Tue riippumatonta kulttuurijournalismia! Särön numero Muoto ja merkitys (nro 49–50), josta tämäkin teksti löytyy, on myynnissä verkkokaupassa 17 euron hintaan (sisältää postikulut).
Suomentajana olen vuosien mittaan oppinut pitämään hyvinkin tarkasti huolta siitä, että etenkin luonnontieteellisten termien käännösvastineet ovat oikein. Vaikka itse tekstissä en aina käytä tarkkoja vastineita vaikkapa runon rytmin tai jonkin muun kaunokirjallisen syyn tähden, pyrin selityksissä tekemään selkoa tarkasta termistä.
Esimerkiksi tanka- ja haikurunoissa kovin yleinen lintu, hototogisu, on tieteelliseltä nimeltään Cuculus poliocephalus ja ”viralliselta” suomalaiselta nimeltään pikkuhaukkakäki. Se laulaa eri lailla kuin meidän tuttu kukkuva käkemme, Cuculus canorus, mutta sen merkitys japanilaisessa runoudessa on samanlainen kuin meidän käkemme: hototogisu on kesän airut, jonka lyhyt livertävä laulu ilahduttaa kuulijaansa ja inspiroi runoilijoita. Niinpä suomennan sen vain käeksi, mutta sanon sen laulavan. Myös meidän käkemme on tuttu Japanissa, jossa sen nimi on kakkoo; kun siitä on puhe, sanon sen kukkuvan. Milloin on tarpeen, selitän eron erillisessä selityksessä.
Toisenlainen esimerkki on pensas nimeltä shimotsuke, Spiraea japonica, jonka ”virallinen” nimi on japaninangervo. Ulkonäöltään se on samankaltainen kuin Suomessa esiintyvät pensasangervot; olisi hieman outoa nimittää sitä Japaniin sijoittuvassa kertomuksessa tai runossa ”japaninangervoksi” – pensasangervo luo lukijalle siitä oikeanlaisen mielikuvan. Sama pätee muihinkin länsimaisten tutkijoiden ”japanin-siksi-ja-siksi” nimeämiin kasveihin ja eläimiin. Tarpeen vaatiessa niiden nimet voi selityksessä aina tarkentaa. Kasvi on saanut nimensä Shimotsuken maakunnasta (nykyisestä Tochigin läänistä), jossa sitä esiintyy runsaasti.
Aloin jo yli 40 vuotta sitten laatia kortistoa, johon kirjasin japaninkielisten kasvien ja eläinten tieteelliset ja suomenkieliset nimet. Kun sitten vuonna 1985 hankin ensimmäisen tietokoneeni, kortisto jäi vähitellen tarpeettomaksi. Siirsin tiedot tietokoneelle, jolla käännösvastineiden löytäminen oli nopeaa ja helppoa. Nyt nämäkin luetteloni ovat vähällä käytöllä, kun elektroniset sanakirjat ja internet tuovat nopeasti käsille uusimmat termit.
Jotkin suomenkieliset ja joskus tieteellisetkin nimet ovat muuttuneet näiden vuosikymmenien mittaan kerran tai pari. Jotkin kasvit tai eläimet on määritelty uudelleen, ne ovat vaihtaneet heimoa tai sukua. Toisinaan siitä on ollut minulle hyötyäkin: uguisu (jolla on lähteestä riippuen ollut monta tieteellistä nimeä: Cettia diphone, Cettia cetti, Cettia cantans, Hornis cantans; nykyisin Wikipedian mukaan Horornis diphone) oli aikoinaan suomeksi silkkikerttu, nyt se on idänsilkkikerttunen. Vanhoissa suomennoksissa käytin nimeä silkkikerttu, nyt minulla on mahdollisuus sanoa myös silkkikerttunen – kun ajattelee tankamittaa, on suuri ero siinä, onko sana neli- vai viisitavuinen.
Suomentaminen on opettanut minut suhtautumaan sanoihin ambivalentisti: kääntäjähän kääntää ajatuksia eikä sanoja sinänsä. Kirjallisuudessa sanalla ei aina ole yhtä ainoaa tarkkaa merkitystä, kieli ei ole matematiikkaa. Asiat, oliot, tapahtumat, aistimukset, kokemukset herättävät meissä mielikuvia, mielteitä. Sanakirjat ja ensyklopediat auttavat meitä pukemaan ne sanoiksi, jotta voimme itse ymmärtää ne ja välittää ne toisille.
En kuitenkaan pohdi tässä kielipsykologiaa tai kognitiotiedettä, sellaiseen minulla ei ole edellytyksiäkään, vaan kieltä käytännön kannalta.
Ajatellaan sanaa ”pääskynen”. Meillä on mielikuva siitä, mikä ja millainen on pääskynen: taitava ja nopea lintu, joka sirpinmuotoisin siivin kaartelee ilmassa pyydystämässä hyönteisiä. Runossa tai proosassa se yleensä riittää, emme tarvitse tai edes kaipaa tarkennusta siitä, onko kyseessä haara-, törmä- vai räystäspääsky tai tervapääsky, joka tieteellisesti ei kuulu pääskyjen heimoon. Sille jopa aikoinaan ehdotettiin uudeksi suomalaiseksi nimeksi ”tervakirskuja”, koska se kuuluu kiitäjien lahkon kirskulintujen heimoon. Lintuharrastajille ja tutkijoille se on Apus apus, meille se on pääsky, tervapääsky, koska se näyttää pääskyseltä ja käyttäytyy kuin pääskynen.
Entä onko valas kala? Vanhassa raamatunsuomennoksessa puhutaan valaskalasta, vaikka tiedämme, että valaat biologisesti ovat nisäkkäitä. Kalat ovat tieteen nykymääritelmän mukaan vedessä eläviä kiduksilla hengittäviä selkärankaisia eläimiä, jotka jaetaan eri luokkiin. Mielikuvamme kalasta on kaiketi kuitenkin väljempi: kala on vedessä uiva, enimmäkseen pinnan alla elävä tietyn muotoinen eläin, jolla on pyrstö. Tähän kuvaan valas sopii, vaikka onkin nisäkäs ja hengittää keuhkoilla. Niinpä arkikielessä puhutaan valaskaloista muulloinkin kuin vanhaa Raamattua siteerattaessa.
Mikä on myyrä? Miellämme myyrän ennen kaikkea pieneksi maan alle kaivautuvaksi nisäkkääksi. Tarkemmin sanottuna myyriä on kahdenlaisia: jyrsijöitä ja hyönteissyöjiä. Jyrsijä-myyrät ovat hiiren ja rottien kaltaisia, ravintonsa sekä maan päältä että maan alta hankkivia otuksia, kuten pelto-, vesi- ja metsämyyrät, ja myös piisami ja sopulit ovat myyriä. Maamyyräksi nimitetystä hyönteissyöjästä (Talpa europaea) suositetaan nykyisin käytettäväksi nimitystä kontiainen, mikä tietenkin on oikein biologisissa yhteyksissä, mutta myyrähän se on siinä mielessä, että se asuu maan alle kaivamissaan käytävissä ja tekee kekoja maan päälle. Harvoin kukaan näkee sen kontivan maan päällä. Ja toisaalta sangen harva osaa erottaa vilahdukselta näkemänsä metsähiiren ja metsämyyrän toisistaan. Ne käyttäytyvät samalla tavoin ja tuovat kumpikin mieleen pikemminkin hiiren kuin myyrän.
Kiinan ja Japanin kirjallisuudessa – etenkin runoudessa – usein esiintyvä kasvi on luumupuu, Prunus mume, joka kukkii varhain keväällä, jopa ennen kirsikkapuuta. Sitä ihaillaan ja rakastetaan kukkiensa tähden, sen marjat ovat kitkeriä eikä niitä voi sellaisenaan syödä, toisin kuin meidän Prunus domestica -luumupuumme hedelmiä. Nyt on päätetty, että tämä kukkiensa tähden niin ihailtu puu ei olekaan luumu vaan japaninaprikoosi. Kasvitieteellisissä yhteyksissä tuota nimitystä on varmaan hyvä käyttää, mutta kuka puhuisi japaninaprikoosin kukista runossa? Marjojahan ei voi syödä eivätkä ne muistuta meidän tuntemiamme aprikooseja sen enempää kuin luumujakaan. Itse asiassa koko Prunus-suku on suomenkieliseltä nimeltään tuomet. Siihen kuuluvat tuomilajien lisäksi luumut, aprikoosit, persikat, kirsikat ja mantelit. Silloin kun kyse on kukkien ihailemisesta, puhun kyllä luumunkukista tai luumupuun kukista; on kyllin hankalaa erottaa luumun ja luumupuun käsitteet toisistaan – monelle suomalaiselle kun sanasta ”luumu” taitaa ensimmäiseksi tulla mieleen kuivattu ryppyinen kiisselimarja.
Päivänkakkara on tietyn muotoinen ja värinen kaunis kukka. Kauempaa katsoen on sangen vaikea ellei mahdoton erottaa, kasvaako kedolla päivänkakkaroita, Leucanthemum vulgare, vai saunakukkia, Matricana perforata, eikä sillä kaiketi ole niin väliäkään. Nimi ”päivänkakkara” kaiketi luo tavoittelemamme mielikuvan, oli kyse kummasta tahansa kukasta.
Tämänkaltaisia esimerkkejä sanoista, jotka haastavat arkikielen ilmaisuja, voisi luetella runsaastikin: voiko hämähäkit, punkit, siirat ym. ötökät lukea hyönteisiin? Onko valkohäntäpeura peura vai kauris? Onko väärin puhua kiiltomadosta tai tulikärpäsestä, kun ne ovat kovakuoriaisia? Saavatko nimistölautakunnat ja tutkijat kontrolloida kielenkäyttöämme?
Minä pitäydyn tarkoissa suositelluissa termeissä silloin, kun siihen on syytä ja tarvetta. Ammattiylpeyteeni kuuluu, että tiedän tarkalleen, mistä puhun suomennoksissani ja omassa tekstissäni, ja selitän sen lukijallekin. Minulle luonnontieteiden ja arkikielen välillä ei vallitse ristiriitaa – mietin vain, milloin on tarpeen käyttää tieteellisen tarkkaa termiä ja milloin taas parhaaseen lopputulokseen lukijan kannalta johtaa oikean mielikuvan luova sanan vastine.