Järkevää absurdia

Roberto Casati & Achille C. Varzi: Ylittämättömiä yksinkertaisuuksia. (Alkup. Semplicità insormontabili. 39 storie filosofiche, 2004.) Suom. Risto Koskensilta. Niin & näin 2014. 160 s.
Absurdi kertomuskokoelma kannattaa lukea hitaasti nautiskellen, silloin tällöin, tarina kerrallaan. Kritiikki on julkaistu ensi kerran Särön numerossa Luomisen menetelmät (nro 29).

*

[dropcap]D[/dropcap]ialogimuotoinen kerronta on Platonista lähtien kuulunut filosofisen kirjallisuuden perinteisiin. Filosofiset ajatuskokeet ja fiktiiviset keskustelut ovat muistuttaneet luonnontieteellistä tutkimusmenetelmää: kun jotakin erityistä käsitettä yritetään selventää, se irrotetaan arkisesta käyttö- tai esiintymisympäristöstään ja törmäytetään sitten hallitusti haluttujen vastaväitteiden tai tulkintojen kanssa. Arkikontekstistaan erotettuun käsitteeseen tulee helposti absurdi kierre, ajatuskokeisiin hassuuden tai vähintäänkin omituisuuden makua.

Tälle vinksahtaneisuudelle rakentuu Roberto Casatin ja Achille C. Varzin tarinakokoelman huumori. Ylittämättömien yksinkertaisuuksien 39 filosofista pakinaa on ryhmitelty kahdeksaan temaattiseen päälukuun, joiden aiheita ovat esimerkiksi kausaliteetti, todennäköisyys, aika ja paikka, identiteetti sekä merkin ja viittauskohteen suhde.

Tyypillisimmin kirjan lyhyet kertomukset rakentuvat siten, että kaksi tai muutamia henkilöitä saapuu tilanteeseen mitä erilaisimmista tulokulmista ja yhteisymmärrystä vailla. Seuraa sketsimäinen keskustelu, jonka aikana sekopäisimpien hahmojen ajatusvirheitä korjataan ja ymmärrys kasvaa – tai sitten jumitutaan jänkkäämään. Henkilöt eivät useimmiten oikeastaan ole varsinaisia henkilöitä, vaan ennemminkin puhuvia päitä, jotka edustavat erityisiä ajatuslukkiutumia, ja pakinoissa kohdattavat ongelmat ovat tyypillisesti jonkinlaisia käsitesekaannuksia tai ajattelukonventioiden tuottamia hölmöyksiä.

Hauskana esimerkkinä mainittakoon kertomus miehestä, joka ottaa kirjoitetun tekstin imperatiivit sananmukaisesti: ”Käytä Maccani-kadun puoleista ovea” on käsky, johon on reagoitava, olipa alkujaan suunnitellut menevänsä sisälle liikkeeseen tai ei. Entä miltäpä kuulostaa elinsiirtoklinikka, jossa aivojen vastaanottajalle maksetaan 10 000 euroa?

Usein pakinan ja sen sisällä käytävän dialogin aihe yhtenevät, jolloin tarinan fokus on selvästi näkyvillä. Muutamassa tarinassa ratkottavat kysymykset näyttäytyvät kuitenkin alusta asti triviaaleina näennäisongelmina, jolloin itse dialogi tuntuu turhalta höpinältä. Varsin monessa kertomuksessa varsinainen pihvi tuntuu kuitenkin jäävän eksplikoimatta: vaikka itse kertomus näyttää harmittomalta, sen ikään kuin laidoille jää kummittelemaan isompia, levottomuutta herättäviä jännitteitä. Nämä vihjeenomaiset avautumat, se mitä ei sanota suoraan, ovatkin ehkä kokoelman kiinnostavin piirre – joka toivottavasti yllyttää lukijan jatkamaan ajatteluaan uusiin yllättäviin suuntiin.

Joskus dialogit ontuvat retorisesti, koska niiden pohjana olevat lähtöoletukset ovat itsessään kyseenalaisia. Näin esimerkiksi pakinassa Mitä enemmistö haluaa?, jossa asukastoimikunnalle esitettävä aloite jaetaan taktisesti kahteen osaan ja kuvitellaan, että vastaukset jakautuvat kolmeen joukkoon sen mukaan, vastataanko kysymyksiin kyllä vai ei (kyllä–kyllä, kyllä–ei, ei–kyllä). Neljäs joukko (ei–ei), jonka olemassaolon mahdollisuus ainakin esimerkkitapauksessa vetää maton johtopäätösten alta, sivuutetaan olemattomana. Retorinen vedätysyritys, huolimattomuutta vaiko yritys kasvattaa kriittisiä lukijoita? Tämä muistuttaa siitä, että fiktiivinen dialogi edustaa vain ani harvoin aitoa dialektiikkaa.

Kertomusten dramaturgisesta toisteisuudesta johtuen kirjaa ei kenties kannata lukea lyhyessä ajassa kannesta kanteen, vaan mieluummin tarina kerrallaan silloin tällöin. Kaunokirjallisesti tarinat ovat parhaimmillaan, kun ne eivät ole liian fokusoituneita, vaan käsitteellisen dialogin lisäksi myös tapahtumien puitteet saavat osakseen hieman huomiota. Tällöin myös henkilöt asettuvat situaatioihin, lihallistuvat ja muuttuvat mielenkiintoisiksi. Näin esimerkiksi peilikuvaan keskittyvässä kertomuksessa Huone 88, jonka hotellihuone herää kauhutunnelmaiseen eloon, tai kafkamaisessa Kellonsoittajan epistolassa, jossa valtakunnan aika synkronoidaan kellotornista toiseen etenevin kumahduksin.

Tällaisia tarinoita lukiessani koin nostalgisia häivähdyksiä: juuri tällaisten tarinoiden vuoksi innostuin lapsena scifin lukemisesta. Ehkä samankaltaiset tunnelmat voivat yhtä hyvin innostaa filosofian pariin. Jos edelleen opettaisin filosofiaa koulussa, harkitsisin vakavasti Ylittämättömien yksinkertaisuuksien ottamista opetuksen virikemateriaaliksi.