Halujen entrooppisella taistelukentällä

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano. Romaani. Into 2014. 257 s.

[dropcap]M[/dropcap]aaria Päivinen vaihtaa neljännen romaaninsa myötä kustantajaa. Leevi Lehdon ntamon korvaa vasemmistolaiseksi tietokirjakustantamoksi profiloitunut, mutta alati enemmän myös kaunokirjallisuutta julkaiseva Into. Loikkaus ei Päivisen uutukaisen puitteissa vaikuta erityisen radikaalilta ratkaisulta; On nälkä, on jano istuu kriittisessä, provokatiivisessa ärhäkkyydessään Innon katalogiin mukisematta.

Teoksessa keski-ikää lähestyvä helsinkiläislukion matematiikanlehtori ryhtyy parisuhdekriisin jälkimainingeissa maailmaa kiertäväksi parittajaksi, miehiä niin fyysisesti, henkisesti kuin taloudellisestikin riistäväksi ihmiskauppiaaksi. Itse tarinasta ei ole syytä eikä oikeastaan edes tarvetta sanoa tämän enempää; sujuvan juonenkuljetuksen sijaan teoksen keskiössä vaikuttaa joukko rakenteellisia ja kerronnallisia ratkaisuja, joiden varaan luentansa muodostaa.

Teoskokonaisuus rakentuu kolmen erilaisen kerronnallisen tason ympärille. Yhtäällä ovat romaanin juonta eteenpäin kuljettavat, tarinan päähenkilön Emilien alati epävakaammaksi käyvää henkistä tilaa luotaavat episodimaiset luvut. Toisen tekstijoukon muodostavat Emilien ikävöimälleen rakastetulle suuntaamat kirjemuotoiset monologit. Kolmas kerronnallinen kokonaisuus tarjoaa puistattavia pornografisia välähdyksiä Emilien kauppaamien miesprostituoitujen ja näiden asiakkaiden välisestä kanssakäymisestä.

Kerronnan hajauttaminen on periaatteessa ihan toimiva ja sisällöllisesti perusteltu ratkaisu. Kerronnallisten tasojen mekaaninen, samassa järjestyksessä toistuva kierrättäminen tekee romaanin kokonaisrakenteesta kuitenkin turhan raskaan. Kirjemonologit ja tympeät väkivaltaiset pornojaksot ovat lisäksi sisällöllisesti puuduttavan toisteisia.

Täytemateriaalilla tilkitsemisen vaikutelmalta onkin ajoittain vaikea välttyä. Tuntuu siltä, kuin sisältönsä puitteissa ehkä noin satasivuisena tarinana hahmottuvaa pienoisromaania olisi väen vängällä laajennettu täyttämään kirjallisuusmarkkinoiden sanelemat ”oikean” romaanin fyysiset minimimitat. Rakenteellisen toiston voi toki laveasti ottaen tulkita sisällöllisesti motivoiduksi, erityisesti romaanin pornografisten jaksojen tapauksessa; lukija turtuu romaanin synnyttämiin impulsseihin pornoharrastajan tavoin. Esteettisesti asetelma ei silti oikein ota tulta alleen: kriittinen eetos uppoaa huonosti, jos lukemisesta on tehty itsetarkoituksellisen vaivalloista.

Teoksen juonivetoiset luvut toimivat onneksi mainiosti. Kerronnan näkökulma häilyy herkullisesti jossakin minäkertojan ja kaikkitietäväisemmän perspektiivin rajamailla. Emilie-protagonistin sisäisen epävakauden ja romaanin tarinamaailmasta kumpuavien ulkoisten ärsykkeiden välinen jännite kirjoittuu teoksessa erinomaisesti esille. Emilie tuntuu paikoin aivan kirjaimellisesti kiemurtelevan kirjan riviltä toiselle, hallitsemattomien ruumiillisten halujensa vietävänä.

Päivisen ronski, fyysisesti latautunut lause tukee kirjan monisyistä ruumiillisuustematiikkaa. Tarinassa fyysisten tarpeidensa pauloihin pakahtuvat henkilöhahmot keksivät toinen toistaan rationaalisempia perusteita vastenmielisille, kanssaeläjiä väkivaltaisesti riistäville teoilleen. Samalla romaanin päähenkilöön, matematiikanlehtoriin, tiivistyy yksi komposition keskeisistä vastakkainasetteluista; logiikan ja numeroiden maailma edustaa teoksen todellisuudessa ruumiillisten halujen ja tarpeiden vastapoolia. Järjen ääni jää kyynisessä, psykoanalyyttisesti virittyneessä katsannossa arvattavasti lopulta tappiolle, halun tuhovoima on tarinamaailmassa entrooppisen tragedian siemen.

Kiinnostavaa Päivisen teoksessa on erityisesti se, miten teksti tuntuu tarjoavan otolliset lähtökohdat keskenään hyvinkin erilaisille luennoille. Kirjaa voi tarkastella yhtä hyvin niin raivokkaana prostituutiopamflettina, kapitalismin mestarikoodia ihmiskauppakysymyksen kautta kriittisesti purkavana tekstinä kuin jälkimodernin jälkilämmössä paistattelevana epäluotettavana metafiktionakin. Ahkera lukija voi toki yrittää huomioida kaikki mainitut tulkintatasot, mutta romaanin suorasukaisen levoton tyyli pakotti ainakin allekirjoittaneen keskittymään vain yhteen temaattiseen juonnekimppuun kerrallaan.

Yhteisenä lähtökohtana eri tulkintavaihtoehdoille on teoksen ytimessä vaikuttava näkemys yksilöstä sisäisten ja ulkoisten voimien välisenä ruumiillis-materiaalisena taistelukenttänä. Logiikkaan ja numeroihin tarrautunut kaunokirjallinen mieli repeytyy romaanissa hajalle eri suuntiin tempovien materiaalisten voimien vaikutuksesta. Päivisen myöhäismodernistisessa tragediassa moraalin kaltaiset hyveet nousevat esille vain ei-tahdonalaisten ruumiintoimintojen sivutuotteena: ”Joskus häntä oksetti se kaikki. Kuten tuhoaminen ja etenkin asenteet. Kuin kaikki olisi ollut tavallista, hyväksyttävää ja normaalia toimintaa, vaikka normaalia on vain se että hengitti, normaalia sekin, että jossakin kohtaa lakkasi.”

Kritiikki on julkaistu Särön numerossa Kevätjumala (nro 28). Osta numero täältä.