Merkityksiä tarinoiden meressä

Särö tapasi kirjallisuuden Nobel-voittajan Olga Tokarczukin Wroclawissa, Puolassa vuonna 2016, jolloin Tokarczuk kertoi Särölle urastaan, kirjoittamismenetelmistään, Ala-Sleesiasta, kirjallisuuden merkityksestä ja kotimaansa poliittisesta tilanteesta. Julkaisemme otteen kiitetystä syvähaastattelusta tässä. Haastattelu on ilmestynyt kokonaisuudessaan Särön Puolan aika / Czas Polski -numerossa. Haastattelun ohessa julkaistiin Tapani Kärkkäisen suomentama katkelma romaanista Jakubin kirjat (Księgi Jakubowe, ei julk. suom.).

*

(Kuva: Krzysztof Dubiel / Instytut Książki)

Särö: Miltä Puola näyttää nyt verrattuna kahdenkymmenen vuoden takaiseen aikaan?

Olga Tokarczuk: Puola on muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa todella paljon. Muutos näyttää ihmeelliseltä. Nykyinen nuori sukupolvi tuntee maahan yhteenkuuluvuutta ja haluaa jäädä tänne. He ovat tottuneet kapitalistiseen elintasoon, mikä on hyvä asia, mutta joskus minusta tuntuu, että nuoriso ei ymmärrä vaaroja, joita meille on jäänyt perinnöksi vanhasta totalitaristisesta ajattelusta. Tarkoitan nyky-Puolaa, ymmärrättekö? Puolan nuoret vaikuttavat hyvin naiiveilta. Kommunismin aikana olimme tasa-arvoisia, mutta hyvin alkeellisella tasolla. Puola oli hyvin köyhä maa, ja ihmiset miettivät, miten pääsisivät maasta ulos. Vuonna 1989 poliittinen ilmapiiri muuttui avoimemmaksi. Ihmiset tajusivat, että oltiin siirtymässä uuteen kapitalistiseen elämäntapaan.

Olen feministi. 1990-luvulla taistelimme naisten oikeuksien puolesta Puolassa. Monet oikeudet olivat tuolloin jo toteutuneet, mutta viime aikoina olen huomannut, että kun taistelun lopettaa, oikeudet alkavat olla taas vaakalaudalla. Puolan nykyinen hallitus päätti muuttaa aborttia koskevaa lakia. Abortti aiottiin kieltää jopa raiskauksen uhreilta. Demokraattisessa valtiossa ihmiset eivät saa ummistaa silmiään ongelmilta, vaan demokratiaa on puolustettava jatkuvasti. Puolustamisen tärkeyden huomaa erityisesti tänä päivänä, ja erityisesti Puolassa.

Puola on edelleen muuttumassa nopeasti, ja kaiken kaikkiaan parempaan suuntaan. Olen hyvin kiintynyt Puolan kulttuuriin ja kieleen, ja maan kauniissa luonnossa on paljon potentiaalia.

Särö: 1980-luvulla opiskelit Varsovassa psykologiaa ja valmistumisesi jälkeen työskentelit Wałbrzychissa terapeuttina. Minkälainen tie vie psykologiasta kirjallisuuteen?

Tokarczuk: Ajattelin, että psykologiaa opiskelemalla syventäisin käsitystäni ihmismielestä ja maailmasta. Se oli kuitenkin vain illuusiota, koska aloitin opiskeluni kommunistisessa maassa. Psykologia oli Puolassa tuolloin oppiaineena primitiivistä, kommunismin aatetta palvelevaa, eikä sillä ollut mitään tekemistä Sigmund Freudin ajatusten kanssa, joista olin kiinnostunut jo 1970-luvulla teini-ikäisenä.

Opiskeluaikojen virallinen psykologia oli silloin lähinnä lasten ja aikuisten primitiivistä ja yksinkertaista kehityspsykologiaa, joka perustui neuvostotieteilijöiden oppeihin. Tosin Puolan solidaarisuusliikkeen vallankumouksen aikaan, jolloin olin opintojeni loppuvaiheessa, psykologia oli parin vuoden ajan raikasta ja avointa tiedettä. Se oli minulle hedelmällistä aikaa.

Kun olin valmistunut ja aloin työskennellä kliinikkona sairaalassa, opiskelin itsenäisesti Carl Gustav Jungia, Freudia ja psykoanalyytikko Melanie Kleinia. Oivalsin, että erityisesti Jungin opeista on paljon hyötyä myös kirjoittamisessa. Olin ollut jo ennen kirjailijauraani suorastaan pakkomielteisen kiinnostunut Jungista. Olin lukenut häneltä ja hänestä kaiken mahdollisen puolaksi, englanniksi ja saksaksi. Ajattelin ja havainnoin Jungin kautta. Jungin filosofinen ajattelu vaikuttaa lukijan tapaan tulkita tekstiä, sillä lukija tulee tietoiseksi kirjoittamisen ja kirjallisuuden mytologiasta.

Jungin ajatus kollektiivisesta tietoisuudesta on erittäin tärkeä: kirjallisuus on kieli, jonka avulla ihmiset voivat kommunikoida toistensa kanssa miltei syvimmällä mahdollisella tasolla.

Vuodesta 1985 työskentelin neljä vuotta psykologina, ja työni lomassa kirjoitin ensimmäistä romaaniani Kirjakansan matka[1], joka ilmestyi vuonna 1993. Puolan kustantajien liitto palkitsi kirjan vuoden parhaana esikoisromaanina.

Psykologin työssä olin potilaideni välityksellä yhteydessä maailmaan, jossa ei ollut pragmaattisuutta eikä realismia, ja se hyödytti minua kirjailijana. Mutta minusta olisi tullut kirjailija, vaikka olisin opiskellut esimerkiksi lääketiedettä. Olen sitoutunut kirjallisuuden maailmaan. Sairaaloiden omituiset, absurdit maailmat ovat kehittäneet kuuntelemistaitoani. Freudin ja Carl Gustav Jungin psykologian syvyys, unien maailma ja sairaalakokemukset sulautuivat kirjailijaurani alkutaipaleisiin.

Vuonna 1995 ilmestyi romaanini E.E.[2]. Breslauhun[3] sijoittuva tarina kertoo nuoresta tytöstä, joka väittää olevansa yhteydessä aaveisiin, ja hänen ympärillään olevat ihmiset yrittävät ymmärtää tätä henkistä ilmiötä. Kuvaan kirjassa näiden ihmisten keskusteluja ja heidän välisiään jännitteitä.

Kolmas, vuonna 1996 ilmestynyt kirja Alku ja muut ajat[4] on myyttinen, sadunomainen tarina Puolan historiasta. Siitä tuli erittäin suosittu, ja kustantajat odottivat jo neljättä kirjaani. Lopetin työt psykologina ja ryhdyin täysipäiväiseksi kirjailijaksi.

Särö: Kerro kirjailijanurasi alkutaipaleesta.

Tokarczuk: Lapsuudenkodissani kaikki olivat omistautuneita kirjoille. Lapsena kirjoitin käsin lyhyitä tarinoita, joita isäni kirjoitti kirjoituskoneella puhtaaksi. Hän korjasi kirjoitusvirheet, mutta ei milloinkaan kommentoinut tekstejäni tai stilisoinut niitä. Pidin häntä eräänlaisena avoimena mielenä. Se oli kannustavaa. Teini-iässä minulla kirjallisuudenopettajaäitini kanssa konflikteja, ja päätin, etten aio opiskella mitään, mikä liittyy kirjallisuuteen. Kotona en kuitenkaan voinut välttyä kirjoilta, ja vähitellen kahlasin läpi Euroopan ja Amerikan klassisen kirjallisuuden. Mieleni muuttui ja vakuutuin siitä, että tulen myöhemmässä elämässäni olemaan tekemisissä kirjallisuuden, kirjoittamisen ja julkaisemisen kanssa.

Yläasteella kuulin Sigmund Freudista. Olin kuin puulla päähän lyöty hänen teorioistaan: että voit käsittää lukemasi tekstin omalla tavallasi, ja sitten, erikseen, löytää tekstistä tietyn menetelmän avulla uuden tason. Tämä oli 1970-lukua, ennen filosofi Jacques Derridan aikaa.

Kun päätin kirjoittaa tavoitteellisemmin, kokeilin myös runoja. Luin paljon T. S. Eliotin ja Czesław Miłoszin runoutta, mutta en silti, valitettavasti, ollut milloinkaan erityinen runouden ystävä. Luotin tarinan voimaan. Aluksi kertomukseni olivat lyhyitä, joskus vain sivun mittaisia, mutta ne olivat silti tarinoita. Ensimmäisen julkaisin nuortenlehdessä pseudonyymillä 1970-­luvun lopulla.

Minulla on kaksi vaihdetta: kirjoittamisvaihde ja ei-kirjoittamisen vaihde. Kun kirjoitan, omistaudun kirjoittamiselle täysin. Jokainen ajatukseni on yhteydessä tekstiin. En epäröi kutsua tilaa pakkomielteeksi. Jakubin kirjat[5] -teosta kirjoittaessani jokainen tapahtuma arjessani ja menneessä elämässäni, jokainen lukemani kirja ja jokainen käymäni keskustelu liittyi kirjoitusprosessiin. En päässyt hetkeksikään kirjan aihetta pakoon.

Särö: Sellaisessa tilassa on jotain psykoottista; niin kuin kaikki olisi yhteydessä kaikkeen.

Tokarczuk: Kyllä, se on kuin huumetta. Kirjoittaessani elämäni on merkityksellistä ja tiedän, mitä minun on milloinkin tehtävä ja minne kulloinkin mentävä. Sellaisen intensiivisen vaiheen jälkeen olen väsynyt ja tyhjä sanoista; tuntuu kuin kaikki ihmisten kanssa viestimiseen käyttämäni sanat olisivat lopussa, ja minun on vaikea kirjoittaa edes sähköpostia.

Kun ei-kirjoittamisen vaihde on päällä, luen ja etsin inspiraatiota, tai elän vain. Jos tauko kirjoittamisesta on liian pitkä, elämä menettää merkityksensä. Jakubin kirjojen ilmestymisen jälkeen olin vuoden ajan täysin vapaa. Olin läsnä perheelleni. Jälkeenpäin ajatellen olin silloin hukassa; tuo aika tuntuu tyhjältä. Olen kuullut, että verenluovutuksella on huumeen kaltainen vaikutus: kun ihminen luovuttaa verta riittävän monta kertaa, keho tottuu siihen, ja veren päästämiseen syntyy tarve. Joskus ajattelen, että kirjoittaminen on kuin verenluovutusta.

Kun kirjoittamisvaihteeni on päällä, oma yksilöllinen olemassaoloni lakkaa. Pidän itseäni välineenä. Jotkut kirjailijat kirjoittavat teoksiinsa omaa elämäänsä ja henkilökohtaisia asioitaan. Minulla ei ole sellaista omaa elämää; olen vain kirjoituskone. En tarkoita tätä spiritistisellä tavalla, en ole meedio. Uskon kirjallisuuteen, jonka tekijä on vain havaintojensa kielellistäjä, joka persoonastaan riippumatta kirjoittaa havainnoista tarinan. Kuulostaa ehkä romanttiselta, kun sanon, että kirjoittaessani en ole olemassa itsenäni. Mutta asia on näin. Itsestäni tai perheestäni kirjoittaminen tuntuisi hölmöltä.

Särö: Romaanisi koostuvat pitkälti lyhyistä kertomuksista tai kertomusten osista. Suunnitteletko etukäteen fragmenttien ja kertomusten järjestyksen vai luotko rakenteen kirjoittaessasi?

Tokarczuk: Suunnittelen tekstejäni paljon. Vaeltajien[6] suunnittelua varten ostin valtavan pakkauspaperirullan. Levitetylle paperille raapustin kirjan jokaisen pikkutarinan juonen omalle kohdalleen. Sillä tavalla teokselle muodostui kokonaisrakenne. Mutta olen avoin muutokselle. Jos kirjoittaessani kohtaan jotakin odottamatonta, voin muuttaa juonta ja jopa kirjan koko ideaa. Tämä menetelmä toimii aina. Rakenne on kirjoittamisessa ratkaisevan tärkeää. Se menee tärkeydessä kielen ja kauniiden kuvausten edelle. On tiedettävä, miten yhdistää kaikki kaikkeen.

Lukijalle voi käydä niin, että hän ei ensin havaitse eri osien välisiä yhteyksiä, mutta myöhemmin hänen alitajuntansa alkaa hahmottaa paloja osana kokonaisrakennetta. Lukijan alitajuisesti muodostuva hahmotustapa on tarkoitukseni. Annan näille alitajuisille yhteyksille toisinaan nimiä. Ajattelen kirjaa jonkinlaisena koneena ja kirjassa olevia yhteyksiä ruuveina, jotka pitävät koneen koossa. Tapahtumien suhteet toisiinsa ovat Vaeltajissa näkyvämpiä kuin Päivän talo, yön talossa tai Jakubin kirjoissa.

Jos antaisin neuvon nuorille kirjoittajille, se olisi: tutki rakennetta nautinnolla. Kirjan rakenteen muodostaminen on kirjoittamisen nautinnollisimpia vaiheita.

Särö: Millä periaatteella järjestät tekstifragmentit kokonaisuudeksi?

Tokarczuk: Fragmentaarisuutta tulkitseva teoria on postmodernistien löytämä, ja minä sovellan tuota teoriaa omassa kirjoittamisessani. Havainnoimme todellisuuden fragmentteina – vaikutteet ja tieto tulevat osina, mutta emme kuitenkaan elä kaaoksessa, vaan aivomme yhdistelevät fragmentteja toisiinsa ja luovat järkeä ja merkityksiä sekavaan tarinoiden mereen. Siten voidaan ajatella, että fragmenttimainen romaani on lukijalle haastava, mutta silti realistinen kerrontatapa. Fragmentaarisuuden ja kokonaisuuden vuorovaikutus on erityisesti nykypäivän tietokoneistuneelle ihmiselle olennainen ilmiö. Lineaarinen todellisuus on vain tyhmä idea, ei muuta. Todellisuus on kaoottista, kuin virta, kuten buddhalaiset ajattelevat, ja me vain sijoitamme merkityksiä tuohon virtaan.

Kun yöllä astut kodistasi ja katsot taivaalle, näet tähtiä, joiden järjestys on toisaalta sekava, toisaalta tiettyjen kuvioiden mukaista. Näet Orionin ja Otavan. Heijastat taivaalle omat merkityksesi. Päivän talo, yön talossa on sama idea. Heitän lukijan taivaalle tähtiä, ja hän muodostaa niistä kuvionsa itse.


[1] Podróż ludzi księgi (1993), ei suomennettu

[2] ei suomennettu

[3] nyk. Wrocław

[4] Prawiek i inne czasy (1996) suom. Tapani Kärkkäinen

[5] Księgi Jakubowe (2015), ei suomennettu.

[6] Bieguni (2007), suom. Tapani Kärkkäinen, Otava 2012