Kokeellinen kritiikki vaatii uskallusta epäonnistua

Kuten kaikki tekstilajit, myös taidekritiikki vaatii elääkseen uudistumista, kokeilevuutta ja moninaisuutta. Kokeellinen kritiikki on noussut viime vuosina uudelleen keskusteluun, mutta mitään konkreettista ei sen aseman kohentamiseksi ole juuri tapahtunut.

*

[dropcap]U[/dropcap]seimmat aktiivisista taidekriitikoista ovat saaneet klassisen teoskeskeisen taidekritiikin kirjoittamisen opetuksen, jossa tekstiä lähestytään kolmen tärkeän elementin kautta: kuvauksen, tulkinnan ja arvottamisen. Tämä on usein se lähtökohta, josta nuori kriitikko lähtee tutustumaan kritiikin ihmeelliseen maailmaan – ja yllättävän usein myös asetelma, johon suurin osa heistä jämähtää.

Mitä enemmän kirjoitamme, sitä vahvemmaksi tulee oma tyylimme. Tämä tarkoittaa, ikävä kyllä, myös maneereja ja toistoa. Kukaan ei mielellään ole maneerinen kirjoittaja, mutta uskon, että jokainen kirjoittaja joutuu jossakin vaiheessa uraansa asian kanssa taistelemaan. Yksi keino maneerista kirjoittamista vastaan on oman ilmaisun haastaminen ja tietoinen laajentaminen, esimerkiksi kokeellisten kritiikkien kirjoittaminen, tai vain yksinkertaisesti pyrkimys kirjoittaa eri tavalla kuin itselle on ominaista. Harva kuitenkin tietoisesti tekee näin, sillä lähes kaikki ammatikseen kirjoittavat törmäävät realiteetteihin: palkkiot ovat pieniä, aikaa liian vähän, lehdellä tietty linja ja niin edelleen. Niinpä saamme itsemme kiinni yhä uudestaan sortumisesta omiin maneereihimme. *

Taidekritiikki on muuttunut vuosien saatossa lajina vähemmän kuin muut tekstilajit, vaikka sen pituus on helposti saattanut jopa puolittua entisestä. Uskon, että taantuminen ”tuoteselosteeksi”, josta kritiikkiä on arvosteltu, johtuu osin kriitikon takaraivoon iskostetusta kolmikannan opinkappaleesta sekä tiukentuneista merkkimäärärajoitteista: on vaikeaa tai peräti mahdotonta tulkita saati arvottaa ilman kuvausta. Ainakaan se ei palvele lukijaa, ja kritiikki on kaiken muun kirjoitetun tavoin ennen muuta viestintää, tiedonvälitystä. Tämän kehityksen myötä en ole laisinkaan yllättynyt siitä, mikäli taidekritiikki on lakannut enenevissä määrin kiinnostamasta muita kuin alalle vihkiytyneitä lukijoita.

Usein unohtuu, että taidekritiikki kuuluu tekstilajina johonkin objektiivisen ja subjektiivisen journalismin välimaastoon. Se on niin kutsuttua luovaa tietokirjoittamista, jossa on varaa irrotella ja joka pohjautuu kriitikon omaan asiantuntijuuteen. Vanhoilla tempuilla ei houkutella yleisöä kerta toisensa jälkeen; selvitäkseen kritiikin on siis uudistuttava, muututtava ja oltava rohkeaa.

Puhe taidekritiikin kokeellisuuden kaipuusta ja uusien muotojen löytymisestä ei tietenkään ole uusi juttu. Karri Kokko on kertonut, että kokeelliseksi laskettavaa kritiikkiä on julkaistu esimerkiksi Ilta-Sanomissa 1970–80-luvuilla. Vuonna 2008 runouslehti Tuli & Savu keskittyi kritiikkinumerossaan erityisesti runokritiikin mahdollisuuksiin: impressionistinen kritiikki, narratiivinen kritiikki, lavastettu kritiikki – tyylejä on monia.

Kuitenkin lehdistä lukemani kritiikit toistavat useimmiten samaa ikiaikaista kaavaa, joissa yhdistyvät iloisessa harmoniassa kuvaus, tulkinta ja arvottaminen. Niko Hallikaisen muutaman vuoden takaiset puheenvuorot ei-arvottavasta kritiikistä tuntuvat vieläkin radikaaleilta ja raikkailta (ks. mm. Kriittinen piste, toim. Ville Hänninen, SARV, 2018).

Onneksi Hallikaisen kaltaisia ilahduttavia poikkeuksia on useampia. Yhtenä mainittakoon Matti Tuomela, joka kirjoitti kokemuksellisen ja narratiivisen kritiikin sarjan esitystaiteen talo Mad House Helsingin kevään 2018 esityskaudesta. Tänä vuonna hän ja Petteri Enroth ovat käynnistäneet taidekritiikkiprojektin nimeltä Seiskan pojat, jossa kritiikki perustuu näkyvälle dialogille. Projekti toteutetaan Koneen Säätiön tuella.

Ongelma näissä poikkeuksissa kiteytyy jo sanaan poikkeus; niitä on liian vähän. Miksi vain harvat lähtevät konkreettisesti uudistamaan kirjoitettua kritiikkiä samalla kun loput – minä mukaan lukien – vain puhumme asiasta? Onko kritiikin muotokielen uudistaminen ja erilaisten lähestymistapojen etsiminen yksinomaan pienen joukon harteilla? Lisäksi silmään pistää kokeellisen kirjoittamisen rajautuminen lähes tyystin päivälehdistön ulkopuolelle. Miksi kriitikot eivät lähde uskaliaammin uudistamaan lajin muotoja myös sanomalehdistössä? En hetkeäkään usko, että olisimme kovin konventiouskovaisia. Ja vielä: Miksi en uskalla liittyä näiden harvojen joukkoon, vaan poistan omat yritelmäni ruudulta kerta toisensa jälkeen huonoina ja epäonnistuneina?

Seiskan poikien tekijät avaavat projektinsa taustaa kotisivuillaan seuraavanlaisesti: ”Keskusteluissa annamme itsellemme luvan kysyä, ihmetellä, jahkata, avata syitä henkilökohtaisille näkemyksillemme, erehtyä ja oppia. Taiteen kokeminen ja ajatteleminen on prosessi, josta perinteisiin kritiikin muotoihin jää vähän jälkiä.”

Uusien ilmaisutapojen kehittäminen vaatii aikaa, tilaa ja uskallusta, mutta ehkä kaikista eniten kykyä epäonnistua. Kenties epäonnistumisen pelko on kasvanut sen verran suureksi, että moni ei halua tarttua haasteeseen näinä taidekritiikin alasajon aikoina. Pelko oman takaliston kohtalosta on liian suuri, ja tiettävästi stressi ei ole luovuuden kannalta otollisinta maaperää. Useiden silpputöiden seassa on harvoin aikaa istua alas ja pohtia, millä tavoin omaa kirjoittamistaan ja kritiikkiä haluaisi kehittää. Uudet ideat vaativat usein joutoaikaa, luovaa tylsistymistä ja väljää kalenteria.

Olisikin syytä pohtia, missä määrin lajin on mahdollista muuttua ja uudistua, mikäli se on yksinomaan ylityöllistettyjen, pientä palkkaa nauttivien freelancereiden vapaa-ajan harrastuneisuuden ja omistautuneisuuden harteilla. Tällä hetkellä kritiikin moninaisuus näyttäisi olevan valtiollisten sekä yksityisten säätiöiden ja muiden rahanjakajien varassa. (Mainittakoon, että Taiteen edistämiskeskus ajoi alas erillisen Taidejournalismin jaoston vuonna 2017.)

Kritiikin kenttä on kaiketi aina tietyin väliajoin – tai peräti jokaisena aikakautena – vaatinut taidekritiikin uudistamista. Ongelma on siinä, että nykyisin kaikenlainen kokeilevuus on ajettu periferiaan, jolloin se näyttää helposti pelkältä näpertelyltä niille, jotka eivät alaa aktiivisesti seuraa. Nämä samat tahot – pien- ja erikoislehdet – ovat olleet niitä, jotka vievät kritiikin uudistamiseen ja monipuolistamiseen liittyviä projekteja eteenpäin.

Lukemisen kulttuuri ja tavat ovat muuttuneet viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana niin paljon, että vain harvat törmäävät nykyisin taidekritiikkiin edes viikoittain. Aiemmin sanomalehtien lukijat altistuivat arvioille päivittäin. Kun kritiikki oli kaikille tuttua, saattoi näilläkin lehdillä olla matalampi kynnys julkaista myös kokeilevia tekstejä. Voisikin kysyä, onko kokeellinen kritiikki laajamittaisena ilmiönä tai sen rantautuminen sanomalehdistöön alkavalla 2020-luvulla täysin utopistinen ajatus?

*Kirjoittaja ei uskaltanut laskea, kuinka monta hänelle itselleen tyypillistä maneeria kolumniin sisältyy.

Marissa Mehr on kirjailija ja kriitikko.