[dropcap]K[/dropcap]ertomuksen voi hyvällä syyllä laskea yhdeksi viime vuosien näkyvimmistä trendeistä. Vaikka asioiden esittäminen kertomuksen muodossa on ikiaikainen perinne, on tarinallisuuden vahva hyödyntäminen tiedonvälityksellisissä teksteissä, kuten journalismissa ja tietokirjallisuudessa, jokseenkin tuore ilmiö. Nykyisin kertomusta myös tutkitaan paljon, mutta – toisin kuin esimerkiksi englanninkielisellä kielialueella – yleisesityksiä ja tietokirjoja aiheesta on julkaistu suomen kielellä vielä verrattain vähän.
Millä eri tavoin tiedon välittämisessä käytetään tarinallisuutta ja muita luovan kerronnan keinoja? Tähän kysymykseen tarjoaa monipuolisen vastauksen Helsingin yliopiston tietokirjallisuuden tutkimushankkeen piirissä syntynyt artikkelikokoelma Kertomuksen keinoin: tarinallisuus mediassa ja tietokirjallisuudessa. Vertaisarvioiduissa artikkeleissa tarkastellaan niin kertovan tietokirjan lajipiirteitä, tutkijan itsensä positioimista tiedettä popularisoivassa tekstissä kuin tiedon välittämistä sarjakuvan keinoin.
Kertomuksen tutkimus on kieli- ja kirjallisuustieteen keinoja käyttävä monitieteinen ala. Teokseen onkin valikoitunut mediatutkijoita sekä kirjallisuus- ja kielitieteilijöitä. Kuten yksi teoksen toimittajista, Mikko T. Virtanen, johdantoluvun alaotsikossa tuo ilmi, kertomuksen tutkimuksessa ollaan ”kielen- ja kirjallisuudentutkimuksen yhteisellä alueella”. Kertomuksen tutkimuksen painopisteet ovat menneiden vuosikymmenten aikana siirtyneet retoristen keinojen ja rakenteiden tarkastelusta ja määrittelystä laajempaan, kontekstuaaliseen lähestymistapaan. Näihin kuuluvat laajemmat yhteiskunnalliset merkitykset, joita kertomuksen käyttö voi tuottaa.
Artikkelikokoelman tekstit on jaettu neljään havainnolliseen kategoriaan: Tietokirja kertovan kirjallisuuden kentällä on yleiskatsaus kertovaan tietokirjallisuuteen ja sen paikkaan faktan ja fiktion välimaastossa. Tiedettä popularisoiva tietokirjallisuus tarkastelee, millä eri tavoin tutkijat ovat ratkaisseet tieteellisen tekstin diskurssiongelman ja käyttäneet kertomuksellisuutta apuna tekstin lukijaystävällisyyden lisäämisessä. Muu tietokirjallisuus kokoaa yhteen kertomuksen tarkastelua muissa tietokirjoittamisen lajeissa. Näihin kuuluvat esimerkiksi esseet, joiden omaelämäkerrallisia merkityksiä Päivi Koivisto käsittelee mielenkiintoisessa artikkelissaan ”Tulkintaa vastakkaisista suunnista”. Teoksen viimeinen osio, Journalismi, sisältää kaksi artikkelia, joissa medialla on keskeinen rooli.
Kuten sisällysluettelosta voi päätellä, leijonanosa teoksesta käsittelee tarinallisuutta nimenomaan laajoissa faktapohjaisissa tekstikokonaisuuksissa, tietokirjallisuudessa. Pirjo Hiidenmaa toteaa, ettei Suomessa vielä 2000-luvun alussa käytetty narratiivisen tietokirjan käsitettä. Kertomuksen varassa etenevää faktapitoista kirjallisuutta on nimitetty myös muun muassa kertovaksi tai kerronnalliseksi tietokirjallisuudeksi, tarinalliseksi tietokirjallisuudeksi sekä kertomusmuotoiseksi, journalistiseksi, (kauno)kirjalliseksi tai luovaksi tietokirjallisuudeksi.
Yhdysvalloissa narratiivisen tietokirjallisuuden ja journalismin perinne on pitkä, yhtenä varhaisena esimerkkinä Hunter S. Thompsonin luoma sepitettä faktaan yhdistävä gonzo-journalismi. Narratiiviseen tietokirjallisuuteen viittaavat termit yleistyivät 1980–90-luvuilla, vaikka erilaisia variantteja ilmeni paikoin jo 1940-luvulta lähtien. Tarinalliseen tietokirjallisuuteen perehtynyt Creative Nonfiction -kirjallisuuslehti perustettiin jo 1990-luvulla.
Huomionarvoista on, että narratiivinen tietokirja ei sikäli ole tuore tai uusi keksintö, vaan kirjallisuudessa on aina ollut lajeja, jotka ovat sijoittuneet faktan ja fiktion kaltevalle pinnalle. Esimerkiksi erilaiset omaelämäkerrat sekä matkakirjallisuus ovat lajeina tällaisia välimaastoon sijoittuvia tekstuaalisia kokonaisuuksia. Kysymys on ennen kaikkea teoksen ja lukijan välisestä totuussopimuksesta. Monessa teoksen artikkelissa tasapainoillaankin fiktiokertomuksen ja fiktionaalisuutta hyödyntävän tosikertomuksen välisellä kapealla ja harmaalla rajapinnalla.
Kertomuksen keinoin onnistuu yllättämään tuoreilla ja herkullisilla näkökulmilla. Yksi tällainen yllättäjä on aiemmin muun muassa kirjallisista varkauksista sekä Nobelin kirjallisuuspalkinnosta kirjoittaneen Sanna Nyqvistin artikkeli ”Kenen sanat ja tarinat?”. Teksti kysyy, missä menee raja tarinallisen tietokirjan ja faktaan perustuvan kaunokirjan välillä; luokittelua tuskin pystyy rakentamaan yksinomaan kirjastoluokituksen varaan. Tapausesimerkkinä Nyqvistillä on ruotsalaisen historioitsijan Jan Bergmanin sekä Jan Guilloun välinen kädenvääntö vuonna 2015. Bergman syytti Guilloun varastaneen hänen ”tarinansa”: Bergman oli kirjoittanut narratiivisen tietokirjan Ruotsin valtion vakoilutoiminnasta toisen maailmansodan aikaan ja erityisesti sen ”sihteeriklubiksi” kutsutusta naisosastosta. Guillou oli käyttänyt teosta lähdemateriaalina omalle samaa aihetta käsittelevälle romaanilleen, joka ilmestyi vuosi Bergmanin teoksen jälkeen. Missä määrin vahvasti tarinallinen tietokirja ja faktaan pohjaava romaani eroavat toisistaan, ja miten se vaikuttaa tekijänoikeuskysymyksiin?
Äärimmäisen onnistunut on myös viimeiseen osioon sijoitettu Maria Mäkelän sekä Laura Karttusen artikkeli, joka käsittelee kokemuksellisuuden sekä mallitarinoiden ongelmallisuutta klikkijournalismin aikakaudella. Monelle Mäkelä on tuttu Kertomuksen vaarat -hankkeesta, jonka Facebook-sivuilla on analysoitu ahkerasti erilaisia mediassa ilmenneitä tekstejä tarinallisuuden näkökulmasta. Mäkelän ja Karttusen artikkeli suuntaa valoheittimen kertomuksen keinojen käyttämisen eettiseen puoleen; kun kyse on journalismista, joka lähtökohtaisesti on tiedonvälitystä, on tekstillä ja sen kirjoittajalla totuusvelvoite. Journalistin eettiset ohjeet ovat asian suhteen selvät: ”8. Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.” Ongelmia ilmenee usein eritoten yhdennentoista säännön kohdalla: ”Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta.” Missä määrin lukija kykenee tekemään eron sepitteen ja toden välillä, jos esimerkiksi henkilöhaastattelussa on käytetty vahvasti tarinallisia piirteitä tunnereaktion maksimoimiseksi?
Usein monitieteisissä artikkelikokoelmissa ongelmaksi koituu eri tieteenalojen teorioiden, diskurssien sekä traditioiden sekamelska. Käsillä olevassa artikkelikokoelmassa eri tieteenalat ovat sen verran lähellä toisiaan ja käyttävät osin samoja metodeja ja teorioita, että ammottavaa kuilua niiden välille ei tule. Se tekee teoksesta myös helposti lähestyttävän ja helppolukuisen, kun lukijan ei tarvitse jokaisen artikkelin kohdalla rämpiä taas uuden teoriaviidakon läpi.
Kertomuksen keinoin on sopivan syvälle sukeltava peruspaketti niin yliopiston kursseille kuin itseään kehittäville journalisteille, tietokirjailijoille ja muille tiedonvälityksen ammattilaisille. Teos onnistuu artikkeleiden avulla osoittamaan, kuinka paljon ja millä lukuisin eri tavoin kertomusmuotoa ja tarinallisuutta käytetään tiedotusvälineissä. Tällaiselle aihetta ja sen eri puolia avaavalle yleisteokselle on ollut suorastaan huutava tarve. Uskon, että aihealuetta käsitteleviä tietokirjoja – joko oppaita tai tiedekirjoja – alkaa ilmestyä suomeksi aiempaa enemmän tulevina vuosina. Tarinallisuudesta ja kertomuksen keinoista kiinnostuneita odottavat mielenkiintoiset ja antoisat ajat.