Kaupungin surrealistinen kiihko

Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia. Suomentanut Tapani Kärkkäinen. Basam Books 2013. 422 s.

[dropcap]A[/dropcap]ikansa lahjakkaimpiin kuuluneen puolanjuutalaisen Bruno Schulzin (1892–1942) tuotanto kirjailijana jäi lyhyeksi, sillä hänet ammuttiin juutalaisvainoissa. Sekä kirjailijana että kuvataiteilijana työskennelleen Schulzin töistä suuri osa katosi sodan aikana. Tapani Kärkkäisen suomentama, vuonna 2013 ilmestynyt Kanelipuodit ja muita kertomuksia sisältää Schulzin koko säilyneen kaunokirjallisen tuotannon: kaksi kirjana ilmestynyttä novellikokoelmaa ja neljä kirjallisuuslehdissä ilmestynyttä kertomusta.

Riipaisevassa ristiriidassa Schulzin kauhean kohtalon kanssa on hänen upea kykynsä loihtia kertomuksissaan esiin elämänkylläisiä tilanteita, joita on luettava kaikin aistein. Mielikuvitus tuntuu olevan hänen käytössään värikäs ja viettelevä työkalu. Kertomukset huohottavat, aaltoilevat ja läikkyvät yli äyräittensä mehevinä ja yllätyksellisinä. Runsauden tunnulla on Schulzin kertomuksissa myös kuolemanläheisyydestä muistuttava puolensa. Hänen tarinoidensa usein arkisen näkymän kautta vyöryvässä kauhistuttavuudessa on hetkittäin sukulaisuutta Franz Kafkan (1883–1924) tuotantoon. Kafkan tuotanto oli Schulzille tuttu, ja Oikeusjutun puolannoskin on hänen nimissään, vaikkakin käännöstä arvellaan Schulzin tuolloisen kihlatun Józefina Szelińskan laatimaksi.

Alun perin vuonna 1934 ilmestynyt Kanelipuodit (Sklepy cynamonowe) sisältää sarjan toisiinsa risteäviä kertomuksia. Kertomuksissa korostuu mielipuolinen, luonnon ja ihmisen kurjuudensekainen intohimoisuus, jonka merkityksiä voi usein tulkita myös metaforisesti.

”Auringonpolttamat karhiaiset huutavat, takiaiset turpoavat ja rehvastelevat häpeämättömällä lihallaan, rikkaruohot kuolaavat kiiltävää myrkkyään, ja hullu tyttö ääni käheänä ja villisti kouristellen iskee raivokkaan kiihkon vallassa lihaisan sylinsä vasten seljanvartta, joka alkaa hiljaa natista tytön riettaan himon hyökkäyksen alla kurjalistokuoron samalla yllyttäessä sitä tähän luonnottomaan, pakanalliseen hedelmällisyyden aktiin. // Tłujan äiti elättää itsensä kuuraamalla emäntien lattioita. Hän on pieni ja sahraminkeltainen nainen […]” (s. 24)

Schulzin nais- ja miesteemat ovat erityisen kiinnostavia. Mies katoaa, kuihtuu, nainen puolestaan tulee kaiken aikaa väkevämmäksi. Miljöö, jota Schulzin tarinat havainnoivat, on pikemminkin nais- kuin miestraditiolle ominainen. Pienestä elinpiiristä – huoneet, yöastiat ja muut esineet – avautuvat valtavat kirjalliset horisontit. Ullakot ja puutarhat villiintyvät, katto-ovet hälisevät, on meneillään astioiden ja esineiden vallankumous ja raivo, joka on yhteneväinen luonnossa tapahtuvien asioiden kanssa. Flora ja fauna ovat Schulzille tärkeitä, ja yksi hänen metamorfisuuteen taipuvan kerrontansa oleellinen säie onkin maiseman ja esineiden antropomorfisointi.

Psykoanalyyttisiä aineksiakin on. Myös isää problematisoiva metamorfinen henkilö on keskeinen ja tuotantoa läpäisevä. Isä saattaa äkisti muuttua vaikkapa kärpäseksi tai skorpioniksi. Tarinoiden surrealistiset käänteet ovat nautinnollisia.

Ykseys maailman kanssa liittyy Schulzille ominaiseen myytin käsittelyyn. Kuolinilmoituksen sanatorion (Sanatorium pod Klepsydrą, 1937) alussa korostuu myyttinen Kirja, jonka todetaan olevan jotakin mittaamattoman ihanaa, lukijan varaan laskettua. Schulzin lauseet saavatkin usein lukijansa huokailemaan lumoutuneena. ”Sillä emmekö me kaikki pidäkin toisiamme salaa kädestä meitä erottavan pöydän alla?” (s. 127). Kuolinilmoituksen sanatorio on temaattisesti edeltäjäänsä tummasävyisempi, mutta yhtä täynnä aistittavan maailman ulottuvuuksia. Tummasävyisyyteen sekoittuu kosteankuumuus, linnunlivertävä, sakeana murahteleva, sametinpehmeä, makaaberikin – sanaston rehevyys on huumaavan hienoa luettavaa.

Sana ’kiihkeä’ toistuu teksteissä usein, mikä alkaa pidemmän päälle tuntua jokseenkin yksitoikkoiselta ratkaisulta tunnetilan kuvaamiseen. Suomennoksen sanastossa korostuu ajoittainen antikvaaristen suomen kielen sanamuotojen käyttö, mikä toimii enimmäkseen hienovaraisesti, mutta paikoin ’hallusinatsioni’ ja ’konstellatsioni’ -tyyppisten muotojen tiuha käyttö on turhan asetelmallista ja kaipaisi muutakin saman ajan suomen kieltä ympärilleen.

Schulzin miltei jokainen lause on värikäs ja jollain tapaa moniaistisesti herkullinen tai groteski, välillä melkein liiankin maalaileva ja maailman runsautta uhkuva. Aiheiden ja motiivien toisteisuus häiritsee hieman, ja voi vain miettiä miten Schulz olisikaan saanut kirjallisia ajatuksiaan jatkojalostettua, mikäli olisi saanut elää pidempään. Eksistenssi kietoutuu myyttiseen, joka hulluna virtaa elämässä. Ihmiselämän absurdit sävyt hyytävän ja hekumallisen tarkasti kuvaavan Schulzin tyyli on vaikuttanut moniin kirjailijoihin, muun muassa tšekkiläiskirjailija Bohumil Hrabaliin (1914─1997), joka niin ikään tunnetaan vivahteikkaana polveilevan absurdin sanallistajana.


Kritiikki on julkaistu Särön numerossa Puolan aika / Czas Polski (nro 31-32). Osta numero täältä.