Filosofia sai alkunsa luonnon tutkimisesta, mutta Sokrateesta lähtien se on hylännyt maailman ja kääntänyt katseensa sisään päin, kirjoittaa Emanuele Coccia. Filosofia on supistanut aihepiirinsä siihen, mikä on inhimillistä, ja tupannut tarkastelemaan ihmisiä maanpäällisinä, ympäristöstään irrallisina olentoina. Luonnostellessaan uutta luonnonfilosofiaa Coccia näyttääkin palaavan Sokratesta edeltäviin hahmotelmiin, Herakleitokseen: ”Kaikki virtaa”; ja Anaksagoraaseen: ”Kaikessa on kaikkea”.
Radikaaleista lähtökohdista versoaa vehreä, mieltä raikastava toisenlaisen ajattelun tuulahdus.
Coccialle elomme ei ole varsinaisesti maanpäällistä, vaan olemisemme on ennen kaikkea upoksissa olemista. Huljumme atmosfäärissä, joka virtaa lävitsemme hengityksenä ja sekoittaa meidät toisiimme ja muuhun maailmaan. Olemme yhtä ilman kanssa. Koronapandemian aikaan metrossa matkustava onkin asiasta häiritsevän tietoinen. Kenessä hengitysilmani on aiemmin ollut? Mitä se kantaa mukanaan?
Maailma, johon olemme vajonneet, ei ole pelkästään ulkoisten objektien joukko, jota voisimme käsitellä tahtomme mukaan. Sen sijaan jo elämä itsessään muuttaa ilmakehää, ympäristöä, josta kaikki muodostuu. Elämä on ympäristöä.
Kasveissa tämä osallisuus ilmenee perustavalla tavalla. Kasvit eivät manipuloi ulkomaailmaa. Sen sijaan ne kasvavat sen osaksi ja muokkaavat sitä olemuksellaan. Ne kykenevät fotosynteesiin ja ovat siten muun elämän perusta, ja siihen suhteessa itseriittoisia. Yhteyttämällä ne tuottavat paitsi hengittämämme hapen myös kaiken ravinnon, jota kasveilla loisivat eläimet tarvitsevat. Ne ovat ja ne luovat asuttavan maailman.
Aiemmin myös Averroësin filosofiaa tutkinut Coccia tuntuu rinnastavan kasvit tomistien jumalaan: Paitsi että ne ovat itseriittoisia maailman luojia, ei niiden ajatusten ja tekojen välillä ole eroa. Kasvi ajatelee toimimalla. Kasvin ajatukset eivät koskaan jää pelkäksi aikeiksi, vaan kasvina oleminen on toteutumista. Kasville potentia ja aktuaalinen ovat yhtä.
Kasvin varsinaisimpana muotona, kasvin luontona, Coccia pitää lehteä. Lehdissä havisee koko biosfäärin elämä. Kukassa taas ilmenee sukupuolisuus: pölytyksessä ja hedelmöitymisessä toteutuva aktiivinen yksilöiden sekoittuminen toisiinsa. Siemeneen varastoituu järki: ei-semanttinen tieto kasvamisesta ja tulevista muodoista. Juuret taas ovat kasvin alinen yöpuoli: niiden avulla kasvi yhdistää ruumiissaan valon ja pimeyden. Juurien kohdalla Coccian ajattelu löyhtyy metafyysisestä metaforiseksi – kuin pimeä puoli ei oikein sopisi siihen pohjimmiltaan biologiseen sommitelmaan, jota hän kehittelee.
Mutta mitä on se, johon juurrutaan? Ihmislähtöinen filosofia on ollut enimmäkseen maakeskeistä ajattelua. Maan kamara koetaan edelleen perustaksi, jonka päälle maailma rakentuu, ja johon suhteessa liikumme. Kopernikaaninen käänne on jäänyt puolitiehen – pelkäksi tähtitieteelliseksi teoriaksi. Haemme väitteillemme perusteita, pohjaa, jonka päälle argumentit voidaan rakentaa. Ekologinen ajattelukin pitää maata arvokkaimpana, universaalina toiminnan mittana. Mutta kuten astronomiassa, ei Coccian luonnonfilosofiassakaan maailman keskipisteenä toimi maankamara. Yhteyttävän lehden valoon kurottelevan periaatteen mukaisesti maailman on oltava aurinkokeskeinen.
Aurinkokeskeinen ajattelu kohottaa virtaamisen ja sekoittumisen avaruuden korkeuksiin.
Maa on pelkkä kosmisen atmosfäärin tiivis, jähmeäliikkeinen erikoistapaus, taivaankappale, siis kappale taivasta, yhtä uponnut ja sekoittunut ylisiin kaasuvirtauksiin kuin eliöt ilmakehään.
Sekoittumisen metafysiikka haastaa tieteenteon premissit: erillistieteet, joiden kohteet ovat yksilöllisiä ja irrallisia, ja tutkijat jotka ovat erikoistuneet kukin omaan tutkimuskohteeseensa, eivät tavoittele tai saavuta kokonaisuutta eivätkä harmonisia, yhtenäisiä rakenteita. Ne tai he eivät näe metsää puilta, hyvä jos kokonaisia puitakaan. Tutkimusalojen rajaukset eivät nouse tutkimuskohteista, vaan ovat puhtaasti sosiaalisten kieltojen seurausta. Mutta jos sekoittunutta maailmaa tahdotaan ymmärtää, on ajattelunkin tonavan kurittomasti soljuttava kaikkialle ja haettava muotonsa tarpeen mukaan.
Jussi Palmusaaren suomennos on nautittavaa luettavaa. Coccian filosofia on mannermaiseen tapaan runollista, maalailevaa ja suggestiivista, mutta samalla hänen tyylinsä onnistuu olemaan selkeää ja kommunikatiivista. Ajatuskuluissa häivähtelee toki kohtia, jotka eivät aivan täydellisesti vakuuta, mutta kokonaisuuden kannalta ne ovat triviaalinpuoleisia. Kasvien elämä valaisee luontoa viistosta kulmasta ja onnistuu näyttämään maailman kiehtovan erilaisena kuin omaan otsaan kiinnitetty lamppu.