Humanismi on taistelevaa ihmisrakkautta

Jos haluamme humanististen arvojen säilyvän yhteiskunnassamme, on meidän humanistien oltava valmiita taistelemaan niiden puolesta, kirjoittaa filosofi Frank Martela humanismin manifestissaan.

[dropcap]H[/dropcap]umanismi elää haastavaa aikaa – sekä ulkoisesti että sisäisesti. Ulkoisesti viimeaikainen poliittinen liikehdintä on ollut uhmakasta ja jopa ohjelmallista antihumanismin nousua.

Valtaan ja valtavirtaan on noussut ajattelutapa, joka suorastaan halveksii sivistystä ja lukeneisuutta, on epäilevän torjuva kaikkea vierasta sekä poikkeavaa kohtaan, ja suhtautuu nuivasti myös oman kulttuurin kehitykseen. Konservatiivisesta, tunkkaisesta, ahdasmielisestä ja jopa aggressiivisesta pysähtyneisyyden vaalimisesta on tullut merkittävä poliittinen voima.

Humanismin sisäinen kriisi on vuorostaan siinä, että se on kadottanut suuntansa ja sitä myöten terävimmän kärkensä. Elämän ylevöittämisen sijasta siitä on aivan liian usein tullut keino kieltää elämä, paeta sitä erilaisiin teorioihin, opinkappaleisiin ja kapeisiin tutkimus- ja ajattelutraditioihin. Kieltäytyessään postmodernismin hengessä ottamasta kantaa mihinkään todellisen elämän kysymyksiin ja linnoittautuessaan norsunluutorneihin kirjoittamaan teoksia, joita vain toinen vihkiytynyt voi ymmärtää, on humanisti tehnyt itsestään tarpeettoman yhteiskunnalle. Humanismi on kadottanut tarkoituksensa; siitä on tullut tyhjää puuhastelua, jolla tietyt yksilöt pyrkivät bourdieulaisittain erottautumaan muista.

[pullquote]Humanismista on tullut kesy ja harmiton kotikissa, joka kehrää tyytyväisenä edellisten sukupolvien taistelemien etujen huumaamana.[/pullquote]

Löytääksemme ratkaisun näihin ongelmiin on humanismin aika palata juurilleen. Paras lukemani määritelmä humanismin perimmäisestä olemuksesta löytyy Thomas Mannin romaanista Taikavuori, jossa päähenkilön italialainen mentori Lodovico Settembrini asettaa asiansa seuraavasti:

”Mitä oli humanismi? Pelkkää ihmisrakkautta, mutta siihen sisältyikin jo politiikka ja kapinointi kaikkea sitä vastaan, mikä tahrasi ihmisyyttä ja alensi sen arvoa.”

Hänelle humanismi oli ihanne, pyrkimys viedä ihmiskuntaa eteenpäin. Valistuksen hengessä hän uskoi elämää eteenpäin vievään järkeen, jonka vaalimisen kautta ihmiskunnan olisi mahdollista päästä tilaan, jossa demokratia ja oikeudenmukaisuus vallitsisivat. Taivas oli parasta luovuttaa varpusille ja keskittyä taistelemaan ”ihmisen, hänen maallisten etujensa, ajatuksen vapauden ja elämänilon puolesta”.

Tuon ajan humanismiin, jonka Mann tiivistää Settembrinin hahmoon, sisältyi siis sekä keino että päämäärä. Päämääränä oli parempien elämänedellytysten luominen ihmiskunnan kaikille jäsenille. Ja keinona oli ihmishengen ylevöittäminen, hänen parhaiden puoliensa kultivoiminen. Settembrini toteaa, että vaikka humanismia onkin moitittu liiallisesta muodon palvonnasta, käyttää se parhaimmillaan ”kaunista muotoakin yksinomaan ihmisen arvon kohottamiseen”. Humanismi ei ole pelkkää sanoilla leikittelyä, itseisarvoista sivistyksen, erikoisuuden ja muotokielen uudistamisen tavoittelua. Se on ennen kaikkea ja pohjimmiltaan taistelua ja työtä, ”maallista työtä, maanpäällisen elämän hyväksi, ihmiskunnan kunniaksi ja eduksi”. Se on konkreettista työskentelyä ihmiskunnan johdattamiseksi kohti parempia elämänedellytyksiä.

Thomas Mannin Settembrinin suuhun laittamien näkemysten julkaisemisesta on 89 vuotta. Demokratia on saavuttanut merkittäviä voittoja, ihmiskunta on ottanut isoja askelia kohti tasa-arvoisempaa, oikeudenmukaisempaa ja hyvinvoivempaa yhteiskuntaa. Länsimaisilla ihmisillä ei koskaan ole ollut niin paljon mahdollisuuksia toteuttaa omia elämänihanteita kuin nykyään. Ehkä juuri siksi humanismi on lakannut taistelemasta. Liian usein siitä on tullut kesy ja harmiton kotikissa, joka kehrää tyytyväisenä edellisten sukupolvien taistelemien etujen huumaamana. Tai puuhastelee nurkassa jotain omaansa ja suorastaan ärsyyntyy, jos joku sivistymätön tulee kysymään, mihin toiminta oikeastaan liittyy. Niinpä yhä useampi on alkanut oikeutetusti kysyä, miksi meidän tulisi tuollaista laiskaa tyhjäntoimittajaa ylipäänsä ruokkia. Miksi meidän on rahoitettava sellaisten ihmisten pyrkimyksiä, jotka eivät itsekään tunnu osaavan selittää, miten heidän toimintansa palvelee ihmiskuntaa?

Humanismin oikeutus löytyy sen missiosta. Ihmiskunnan sielua ympäröi usva, jota valistuksen ja koulutuksen kautta ollaan onnistuttu osittain hälventämään, mutta ”kamppailu jatkuu yhä”. Eittämättömistä edistysaskelista huolimatta olemme Settembrinin julistusten jälkeen joutuneet todistamaan ihmiskunnan mustan puolen suorempia ja rakenteellisempia hirmutekoja. Sadan vuoden takainen naiivi usko vääjäämättömään edistykseen on kadonnut. On käynyt selväksi, että tuo alhaisempien halujen täyttämä usva tulee aina kasvamaan sielujemme kotikulmilla, jos emme käy jatkuvaa ja aktiivista kamppailua sitä vastaan.

Sivistys, demokratia, tasa-arvo, suvaitsevaisuus, ihmisarvon kunnioittaminen, yhteinen hyvä. Siinä muutamia humanismin keskeisiä arvoja. Ja kaikki ovat arvoja, joiden puolesta on jatkuvasti taisteltava, muuten ne menettävät otteensa ihmiskunnasta. Juuri näin on viime aikoina alkanut käymään. Kun humanismi on menettänyt jalansijaansa niillä areenoilla, joissa kulttuurimme määritetään, ovat toiset, halveksuttavammat ja pinnallisemmat arvot vallanneet itselleen tilaa.

Humanismin ja jokaisen itsensä humanistiksi mieltävän on aika riisua viltti jalkojen päältä ja nousta lepotuolista. On aika kaivaa se terävämpi kynä kaapista ja palata taistelutantereelle, niille kentille, joilla alkavan vuosisadan suomalaisuus, eurooppalaisuus ja maailmankansalaisuus määritellään. Jos haluamme humanististen arvojen säilyvän yhteiskunnassamme, on meidän humanistien oltava valmiita taistelemaan niiden puolesta. Valon ja pimeyden taistelu ei ole päättynyt. Siinä on saavutettu monia voittoja, mutta viimeaikainen veltostuminen on antanut tilaa pimeyden voimien nousta. Humanismin on aika jatkaa taisteluaan ihmiskunnan johdattamiseksi ”edistyksen ja sivistyksen tietä yhä kirkkaampaan, leppeämpään ja puhtaampaan valoon”.

***

Lainaukset sivuilta 116, 184 ja 185 Thomas Mannin teoksesta Taikavuori, Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo, 1957. Suomennos Kai Kaila.

Frank Martela, FT, on inhimillisen kokemusmaailman ja hyvinvoinnin tutkija. Hänen pyrkimyksenään on luoda uusia oivalluksia, jotka vahvistavat ihmisten kykyä elää hyvä elämä. Hän lähestyy kysymystä sekä filosofian laajan perinteen että modernin psykologian empiiristen menetelmien kautta. Hän toimii tällä hetkellä kouluttajana Filosofian Akatemia Oy:ssä sekä tutkijana Helsingin yliopiston teologian laitoksella.

Humanismin manifesti on julkaistu Särön numerossa Kevätjumala (nro 28). Osta numero täältä.