Ensyklopedian käsite tulee kreikan sanoista enkyklios paideia, jotka tarkoittavat kaikenkattavaa sivistystä tai tietoa. Yrityksiä koota kaikki olemassaoleva tietämys kirjaksi on tehty antiikista saakka, mutta nykyisin tuntemamme ensyklopedia eli tietosanakirja on 1700-luvun eli valistusajan ilmiö. Sen isänä pidetään filosofi Francis Baconia (1561–1626), joka laati listan keskeisistä tiedon alueista, jotka tällaisen teoksen tulisi kattaa.
Bacon piti uskonnollisena velvollisuutenaan palauttaa syntiinlankeemusta edeltänyt paratiisillinen olotila, jossa ihminen kykeni suoraan havaitsemaan luonnonilmiöiden sisällön ja hallitsemaan niitä. Tähän tarvittiin tieteellistä metodia, joka erosi skolastiikan keinotekoisista muoteista. Havaintojen ja kokeiden avulla löydettäisiin muodot, joista luonto rakentuu niin kuin kieli rakentuu aakkosista.
Ajatus luonnosta kielenä johti nykyaikaisen ensyklopedian järjestelyperiaatteeseen eli aakkostamiseen. Aakkosellisesti jaoteltu tieto on kuin suuri kosminen kronikka, jossa jokainen olento on sana, jokainen laji lause ja kokonaisuus suuri kertomus aikojen alusta loppuun. Aakkosjärjestys tosin on sinänsä mielivaltainen, joten tällä tavoin organisoidun aineiston osasten tulee jatkuvasti viitata toisiinsa, jotta järjelliset suuntaviivat hahmottuisivat itsestään ajan myötä.
Kirjailija ja tutkija Matthijs van Boxsel nostaa kirjassaan Tyhmyyden ensyklopedia (1999) satiirin ensyklopedian rinnakkaisilmiöksi. Molemmat kävivät tietämättömyyttä vastaan, ensyklopedia hahmottamalla kosmista järjestystä tarkkaan määrätyssä mittakaavassa, satiiri maalaamalla nurinkurisen kuvan maailmasta. Valistusajan satiirikot, kuten Jonathan Swift, kärjistivät, liioittelivat ja muuntelivat todellisuutta paljastaakseen virallistuneen hölmöyden. Satiirista tuli ensyklopedian kantaaottava kumppani, joka herätteli tervettä järkeä ja yleistä moraalitajua kääntämällä totutun ylösalaisin.
Boxselin mukaan niin ensyklopedia kuin satiiri joutuivat valistuksen jälkeisinä vuosisatoina kriisiin. Tietosanakirjojen kokoajat eli ensyklopedistit käynnistivät tiedon kiihtyvän karttumisen, jota ensyklopedinen muoto ei enää kestänyt. Tietoa alkoi olla niin paljon ja se oli niin ristiriitaista, että sen jäsentäminen kirjan puitteissa oli mahdotonta. Ensyklopediasta tuli rahvaanomaisen typistämisen väline, kirjahyllyn täyte, jolla saattoi osoittaa oppineisuutta muttei muuttaa maailmankuvaansa.
Satiiri taas ei kestänyt moraalin suhteellistumista. Kun hyvän ja pahan merkitys vaihteli alinomaa, yhteisiin arvoihin vetoaminen kävi mahdottomaksi. Todellisuuden vääntely tuotti lisää sekaannusta, ei vähentänyt sitä. Jotkut kaunokirjailijat reagoivat uuteen tilanteeseen synteesillä: he alkoivat kirjoittaa satiirisia ensyklopedioita. Pilanteon kohteeksi joutui paitsi yleinen typeryys, myös ensyklopedistien naiivi usko sen parantamiseen tietoa lisäämällä. Typeryys oli ikuista, ja tiedon kertyessä se sai yhä uudenlaisia muotoja. Satiirisen ensyklopedian traditio on siis olemukseltaan pessimistinen, jopa nihilistinen.
Tylsimykset perivät maan
Ensimmäisen tunnetun satiirisen sanakirjan kirjoitti tiettävästi Nizam-od-Din Obayd-i Zakani (n. 1300–1371), persialainen runoilija. Hän laati joukon lyhyitä sananselityksiä, joilla pilkkasi oman aikansa tapoja ja ihmisen turhamaisuutta yleensä. Hakusanan ”kaunopuhuja” alla luki ”aasi”, ja ”ajattelun” määritelmä kuului: ”Saa ihmisen sairastumaan turhaan.” Lajityypin varsinainen synty ajoittuu kuitenkin 1800-luvun puolivälin Ranskaan. Tuolloin syntyi anti-ensyklopedioista ehkä kuuluisin, Gustave Flaubertin Le Dictionnaire des idées reçues eli Valmiiden ajatusten sanakirja.
Flaubert alkoi koota sanakirjaansa vuonna 1847, muttei saanut sitä koskaan valmiiksi. Jossakin vaiheessa hän päätti, ettei julkaisisi sanakirjaa itsenäisenä teoksena, vaan jatko- tai lisäosana romaaniin Bouvard ja Pécuchet, joka myös jäi kesken. Tutkijoiden mukaan romaani kuitenkin rakentui sanakirjan ympärille eikä toisinpäin. Romaania laatiessaan Flaubert halusi perehtyä kaikkeen mahdolliseen tietoon, ja väitti eräässä kirjeessään lukeneensa sitä varten 1500 kirjaa. Bouvard ja Pécuchet kertoo kahdesta kirjurista, jotka muuttavat maalle tarkoituksenaan perehtyä kaikkiin inhimillisen tietämyksen lajeihin. Petyttyään tieteellisissä pyrinnöissään antisankarit ryhtyvät mekaanisesti jäljentämään sattumanvaraisesti valittuja tekstejä. Valmiiden ajatusten sanakirjan oli tarkoitus olla heidän projektinsa lopputuote.
Flaubertin sanakirja, joka ilmestyi postuumisti vasta 1911, on latteuksien aakkostettu kokoelma. Hän kaavaili siitä teosta, jossa lueteltaisiin ”kaikki mitä seurassa tulee lausua jos mielii käydä säällisestä ja miellyttävästä ihmisestä”. Se on käsikirja demokraattisen aikakauden ihmiselle, joka on kyvytön näkemään mitään itseään ylempää ja asettuu kaikessa keskimääräisen puolelle. Flaubert halusi kirjallaan hyökätä kaikkia ja kaikkea vastaan, mutta tavalla josta ei joutuisi oikeuteen.
Valmiiden ajatusten sanakirja on läpeensä ironinen teos, mutta tyyliltään tarkoituksellisen lattea ja vailla kaikkea purevuutta. Flaubert ei arvostele matalamielisyyttä, vaan vyöryttää esiin sen koko kirjon. Sananselityksistä, ohjeista, fraaseista ja sitaateista muodostuu pikkuporvarillisuuden läpäisemätön panssari. Itsemurha ”todistaa pelkuruudesta”, Gordionin solmu on ”antiikin aikainen tapa sitoa solmio”, matematiikka ”kuihduttaa tunne-elämän”, enkeli ”sopii hyvin rakkauteen ja kirjallisuuteen” ja niin edelleen.
Flaubert oli aikaansa edellä irvaillessaan small talk -oppaille, mietelausekokoelmille ja sitaattisanakirjoille ennen kuin niitä oli olemassakaan. Samalla hän tuli luoneeksi täydellisen dokumentin ensyklopedian taantumisesta sosiaalisen pätemisen lisälaitteeksi. Valmiiden ajatusten sanakirja on ahdistavan hauska teos: sen kuvaama ihmistyyppi on keskinkertaisuudessaan loputtoman sitkeä, itsevarmuudessaan voittamaton. Tylsimykset perivät maan, Flaubert tuntuu sanovan.
Esimoderni postmodernisti
Jo ennen Flaubertin sanakirjan ilmestymistä oli Atlantin toisella puolella julkaistu toinen misantrooppinen klassikko. Ambrose Biercen The Devil’s Dictionary eli Saatanan sanakirja näki päivänvalon vuonna 1906. Bierce oli julkaissut piruilevia sananselityksiään sanomalehdissä vuosikymmenten ajan, ja osa niistä oli alkanut levitä lentävinä lauseina ja plagiaatteina. Esipuheessa hän osoitti kirjansa ”valistuneille sieluille, jotka pitävät enemmän kuivista kuin makeista viineistä, järjestä kuin tunteesta, nokkeluudesta kuin huumorista ja kirjakielestä kuin slangista.”
Biercen henkilö on jonkinmoinen mysteeri. On epäselvää, johtuiko hänen kyyninen ihmiskuvansa kokemuksista Yhdysvaltain sisällissodassa vai jostakin muusta. Joka tapauksessa hän keskittyi kirjailijana hyökkäämään lukijan älyllistä mukavuudenhalua vastaan. Bierce tunnetaan psykologisen kauhunovellin pioneerina, mutta puhtaaksiviljellyintä hänen armottomuutensa on Saatanan sanakirjassa.
Biercen satiiri on avoimempaa ja hyökkäävämpää kuin Flaubertin. Saatanan sanakirjan viehätys perustuu sille, miten järjestelmällisesti se silppuaa kaiken pyhän ja arvossapidetyn. Naurun määritelmä kuuluu: ”Sisäinen kouristus, joka aiheuttaa kasvonpiirteiden vääristymisen, jota säestävät epämääräiset äännähdykset.” Optimismi on ”perinnöllistä, mutta onneksi ei tarttuvaa”. Ihmisen hillitön lisääntymistahti uhkaa ”saastuttaa koko asumiskelpoisen maapallon sekä Kanadan”.
Huomattavaa Biercen kirjassa on myös sen luonne postmodernina tekstinä kauan ennen termin keksimistä. Sananselitysten liitteinä on runoja ja sitaatteja keksityiltä kirjailijoilta, ja välillä Bierce laittaa jonkin itse kirjoittamansa tekstinpätkän Ovidiuksen tai muun klassikon nimiin. Eräässä kohtaa hän siteeraa Raamatun epävirallista laitosta: ”Jumala loi maailman kuudessa päivässä ja pidätettiin seitsemäntenä.” Myös itse hakusana-artikkelien muoto vaihtelee aforismista anekdoottiin, fragmentista luetteloon. Bierce hyödynsi ensyklopedian muotoa yhdistääkseen eri tekstityyppejä, ja kenties juuri tästä syystä Jorge Luis Borgesin ja Julio Cortázarin kaltaiset kirjailijat ovat arvostaneet häntä. Heitä lienee myös kiinnostanut Saatanan sanakirja hypertekstinä, jonka lukemiseen kuuluu edestakainen hyppely artikkelien välillä.
Kun maailma hukkuu hakuteoksiin
Kaunokirjallinen hakuteos on pysynyt harvinaisena lajina. Flaubertin ja Biercen klassikoiden ohella tunnetaan joitakin aihepiiriltään suppeampia teoksia. August Strindberg satirisoi aikansa kuvataidejargonia vihkosellaan Tunnissa taiteentuntijaksi (1877). Georges Bataillen ja surrealistitaiteilijoiden muodostaman Acéphale-salaseuran Encyclopedia Acéphalica (1947) liikkui estetiikan, erotiikan ja kuoleman alueilla, ja sen avainsanoihin lukeutuivat ”ekstaasi” ja ”ektoplasma”. Camilo José Cela herätti Francon aikaisessa Espanjassa pahennusta Diccionario secretolla eli ”Salaisella sanakirjalla” (1968), johon hän kokosi espanjan kielen tunnetusti rikasta solvaus- ja törkeysperinnettä.
Tuoreempiin esimerkkeihin kuuluu Steve Lowen ja Alan McArthurin Onko minussa jotain vikaa vai onko kaikki paskaa (2006), alaotsikoltaan ”Modernin elämän sanakirja”. Puhekieltä ja alatyyliä viljellen kirjoittajat kartoittavat jälkiteollisen elämäntavan kylkiäisilmiöitä julkkiksista kauppojen kanta-asiakaskortteihin. Vuonna 2012 ilmestyneessä Janne Nummelan, Tommi Nuopposen ja Jukka Viikilän Poeettisessa ensyklopediassa keskitytään filosofian ja kirjallisuushistorian marginaalitraditioihin, jotka kytketään toisiinsa loputtomin ristiviittein.
Kirjallisen ensyklopedian luonne on omiaan vieraannuttamaan suuren yleisön. Musta huumori ja pessimismi eivät kosiskele lukijoiden enemmistöä, joka odottaa jotakin kohottavaa tai ainakin piristävää. Järjestelmällinen vastahankaisuus niin sosiaalisessa kuin metafyysisessä aihepiirissä synnyttää reuna-alueiden kirjallisuutta.
Muutoin elämme nyt hakuteosten ylitarjonnan aikaa: Wikipedia, lukulaitteelle tallennettavat tietosanakirjasarjat, kaikkien mahdollisten asioiden käsikirjat ja oppaat järjestävät informaatiota yhä tarkemmin ja pinnallisemmin. Samalla yleinen kiinnostus tiedon hakemiseen näyttää olevan matala. Olennaista on tiedon saatavilla oleminen, ei sen hankkiminen tai sisäistäminen.
Tällaisessa tilanteessa anti-ensyklopedistilla on huomionarvoinen rooli. Hän hyödyntää tavanomaisia tiedon järjestämisen välineitä osoittaakseen niiden puutteellisuuden ja mielivaltaisuuden. Kun perinteinen ensyklopedisti käsitteli luontoa kielenä, hänen kaunokirjallinen vastinparinsa kohdistaa huomionsa itse kieleen – sen rajattomiin mahdollisuuksiin harhauttaa, kätkeä ja tärkeillä. Hän kuvaa käsitteiden irtoamista varsinaisesta merkityksestään, niiden hämärtämistä toistolla ja muuttumista sosiaalisten rituaalien ainesosiksi. Raahatessaan lukijan pois älylliseltä mukavuusalueelta hän puolustaa ajattelun vapautta, minkä alkuperäisetkin ensyklopedistit ottivat tehtäväkseen.