kuin ei-inhimilliseenkin todellisuuteen.