Kasveista ja vierassieluisuudesta

Kasvit reagoivat ympäristön olosuhteisiin, viestivät toisilleen ja ovat luoneet erilaisia selviytymismekanismeja. Ovatko kasvit siis älykkäitä ja tuntevia olentoja? Kirjailija Jukka Laajarinne pohtii aihetta Aristoteleen ja nykytutkijoiden näkemysten pohjalta. Essee on julkaistu ensimmäisen kerran Särön numerossa 34 (Kulkijat, kulkurit).

*

[dropcap]O[/dropcap]lin lapsi tai nuori, kun olohuoneeseemme tuotiin jälleen kerran joulukuusi. Tällä kertaa kuusi ei käyttäytynyt kuten tavallisesti. Pimeän ja kylmän vaihtuessa lämpöön ja valoon se virkistyi ja alkoi työntää oksiensa kärjistä silmuja, uutta vuosikasvua. ”Se luulee, että on kevät”, isäni sanoi, ja minä, tragediantajuinen nuori, tunsin palan kurkussani. Miten surullista se olikaan. Nuori puu herää, kun luulee kevään koittaneen, valmistautuu uuteen kesään, kasvuun ja elämään – mutta onkin jo katkaistu. Se on käytännössä jo kuollut, eikä yksikään kevään lupauksista toteudu.

Taisin vähän itkeä.

[dropcap]M[/dropcap]uisto palasi mieleeni, kun luin Peter Wohllebenin kansainvälistä bestselleriä Puiden salattu elämä. Saksalaisen metsänhoitajan populääri tietokirja on täynnä kiinnostavaa asiaa puiden ja metsien elämänprosesseista. Wohlleben kuvailee lukijoilleen vihreän kasvuston kiehtovaa, rönsyilevää monimutkaisuutta ja eloisuutta ja pyrkii paljastamaan lukijoilleen puiden näkökulman maailmaan. Hänen empaattinen perusasennoitumisensa puihin muistuttaa paljolti samaa eläytymistä, jolla nuori minä olin suhtautunut juuriltaan revittyyn joulukuusiparkaan.

Wohlleben kirjoittaa kasvien ”toiveikkaista alkioista”, kertoo että puut ”sopivat asiasta keskenään” ja että pienet puut ”kasvaisivat mielellään nopeasti”. Hän kirjoittaa myös, miten puilla on jälkeläisten kasvattamisesta ”oma näkemyksensä” ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Kun Wohlleben puhuu ”pyökkilapsista”, on tämä vielä helppo hyväksyä metaforisena kielenkäyttönä. Puhummehan ihmistaimistakin. Puiden toiveista, peloista, rakkaudesta ja ystävyydestä kirjoittaessaan hän kuitenkin luo puille sangen antropomorfisen mielenteorian: ne ovat perimmiltään samanlaisia kuin me, tuntevat ja tahtovat samalla tavalla kuin me, niillä on tulevaisuudenodotuksia ja toiveita. Syntyy illuusio, että tietäisimme miltä puista tuntuu. On kuitenkin kysyttävä, missä määrin tällainen ymmärtäminen on todella mahdollista.

Husserlin oppilas Edith Stein on yksi tärkeimpiä empatian fenomenologiaa tutkineista filosofeista. Steinin mukaan empatian, kanssaihmisen eläytyvän ymmärtämisen lähtökohtana on toisen mielen välitön tunnistaminen. On inhimillinen peruskokemus havaita toisen ihmisen toimien intentionaalisuus välittömästi. Elämme toisten mielien keskellä, ja oma tietoisuutemme ja persoonamme ovat syntynyt niiden vaikutuksesta. Terve ihminen ei vakavissaan kyseenalaista kanssaeläjiensä sieluisuutta. Tämä on vasta empatian lähtökohta. Toisen ymmärtäminen, toisen tuleminen omiin nahkoihini, on tarkentuva prosessi, jonka yksityiskohtia voin ymmärtää myös väärin. Käsitykseni toisen sielunliikkeistä tarkentuu, kun ymmärrän, ettei toinen ollutkaan vihainen vaan kiireessä stressaantunut. Steinin mukaan empaattinen ymmärtäminen voi ulottua myös ei-inhimillisiin olioihin kuten kasveihin. Meitä yhdistävät elämän perusrakenteet mahdollistavat alkeellisella perustasolla ymmärtämään, millaista on olla janoinen tai uupunut, olemmepa eläimiä tai kasveja.

Empaattiseen ymmärtämiseen sekoittuu myös muita niin tiedollisia kuin tunteellisiakin ilmiöitä. Tunteet tarttuvat. Emme ainoastaan ymmärrä vaan myös koemme emotionaalisesti, mitä toinen tuntee. Nauru tarttuu, suru tarttuu – mutta saattavat tarttuessaan muuttua, olla minulle toisenlaisia kuin tartuttajalle. Toiseksi – ja tämä on aiheemme kannalta olennaisempaa – projisoimme omia tunteitamme toiseen. Emme eläkään hänen tunteitaan vaan kuvittelemme hänen elävän meidän tunteitamme: luulemme hänen kokevan samoin kuin itse kokisimme hänen asemassaan. Projisoinnit vaikeuttavat ihmisten välistä kommunikointia melko lailla. Suuri osa verisistä riidoista johtuu siitä, että väärinymmärrämme tai emme lainkaan ymmärrä kanssaihmisiämme. Projisoinnit ihmistä olennaisesti vieraampiin elämänmuotoihin ovat vielä ongelmallisempia, niiden ymmärtäminen vielä vaikeampaa.

Todettakoon, että kykenemme helposti eläytymään jopa elottomiin kappaleisiin. Lapsi voi mieltää pehmoeläimelle mielen ja tunteet – joita tällä ei ilmeisestikään ole – ja voi aidosti kärsiä tämän kokemien vääryyksien tai onnettomuuksien vuoksi. Elävän olennon näköisen leikkikalun kaltoinkohteleminen tai hylkääminen voi tuntua aikuisestakin pahalta. Ihmislapsi tai -aikuinen kykenee leikeissään eläytymään myös elollista jäljittelemättömän kappaleen, kuten vaikkapa auton osaan.

Tällaiselta projisoinnilta Wohllebenin harjoittama kasvien ihmisenkaltaistaminenkin vaikuttaa. Se tuntuu sivuuttavan suuren osan siitä vieraudesta, jota toinen, omasta kehityslinjastamme hyvin kauan sitten erkaantunut elämänmuoto edustaa, ja näkee inhimillistä siellä, missä on kenties jotakin aivan muuta. Voimme silti kysyä, missä määrin puilla ja muilla kasveilla esiintyy Wohllebenin maalailemia sieluntiloja. Suunnittelevatko puut tulevaa? Millaista niiden tunne-elämä on? Ovatko ne tietoisia itsestään ja ympäristöstään? Ovatko ne älykkäitä?

Viime aikoina on suomennettu toinenkin kasvimielen kysymyksiä popularisoiva kirja: kasvineurobiologian tutkija Stefano Mancuson ja tiedetoimittaja Alessandra Violan Loistavat kasvit: Mitä tiedämme kasveista ja niiden älykkyydestä?

Vaikka kysymykset kasvien hengenlahjoista ja sielunelämästä ovatkin pinnalla juuri nyt, aihe itsessään on vanha. Kasvien, eläinten ja ihmisten välisiä suhteita ovat miettineet niin Platon, Descartes kuin Goethekin. Eräs historiallisesti vaikutusvaltaisimpia aiheen pohtijoista oli Aristoteles, jonka hahmottelema kolmetasoinen sielujen hierarkia on vaikuttanut vuosituhansien ajan siihen, miten ihmiset ovat ymmärtäneet paikkansa universumissa.

Aristoteelisessa maailmanjärjestyksessä kaikkia eläviä olentoja yhdistää kasvisielun rakenne: sen toimintoja ovat syöminen, kasvaminen, kuluttaminen. Meillä kaikilla on tarve saada vettä ja ravintoa. Me kaikki kasvamme, kehitymme ja kukoistamme, lisäännymme ja kuolemme.

Aristoteleen teorian mukaan kasvisielun päälle rakentuu korkeampia sielun osia: ihmisille ja eläimille yhteinen eläinsielu aistii ja liikuttaa, antaa olennolle tahdon. Toisin kuin kasvit, me eläimet kykenemme aistimaan ympäristöämme ja toimimaan havaintojemme perusteella. Susi juoksee peuran perässä saadakseen ruokaa, peura pakenee sutta säilyäkseen hengissä.

Ihmiselle erityinen sielun osa on järki, joka mahdollistaa itsetietoisuuden, käsiteltäväksi saadun informaation ja mahdollisten toimintamenetelmien arvioimisen, suunnitelmallisuuden ja itsensä kehittämisen.

Aristoteeliselle hierarkialle perustuen luonnonoliot on voitu jakaa neljään ryhmään: kivi-, kasvi-, eläin- ja ihmiskuntaan. Ryhmittely vastaa ehkä edelleen varsin hyvin niitä intuitiivisia suhtautumistapoja, joilla kohtaamme kasvit arkielämässämme, mikäli työmme ei suoraan liity niiden elämään: ohitamme ne passiivisina, korkeintaan tuulen liikuttelemina, aistikyvyttöminä – likipitäen esineinä. Kirjallisuuden tutkija Kaisa Kortekalliota seuraillen: ei-inhimillinen nähdään tyypillisesti maisemana. Se on taustaa, jonka keskellä varsinainen toiminta tapahtuu.

Kuitenkin, jos hetkeksikin pysähdymme ajattelemaan kasvien elämää, emme voi olla huomaamatta jaottelun virheellisyyttä. Kasvit liikkuvat aktiivisesti ja sisältä ohjautuvasti: ne rönsyilevät, kasvattavat runkojaan, lehtiään, kukkiaan, juuriaan. Osa niiden liikkeistä on reaktioita ulkoisiin ärsykkeisiin. Kasvit voivat kasvaa tai kääntyä valoa kohti tai suojautua liialta auringonpaisteelta. Tuntokasvit kuten mimosat ja kärpäsloukut reagoivat kosketukseen nopeastikin. Myös kotoisan ketunleivän eli käenkaalin reaktiot kosketukseen ovat silmin havaittavia vaikka varsinaisten tuntokasvien liikkeitä hitaampia. Lisäksi tiedetään, että kasvit reagoivat tuhoeläimiin: ne voivat esimerkiksi muuttaa kemiallista koostumustaan myrkyllisemmäksi, jos joutuvat tuholaishyökkäyksen kohteeksi. Eräät kasvit vapauttavat tällaisissa tilanteissa kemikaaleja, jotka saavat lähistöllä olevat lajitoverinsakin varautumaan uhkaan. Kemiallisesti suunnistetaan myös ravintoa kohti: eräät loiskasvit kurottavat hajuaistinsa perusteella isäntäkasvejaan kohti. Viimeaikaisten tutkimusten perusteella näyttää siltä, että jotkut kasvit reagoivat jopa tuhohyönteisten aiheuttamiin ääniin. On myös enemmän kuin jännittävää, että fenkolin läsnäolon aiheuttama kilpailuasetelma vaikuttaa chilin kasvunopeuteen, vaikka kasvit olisi eristetty toisistaan sekä optisesti että kemiallisesti – ilmeisimmäksi vaikutusmekanismiksi jää ääni. Nämä ja lukuisat muut esimerkit puhuvat vakuuttavaa kieltään siitä, että kasvit aistivat ja reagoivat aistimuksiinsa. Vaikutelma passiivisuudesta syntyykin ennen kaikkea erilaisesta liikehtimisen nopeudesta. Inhimillisestä näkökulmasta tarkasteltuna kasvit ovat enimmäkseen hitaita, eivätkä läheskään kaikki niistä pysty siirtymään paikasta toiseen – eivät ainakaan samassa mielessä kuin useimmat eläimistä.

Mancuso esittää eläin–kasvi-jaottelussa toisenkinlaisia ongelmapaikkoja. Hierarkinen parempi–huonompi- tai ylempi–alempi-ajattelu ei ole ainoastaan virheellinen, vaan saa meidät jo lähtökohtaisesti suhtautumaan eläimiin ja kasveihin eri tavoin. Aristoteeliselle hierarkialle on ollut ominaista teleologisuus, päämäärähakuisuus. Asioilla ja olioilla on tarkoituksensa. Maa on kasvien ruokaa, kasvit eläinten, jotkut eläimet petoeläinten ravintoa. Pyramidin huipulla kaikkein korkein olio, ihminen, saa käyttää hyödykseen kaikkia alempia olioita pyrkimyksessään onnellisuuteen – järkevään pohdiskeluun.

Ylempi–alempi-ajattelu koki kolauksen, kun lihansyöjäkasvit löydettiin: Kasviko pyydystäisi eläimiä?! Luonnollisen järjestyksen rikkovat oliot yritettiin aluksi selittää pois: kyseessä ei oikeasti ollut pyydystäminen, vaan hyönteinen oikeasti pääsisi pois kärpäsloukusta jos haluaisi.

Itse evoluutioteoria tarjoaa ihmiskeskeiselle pyramidiajattelulle vielä suuremman haasteen. Ihminen ei olekaan kehittynein olento, vaan ainoastaan eri suuntaan kehittynyt kuin muut evoluution haarat. Hallitsevuuttamme ja erinomaisuuttamme voidaan kyseenalaistaa myös kysymällä, miksi kasvit ovat niin paljon laajemmalle levinneitä ja biomassaltaan satakertainen eliöluokka eläimiin verrattuna – eläimistön vähäisemmistä osasista kuten selkärankaisista, nisäkkäistä tai ihmisistä puhumattakaan.

Lisäksi Mancuso esittää, että suhtaudumme kasveihin ja eläimiin kaksoisstandardein. Esimerkkinä hän vertailee toisiinsa tohvelieläintä ja siimaeliöihin kuuluvaa euglena-silmälevää. Ripsien avulla paikasta toiseen siirtyvä ripsieläin tunnistaa ruoan ja liikkuu sitä kohti. Silmälevä täyttää energiantarpeensa fotosynteesillä, mutta myös liikkuu uintisiimansa avulla ruokaa tavoitellakseen. Mancuson mukaan alkueläinten (protozoa) joukkoon kuuluvan tohvelieläimen kykyjä ylistetään, kun taas silmälevä, joka ”on luonteeltaan ilman muuta kasvi”, saa osakseen vähättelyä. Tässä Mancuson retoriikka on tarkoitushakuista ja ohiampuvaa. Muiden siimaeliöiden joukossa myös euglena lukeutuu protozoaan, alkueläimiin. Vaikka olio kykeneekin fotosynteesiin, ei sitä ole luokiteltu ”ilman muuta kasviksi”, ja aivan kuten se, myös ripsieläimiin kuuluva tohvelieläin jäävät eläin- kasvi- ja sienikuntien ulkopuolelle. Niiden käyttäminen esimerkkeinä ylistetystä eläimestä ja vähätellystä kasvista on siis vähintään harhaanjohtavaa.

Kasvineurobiologin kiinnostavimmat teesit liittyvät kasvien älykkyyteen. Mancuso määrittelee älyn kyvyksi ratkaista ongelmia. Hän haastaa lukijansa suunnilleen seuraavalla ajatuskululla: Ihmiset ovat älykkäitä, samoin muut kädelliset… kuten ilman muuta myös koirat, kissat, hiiret, jopa ja aivan erinomaisin pistein selkärangattomat tursaat. Myös mehiläiset näyttävät toimivan älykkäästi. Kimalaisilla on kyky oppia uusia taitoja. ”Onko siis olemassa jokin porras, jonka yläpuolella äly kuin taikaiskusta ilmaantuu, vai onko pikemminkin niin, että älykkyys on käsitettävä elämään erottamattomasti kuuluvaksi ominaisuudeksi?”, Mancuso kysyy.

Kyky ratkoa ongelmia lienee todellakin kaikkea elävää yhdistävä tekijä. On ilmeistä, että kaikki eliöt käyttäytyvät tietyssä mielessä tarkoituksenmukaisesti: niiden toiminta tähtää elossapysymiseen ja lisääntymiseen, tiettyyn elämänkiertoon. Tässä suhteessa kaikella elollisella on myös eräänlainen mieli, merkityksessä ”on mielekästä” tai ”Mitä mieltä tässä on?” Samalla kaikella elollisella voidaan nähdä olevan jonkinlaisia perustavia arvoja: on asioita joita eliöt tavoittelevat, ja on asioita joita ne välttelevät. Mikään muu ei olisi edes mahdollista. Eliöt, jotka eivät ratko ongelmia hengissä pysyäkseen, kuolevat jälkeläisiä jättämättä. Yksinkertaisimmillaan: yksisoluinen alkueläin joutuu liikkumaan valon, ravinnon, happamuuden houkuttelemana tai pois ajamana. Tämänkaltaisista haasteista – hengissä selviytymisen ja lisääntymisen haasteista – kaikkien nyt elävien organismien jokainen esi-isä on selviytynyt menestyksekkäästi. Mutta onko kaikki tarkoituksenmukaisuus ja ongelmanratkaisu sittenkään älykkyyttä?

Tarkastelkaamme erinäisiä inhimillisiä käyttäytymistaipumuksia.

Kun saan silmääni roskan, lisääntyy kyynelten eritys, jotta silmäni puhdistuisi eikä roska vaurioittaisi sitä. Omat silmäni ovat varsin herkät; ne alkavat valua jo kylmässä tuulessa. Kun saan vatsataudin, ruoka- tai alkoholimyrkytyksen, kehoni pyrkii poistamaan infektion tai myrkytyksen aiheuttajia oksentamalla. Kun minua tönäistään selkään, otan askelen eteenpäin säilyttääkseni tasapainon.

Nämä kaikki ovat tarkoituksenmukaisia, hengissä selviytymistä edistäviä toimintoja ja refleksejä. Kyynelten erittyminen silmiä ärsytettäessä ei ole tietoisesti hallittavissa oleva reaktio. Kyynelet valuvat, vaikka ne saavat minut tuntemaan oloni kiusaantuneeksi: ulkopuolinen tarkkailijahan saattaa sekoittaa ne henkisistä toiminnoista – surusta – aiheutuneisiin kyyneliin. Oksentaminen puolestaan on refleksi, johon on mahdollista vaikuttaa tietoisesti. Oksennusta tai siihen tähtäävää pahoinvointia voi – toki vain tiettyyn rajaan asti – pidätellä. Itse oksentaminen ei kuitenkaan vaadi tietoisuutta: tajuttomana oksennukseensa tukehtuneet eivät ole ilmiönä täysin tuntematon. Tasapainoa ylläpitävä refleksi on varsin tahdonalainen – jos horjuttavaan tapahtumaan tönäisyyn osaa varautua. Tavallisimmin korjaava reaktio käynnistyy kuitenkin jo ennen kuin tapahtuma ehtii nousta tietoiselle tasolle.

Edellä kuvailemani ilmiöt ovat tarkoituksenmukaisia ja ”järkeviä”, mutta vastaavatko ne sellaisia mielen toimintoja, joihin viittaamme, kun puhumme älystä tai älykkyydestä? Olenko tajuttomana oksentaessani älykäs? Ilmeisesti en. Tämä auttaa vastaamaan Mancuson kysymykseen, onko olemassa jokin kynnys, jonka toisella puolella älykkyyttä on ja toisella ei. Olen taipuvainen väittämään, että kyllä. Äly ilmaantuu tietoisuuden myötä. Tajuton ihminen ei ole älykäs eikä käyttäydy älykkäästi, kun taas tajuissaan oleva ihminen voi niin tehdä.

Pelkkä ongelmanratkaisu ei näin ollen täytä älykkyyden kriteerejä. Olion on myös ymmärrettävä, että sillä on ongelma ratkaistavanaan. Sillä on oltava tilanteestaan jonkinasteinen representaatio, sisäinen kuvaus. Älykkäältä oliolta on kenties vaadittava, että se käsittelee ainakin osaongelmia mielensisäisesti: pelkkä ulkoinen toiminta ei riitä. Älykkyys vaatii pohjalleen tietoisuuden.

Kun puhumme kasvien älyllisestä tai tunne-elämästä, joudummekin vastaamaan kysymykseen: Onko ketään kotona? Jos on, niin kuka?

[dropcap]V[/dropcap]allitsevassa neurotieteellisessä puheessa ihmisen minuus syntyy kehon ja ympäristön vuorovaikutusta tarkkailevissa aivoissa. Mancuso puolestaan haastaa älykkyyden aivokeskeisyyden.

Tiedämme limasienten ratkovan labyrinttitehtäviä: jos sokkeloon asetetaan kaksi ravintolähdettä ja käytäville levitetään Physarum polycephalum -limasientä, eliömassa kuroutuu umpikujista ja muualta sokkelosta pois – paitsi ravintolähteet yhdistävältä reitiltä! Eikä siinä kaikki. Kun esimerkiksi tietyn maan kartalle levitetään ravintoa kyseisessä maassa vallitsevaa väentiheyttä vastaavalla tavalla, limasieni järjestyy hämmästyttävän samalla tavoin kuin miten ihmiset ovat ratkoneet logistiikkaongelmansa. Limasieniverkosto muotoutuu olemassaolevien liikenneverkkojen näköisiksi, ja toisinaan Physarum polycephalumin ratkaisut ovat jopa tehokkaampia ja parempia kuin liikennesuunnittelijoiden laatimat vastineet. Eikö tämä osoita aivottoman, hermottoman parven kykenevän älykkäisiin suorituksiin?

Suoritus näyttää eittämättä älykkäältä, mutta kuka on älykäs suorittaja? Miten limaska, yksisoluisista parveilijoista kokoon kasvanut ameboidi hahmottaa ongelman, jonka on ratkaissut? Labyrinttitehtävien monimutkaisuudesta huolimatta on helppo kuvitella ravintovirtoja kohti, haitallisista aineista pois päin liikkuva massa, jota ei kuitenkaan ole kukaan ohjailemassa. Limasientä ohjailevat prosessit ovat itsessään kunnioitettavia ja monimutkaisia – niihin osallistuu monenlaista entsyymitoimintaa: rytmisesti sykkiviä nestevirtauksia, supistuvia proteiinisäikeitä ja sähköisiä impulsseja – mutta onko kasvualustalla ratkottava labyrintti- tai logistiikkatehtävä itsessään monimutkainen? Eikö sen haastavuus ilmene haastavuutena vain olennolle, joka voi tarkastella tehtävää mielensä sisällä? Se vaatii älyä, jos se ratkaistaan älykkyyden avulla, mutta ei, jos se ratkaistaan jollakin muilla keinoin. Se on ylipäätään ongelma vain sille, joka ymmärtää sen ongelmaksi.

Selvennetäänpä. Kun patterin termostaatti säätelee huoneen lämpötilaa, se ratkoo ihmisen sille asettamaa ongelmaa. Ongelma on kuitenkin ihmisen, ei termostaatin. Järjestelyn laatiminen on vaatinut älykästä suunnittelua, mutta termostaatilta itseltään järjenkäyttöä ei kysytä. Se vain reagoi.

Limaska on tietenkin haastavampi ymmärrettävä kuin termostaatti. Ensinnäkin se on elävä. Sillä on omia tarpeita – tai arvoja, kuten niitä edellä nimitin – pyrkimys säilyä hengissä ja lisääntyä aivan kuten ihmisilläkin. Omassa tapauksessamme elämän perustarpeiden tyydyttämiseksi, kehomme ylläpitämisen turvaamiseksi, on kehittynyt monimutkainen hermosto, joka tarkkailee ruumiillisia tiloja ja niiden synnyttämiä tuntemuksia, luo niistä mielensisäisiä kuvia, rakentelee niiden päälle monimutkaisempia tarpeita, synnyttää suunnitelmia ja uskomuksia niiden tyydyttämiseksi, tarkastelee niiden etenemistä ja jopa ymmärtää itse ajattelevansa.

Voimmeko sulkea pois mahdollisuuden, että limaskan syntyessä käynnistyisi samanlaisia prosesseja? Nähdäkseni emme. Aivoja limaskalla ei ole, ei keskushermostoa, mutta millä perusteilla voisimme sanoa, että ajattelun pitäisi aina tapahtua nimenomaan aivoissa? Kasvien älyn puolesta puhuessaan niin Mancuso kuin Wohllebenkin vetoavat kasviruumiin erilaiseen järjestyneisyyteen: kasvilla ei ole näkemiseen erikoistuneita silmiä tai haistamiseen erikoistunutta nenää, mutta ne aistivat valoa ja ilmassa leijuvia kemikaaleja lähes koko ruumiillaan. Ehkä ajattelu voi tapahtua yhtä lailla hajautetusti, ilman tehtävään erikoistuneita aivoja, solukolla, joka tekee samalla kaikenlaista muutakin, ja joka on aineellisesti aivan toisella tavalla rakentunut kuin oma hermojärjestelmämme. Tätä mahdollisuutta tukee myös eläinkunnan aivojen monimuotoisuus. Varislinnuilla tiedetään olevan erittäin kehittyneitä kognitiivisia taitoja, itsetietoisuus sekä toisia lintuja koskeva mielenteoria: ne ratkovat monimutkaisia ongelmia ilmeisen älyllisesti ja pyrkivät esimerkiksi salaamaan löytämänsä herkkupalat lajitovereiltaan. Lintujen aivot ovat kuitenkin hyvin eri lailla organisoituneet kuin ihmisen aivot, myös tietoisuutta ja älyllisiä toimintoja käsitteleviltä osin. Mustekalojen aivojen rakenne poikkeaa omistamme – ja kaikkien selkärankaisten aivoista – vielä huomattavasti enemmän, mutta niidenkään älykkyydestä ei ole epäilystä. Tietoisuuden mahdollistava signaalinkäsittelyjärjestelmä voi siis erota omastamme, eikä mikään varsinaisesti todista, että tuon järjestelmän tulisi olla nimenomaan aivot.

On kuitenkin muistettava, että mahdollisuus on vasta mahdollisuus. Kasvien tietoisuuden tai älykkyyden osoitukseksi ei riitä edes muisti. Jos mimosa lakkaa reagoimasta tietynlaiseen tärinään ”opittuaan” ettei ärsyke merkitsekään uhkaa, ei kyseessä tarvitse olla sen älyllisempi muutos reaktioissa kuin aistin turtuminen.

[dropcap]S[/dropcap]ekä Wohllebeniä että Mancusoa yhdistää pyrkimys saada lukijansa arvostamaan ja kunnioittamaan kasvien sielunelämää.

Wohllebenin tulokulma on inhimillistäminen. Hänen kirjassaan kasvit ovat erilaisuudestaan huolimatta kovin samanlaisia kuin me. Tämä retoriikka ei kestä kriittistä, luonnontieteellisesti suuntautunutta katsetta, ja runollisena proosana – johon luokkaan teksti muuten monin osin sopisi – hänen kirjoituksensa on kehnonpuoleista.

Mancuso puolestaan havaitsee ja erittelee olennaiset erot: kasvin ajattelu ei liene samanlaista kuin ihmisen. Perustavimman haasteensa hän muotoilee vasta kirjan loppupuolella:

”Erityisesti kasvien älykkyyttä tutkittaessa paljastuu, kuinka vaikeaa ihmisen on ymmärtää elollisia järjestelmiä, jotka ajattelevat eri tavalla kuin hän itse. Vaikuttaa siltä, että ihminen osaa arvostaa vain omansa kaltaista älykkyyttä.”

Vaikka Mancuso tunnistaa eron – ilmaisunsa tasolla terävämmin kuin Wohlleben – lipsuu hänkin mainitsemaan kasvien mahdollisen ”järkeilyn” ja ”subjektiiviset havainnot” (jotka vaativat subjektin havaitsemaan), ja siteeraa jopa J. C. Bosea: ”Näillä puilla on samanlainen elämä kuin meillä, ne syövät ja kasvavat, kohtaavat köyhyyttä, surevat ja kärsivät. Ne voivat varastaa, mutta myös auttaa toinen toisiaan, kehittää ystävyyssuhteita ja uhrata elämänsä jälkikasvunsa puolesta”, onneksi kuitenkin tietyin varauksin.

On helppo tunnistaa ihmisiä ja kasveja yhdistävät samanlaiset elossapysymisen taipumukset. Mutta emmekö voi arvostaa, ihastella ja hämmästellä kasveja, sieniä, limasieniä ja muita elämänmuotoja ilman että puhumme niiden älystä tai tunteista? ”Äly”, ”tunteet”, ”tietoisuus” ovat alkujaan – ja edelleen – inhimillisiä mielen toimintoja kuvaavia sanoja. Siksi niiden soveltaminenkin ulottuu vain sinne, missä näemme riittävää samankaltaisuutta. Eläimiin: kyllä. Kasveihin? Toistaiseksi mikään ei varsinaisesti kerro kasvien tietoisuudesta.

Kykenisimmekö edes tunnistamaan maan ulkopuolisen älyn, Mancuso kysyy. Ehdotan seuraavaa vastausta: jos se on liian erilainen kuin omamme, emme. Sillä silloin se ei ole älyä vaan jotain muuta.

Kasvimielestä puhumisen ongelma kulminoituu siihen, miten puhua sellaisesta vierassieluisuudesta, jota kuvailemaan ei ole sanoja? Joudumme joka tapauksessa tarkastelemaan maailmaa mielestä käsin: omastamme. Eläytyvä hahmottaminen vääntyy lähes väkisin projisoinniksi. Näemme itsemme siellä, missä on jotakin muuta. Tämä ulottuu syvemmälle kuin toisten tietoisuuksien tarkasteluun. Immanuel Kantia seuraillen: kaikki havaintomme maailmasta pakottautuvat kuitenkin oman mielemme mukaiseksi. Emme kenties lähtökohtaisesti kykene kuin oman näkökulmamme, omien mielen rakenteidemme tarkasteluun, tutkimmepa mitä tahansa, vaikka elotontakin luontoa. Aito vieraus jää ymmärryksemme ja jopa havaintojemme ulkopuolelle. Siksi siihen on vaikea eläytyäkin.

Ja kuitenkin – tukeudun tässä Kaisa Kortekallion kanssa käymääni suulliseen keskusteluun – on inhimillistävällä suhtautumisella pragmaattinen arvonsa: kasvien hoitamisessa tai viljelemisessä ”hyvinvoinnin”, ”kärsimisen” ja jopa ”tahtomisen” kaltaiset ilmaisut ovat erinomaisen käyttökelpoisia ja hyödyllisiä. On lisäksi muistettava, että empatia on harjoitettava taito. Suhteemme eläimiin, kasveihin, toisenvärisiin ihmisiin tai tietyn kansan tai uskonnon edustajiin ovat vaihdelleet eri aikakausina voimakkaasti. Yhtä helppoa kuin inhimillistäminen on myös epäinhimillistäminen, ja samanlaiseksi mieltäminen tuntuu kuin tuntuukin kulkevan käsi kädessä arvostamisen ja kunnioittamisen kanssa.

Muiden elämänmuotojen arvostaminen on eroistamme riippumatta elinehtomme. Ihminen syntyy ja elää paitsi suhteessa toisiin ihmisiin myös muihin olioihin. Lukuisat tutkimustulokset kertovat siitä, miten tärkeitä metsissä ja luonnossa liikkuminen ovat hyvinvoinnillemme. Tämän jo luulisi riittävän arvostuksen perusteeksi, puhumattakaan siitä kohtalonyhteydestä, joka liittää meidät kasvillisuuteen – olemmehan kasvien tuottamasta ravinnosta ja hapesta täysin riippuvaisia. Jaamme myös monia yhteisiä arvoja muiden elämänmuotojen kanssa. Elämänarvon sinänsä. Tasapainon, terveyden, hyvinvoinnin ja kukoistamisen. Mikäli pidämme näitä arvoja tärkeinä, on ne huomioitava myös silloin, kun niitä tavoittelee joku tai jokin muu.

Puu tuskin ilahtuu botanofiilin halauksesta, eivätkä sienet kuule äänettömiä anteeksipyyntöjä, joita ajattelen mielessäni, kun revin niiden lisääntymiselimet irti. Ammuttua peuraa ei lohduta, vaikka intiaanimetsästäjä olisi sille sen uhrista kiitollinen. Mutta ihmisten suhdetta kanssaeläjiinsä nämä suhtautumistavat tervehdyttävät. Maailma ei ole esine.

 


Kirjallisuutta ja lähteitä:

  • Marke Ahonen: Kasvien sielunelämää. Niin & Näin 3/2016.
  • Antonio Damasio: Tapahtumisen tunne (The Feeling of What Happens, 1999). Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita, 2011.
  • Kaisa Kortekallio: Alien Animals: New Weird Monsters as Strange Stragers. Worldcon 75 -tapahtuman yhteydessä pidetty esitelmä.
  • Johannes Lehtonen: Tietoisuuden ruumiillisuus. Mieli, aivot ja olemassaolon tunne. Duodecim, 2011.
  • Stefano Mancuso & Alessandra Viola: Loistavat kasvit. Mitä tiedämme kasveista ja niiden älykkyydestä? (Verde brillante. Sensibilità e intelligenza del mondo vegetale, 2013). Suomentanut Laura Lahdensuu. Aula & Co, 2017.
  • Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä. Kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä. (Die Geheime Leben der Bäume. Was sie fühlen, wie sie kommunizieren – die Entdeckung einer verborgenen Welt, 2015). Suomentanut Pirkko Roinila. Gummerus, 2016.