Ei pelkkää unohdusta

Kirjailija Elina Sana työskenteli Särön Oder-residenssissä helmikuussa 2020 WSOY:n kirjallisuussäätiön tuella tutkimassa holokaustin merkitystä ja rasismin nousua nyky-Saksassa ja Euroopassa. Frankfurt an der Oderin kompastuskivet, juutalainen hautausmaa ja rakennusten seiniin kirjoitetut kannanotot pakottavat kuuntelemaan historiaa ja ottamaan siitä opiksi. (Kuvat kirjoittajan.)

*

[dropcap]J[/dropcap]unamatka Berliinistä Saksan itärajalle Frankfurt an der Oderin kaupunkiin kulkee läpi ankeilta näyttävien asemien. Ajattelen Jörn Donnerin Berliini-raporttia. Juuri kun olin lukenut kirjan, päivää ennen lähtöäni Berliiniin, uutisissa kerrottiin Jörn Donnerin menehtyneen keuhkosairauteen.

”Mutta nyt, niin kuin ennenkin, sivuutan esikaupungit tihenevässä hämärässä ja räntäsateessa. Valorivejä, jotka eivät kerro mitään, esikaupunkialueita, jotka ovat pelkkää unohdusta, tuttuja paikkoja ja nimettömiä kasvoja.” (s. 14)

Mietin tätä Donnerin tekstiä. Näen tihkusateen läpi autioita tehdasrakennuksia, romahtaneita kattoja, kivitettyjä ikkunoita, vartiokoppeja, joista puunoksat puskevat läpi ja ruohottuneita junaraiteita, jotka eivät johda mihinkään. Pelkkää unohdusta.

Frankfurt an der Oderin asemalla äreä taksikuski väittää kyydinneensä minut viime vuonna samaan osoitteeseen kuin nyt. Saksan kieleni ei kerta kaikkiaan riitä todistamaan hänelle, että olen kyydissä nyt elämäni ensimmäistä kertaa. Ehkä me tavallisen näköiset suomalaisnaiset näytämme kaikki samanlaisilta. Kuten afrikkalaiset näyttävät kaikki samanlaisilta joidenkin suomalaisten mielestä.

 

[dropcap]K[/dropcap]uuntelen residenssin vanhasta radiosta Saksan uutisia. Niissä kohutaan Thüringenin osavaltiovaaleista. Keskellä Saksaa sijaitsevassa 2,2 miljoonan asukkaan ex-DDR-läisessä Thüringenin osavaltiossa valittiin helmikuussa pääministeriksi liberaalipuolue FDP:n edustaja Thomas Kemmerich oikeistopopulistisen Vaihtoehto Saksalle (AfD) -puolueen tuella. Tapaus oli historiallinen koko Saksan kannalta, vaikka kyse oli paikallisvaaleista. Ensimmäisen kerran natsidiktatuurin kaatumisen jälkeen äärioikeistoon yhdistetyn puolueen äänet ratkaisivat osavaltion johtajavalinnan. Anteeksiantamatonta, kommentoi Angela Merkel tapausta Etelä-Afrikan matkaltaan. Kaikki Saksan johtavat poliitikot vaativat vaalien perumista ja tuhannet ihmiset osoittivat mieltään kaduilla Saksan suurimmissa kaupungeissa.

Saksassa perinteiset puolueet ovat ehdottomasti kieltäytyneet tekemästä yhteistyötä AfD:n kanssa. Toista on Suomessa, jossa Perussuomalaiset ja Siniset ovat olleet hallituksessakin. Thüringenissä mielenosoittajat muistuttivat, että juuri siellä valittiin vuonna 1930 valtaan ensimmäinen natsipuoluetta edustanut ministeri, myöhemmin Hitlerin kabinettiin noussut Wilhelm Frick. Hänet tuomittiin kuolemaan Nürnbergin oikeudenkäynnissä toisen maailmansodan jälkeen.

Saksan tämän hetken politiikan sekavuuteen on monta syytä: oikeistopopulistien ja äärioikeiston kannatus on kasvanut, poliittisesti motivoitunut väkivalta ja uhkailu arkipäiväistynyt ja antisemitismi lisääntynyt. Vaikka läheskään kaikki AfD:n kannattajat eivät jaa natsien ajatusmaailmaa, puolueella on todistettu olevan yhteyksiä uusnatseihin. Saksan menneisyyden vuoksi tätä kytköstä ei siedetä.

Thüringenin osavaltion vastavalittu liberaali pääministeri joutuikin eroamaan oltuaan virassa vain yhden päivän. Taustalla vaikutti sekin, että juuri Thüringenin osavaltiossa AfD:n johtaja on tunnettu avoimesta natsimielisyydestään. Saksalaisen tuomioistuimen päätöksen mukaan tästä AfD:n paikallisjohtajasta voi käyttää nimitystä fasisti.

 

[dropcap]E[/dropcap]nsimmäinen viikko kirjailijaresidenssissä: olen tottunut hiljaisuuteen, vanhan rakennuksen hajuun, ikkunoista avautuvaan uskomattomaan näkymään Oder-joelle, lintuparvien lehahteluun puunlatvoissa ikkunani edessä – ja tottunut myös kirjoittamisesta johtuvaan niskakipuun, yksinäisyyden ja eristyneisyyden tunteeseen ja siihen, että olen kuin puhumaan oppiva lapsi, kun yritän selittää jotain ammoin koulussa oppimallani lyhyellä saksalla. Hullunkurisinta on, että selittäessäni jotain vähänkin monimutkaisempaa asiaa päälle kääntyy äkkiarvaamatta espanja, jota olen vuosia käyttänyt työkielenä maailmalla. Vastaan leipäkaupan myyjälle espanjaksi, kun hän tiedustelee, haluanko makeaa vai suolaista leipää. Hän kysyy ystävällisesti hymyillen, olenko kotoisin Espanjasta.

 

[dropcap]V[/dropcap]anha radio on residenssin ainoa viihdelaite. Siinä on puinen kansi ja nappulat, joita pyörittämällä valitaan asemia. Samanlainen oli lapsuudenkodissani. Pidän radiota päällä, jotta tottuisin kuuntelemaan saksan kieltä.

Helmikuun uutisia hallitsevat koronavirus ja Thüringenin vaalien jälkiseuraukset. Kuuntelen, kuinka AKK – kuten joulukuussa 2018 valittua puheenjohtaja Annegret Kramp-Karrenbaueria pitkän nimensä takia yleisesti kutsutaan – ilmoittaa, että hän ei lähde liittokanslerivaaliin Merkelin kauden loppuessa. CDU:ssa kuohuu, ja Merkelin jälkeen syntyvästä valtatyhjiöstä taistellaan. Kommentaattorien mukaan tämä EU:n vahvimman valtion vahvimman puolueen johtajuuskriisi ei ole vain Saksan vaan koko Euroopan kriisi. Saksaa johtaa nyt kaksi rampaa ankkaa: AKK ja Merkel. Näin siis oikeistopopulistit Thüringenissä ovat onnistuneet sekoittamaan paitsi Saksan myös EU:n politiikan.

 

[dropcap]L[/dropcap]ähden etsimään Frankfurt an der Oderin muisto- ja dokumentaatiokeskusta (Gedenk- und Dokumentationsstätte ”Opfer politischer Gewaltherrschaft” 1933–1945  /  1945–1989). Sen näyttely ja arkisto kunnioittavat sekä natsiajan että DDR:n ajan poliittisen vainon uhrien muistoa. Samaan tapaan esimerkiksi Virossa on muistettu sekä Saksan että Neuvostoliiton vainojen uhreja. Tärkeä ero tietysti on se, että Virossa nuo maat olivat miehittäjiä. Gestapon ja Stasin leivissä työskennelleet vainoajat olivat oman maan kansalaisia.

Paikka löytyy läheltä residenssiä. Ystävällinen naisvirkailija ottaa minut vastaan. Hänen ystävällisyytensä venyy jopa kehumaan hyvää saksaani, vaikka tunnen olevani kuin hidastetusta filmistä, kun etsiskelen aivoistani saksan sanoja. Osa rakennusta on jätetty alkuperäiseksi vankilaksi selleineen. Sellien kalterit, paljut ja lohkeilleet seinät näyttävät yhtä ankeilta kuin Suomen Sörkan tai Kakolan vankiloissa, joita tutkijan työni vuoksi aikoinaan kiersin. Lavereille on aseteltu vankivaatteita ja seinille dokumentteja ihmisistä, joita selleissä on virunut.

Yhdessä huoneessa on valokuvanäyttely DDR:n romahtamisen ajan mielenosoituksista. Diktatuurin ja Berliinin muurin kaataneet mielenosoittajat huusivat syksyllä 1989 ”Wir sind das Volk! – Kansa olemme me!” Tuo iskulause on nyt otettu uusiokäyttöön, kun sitä ovat huutaneet Saksan uusnatsit esimerkiksi Chemnitzin mielenosoituksissa.

Muistokeskus esittelee myös taiteilija Gunter ”Stolperstein” Demnigin työtä. Niin sanottuja ”kompastuskiviä” Demnig on vuodesta 2006 lähtien asentanut yhteensä 181 kappaletta Frankfurt Oderiin ja sen puolalaiseen kaksoiskaupunkiin Słubiceen kaikkiaan 84 eri paikkaan.

Kaikkiaan näitä kompastuskiviä on Saksassa asennettu 1990-luvulta lähtien noin 30 000 kappaletta yli 750 paikkaan sellaisten asuntojen eteen, joissa keskitysleireillä murhattujen juutalaisten tiedettiin viimeksi asuneen. Gunter Demnig valmistaa 10 x 10 cm messinkilevyn, jossa lukee yksinkertaisesti: täällä asui – nimi – kuolinvuosi – paikka. Tietoja uhreista kerätään arkistoista ja heistä kerrotaan opetusmielessä myös kouluissa. Kun ihmiset kävelevät kadulla, he alitajuisesti ”kompastuvat” muistolaattaan ja tulevat tietoisiksi, miten vainojen uhreja vietiin heidän arkiympäristöstään kuolemaan keskitysleireille.

Gunter Demnig on asentanut näitä kompastuskiviä myös Saksan ulkopuolelle, yli 60 000 kappaletta 22 eri maahan, jotta natsien murhaamien juutalaisten, mustalaisten, homoseksuaalien ja vammaisten uhrien muisto ei katoaisi ihmisten mielistä. Helsinkiin Munkkiniemen puistotiellekin Demnig asensi Auschwitziin luovutetun juutalaispakolaisen Georg Kollmannin, tämän vaimon ja yksivuotiaan pojan laatat. Lisää laattoja on tarkoitus asentaa Suomeen, kunhan meiltä luovutettujen juutalaispakolaisten viimeiset asuinpaikat Suomessa saadaan varmistetuksi.

Vuonna 2019 Frankfurt Oderin asukkaat kokivat järkytyksen. Seitsemän kompastuskiveä varastettiin Lenné-puiston paikasta, jossa ennen natsien valtaannousua sijaitsi juutalaisten hoitokoti. Natsit nimesivät sen ”Juutalaistaloksi” ja veivät asukkaat keskitysleirille. Rikospoliisin kerrotaan yhä tutkivan, kuka tai ketkä olivat syyllisiä tähän häpeälliseen tekoon. Frankfurt Oderin kaupunkihan sijaitsee Brandenburgin osavaltiossa, jossa äärioikeisto on viime aikoina saanut paljon kannatusta.

 

[dropcap]L[/dropcap]öydän vanhasta kartasta Oder-joen toiselta puolelta Puolan Słubicesta paikan, joka on merkitty juutalaiseksi hautausmaaksi. Päätän lähteä kävellen etsimään sitä.

Kävellessä on aikaa miettiä kirjoja, joita olen lukenut Puolan muistamispolitiikasta. Käynnissä on taistelu historiallisen tiedon hallinnasta. Vallassa oleva populistinen Laki ja oikeus -puolue (PiS) on ryhtynyt ennennäkemättömiin toimiin maan historian muuttamiseksi mieleisekseen. Keskitysleirien mainitseminen puolalaisiksi on nimetty rikolliseksi. Historiaa tehdään koko ajan nykyisyydessä.

Puola on myös kiistellyt Venäjän kanssa toisen maailmansodan tapahtumista ja erityisesti holokaustista. Putin on syyttänyt Puolaa osallisuudesta Hitlerin rikoksiin ja puna-armeijan sankarillisen voiton himmentämisestä. Tammikuussa Puolan presidentti Andrzej Duda jäi pois Auschwitzin vapauttamisen muistopäivän tilaisuuksista Jerusalemissa vastalauseena Putinin osallistumiselle tilaisuuteen.

Vanhaa karttaa tutkiessani olin päätellyt, että juutalainen hautausmaa – tai sen jäännökset – olisivat muutaman kilometrin päässä Saksaa ja Puolaa erottavan Oder-joen sillasta. Lähden reippaasti kävelemään kohti siltaa, kun aurinkokin hetkeksi näyttäytyy.

Puolan puolella Oder-joen vallia myötäilevä tie vie ohi vanhojen ränsistyneiden talojen. McDonaldsin M-kirjain yllättää puolankielisten tupakka- ja viinakauppojen kylttien seassa. Sitten alkaa harmaa siirtolapuutarha-alue, jonka pienillä pihoilla jokunen mummo haravoi lehtiä. Mökit on tehty halvasta seoksesta, jota Suomessa kutsutaan kananpaskaksi. Kesällä tämäkin alue on varmaan ihastuttava, kun kukat peittävät harmauden.

Sitten maisema muuttuu pusikoksi ja viereinen tie rekkajonoksi. Tarkistan kartasta, olenko oikealla tiellä. Kartta on lentää käsistäni kovassa tuulessa. Alkaa sataa. Vedän huppua tiukemmin päähän ja kiihdytän tahtia.

Vanha juutalainen hautausmaa aidan takana.

Jonkinlaisen ostoskeskuksen jälkeen – nimi on Bazar – käännyn pois vallin harjalta, ylitän rekkatien ja alan kävellä kapeaa asvalttitien reunaa rekkoja vastaan. Minkäänlaista jalkakäytävää ei ole. Jokainen auto pyyhkäisee tomupilven naamalleni. Lisäksi jostain on taakseni ilmestynyt mies, joka kävelee perässäni parinkymmenen metrin päässä. Tähän asti kukaan ei ole kävellyt ohitseni eikä vastaani. Kun ympärilläni tien molemmin puolin on vain tiheää pusikkoa, ei perässäni sitkeästi kulkeva mies tunnu hyvältä ajatukselta.

Vihdoin tulen jonkinlaiseen teollisuuslaitokseen johtavan tien risteykseen. Pysähdyn, jolloin mies takanani pysähtyy myös. Hautausmaasta ei näy merkkiäkään. Yllättäen äkkään kauempana tien reunassa seisovan nuoren naisen. Päätän mennä kysymään häneltä hautausmaasta. Naisella on tosi vahva meikki, mikä tuo mieleeni ne vähäpukeiset afrikkalaistaustaiset naiset, joita Roomassa asuessani näkyi seisomassa maanteiden varsilla. Aluksi en oikein ymmärtänyt, mitä nuo naiset tekivät italialaisten peltojen keskellä bikineissä ja kiiltonahkasaappaissa, mutta kun yksi jos toinenkin yksin ajava mies pysähtyi poimimaan näitä naisia kyytiinsä, syy tuli selväksi.

Tällä naisella kuitenkin on paksu takki päällä eikä bikineitä. Viittoilen hänelle ja alan kyselyni juutalaisesta hautausmaasta. Aluksi hän ei ymmärrä, mitä ihmettä kyselen keskellä metsää, mutta elekielellä – pää kallellaan nukkuva tarkoittaa kuollutta ja Daavidin tähti juutalaisia – saan selvitetyksi, mitä etsin. Kun hän vihdoin ymmärtää kysymykseni, selviää, että minun olisi pitänyt kääntyä toiseen suuntaan risteyksessä. Opin häneltä uuden sanan ”gucken”, katsella; olin katsellut väärään suuntaan. Hän toistelee gucken, gucken, ja huitoo käsillään: katsele tuonnepäin, tuolla metsässä näkyy aita, siellä on hautausmaa ja kivi, kuolleet juutalaiset.

Käännyn takaisin, ja toden totta: pusikosta erottuu korkealla mäellä kulkeva aitaus. Kohta vastaan tulee kookas yökerhon mainos: MM. Talon päädyn kokoinen Marilyn Monroehan se siinä keikistelee helmat korvissa. Tämä ei vaikuta kovin lupaavalta juutalaisen hautausmaan paikalta. Kävelen ruohikossa eteenpäin rekkajonoa vastaan ja bingo – aitauksen takaa erottuu kivipaasi! Kiipeän lähemmäs ja erotan ruohon keskeltä lisää kivipaasia. Ne ovat hylättyjä ja roskien ympäröimiä, mutta kuitenkin selvästi muistopaasia. Niitä on kolme. Tässä se juutalainen hautausmaa nyt on.

Yökerhon mainos lähellä juutalaista hautausmaata.

Aitaus on munalukolla suljettu. Sisäpuolella on kyltti, jossa neuvotaan hepreaksi, miten lukon saisi auki, mutta en tietenkään ymmärrä sitä. Kyltissä neuvotaan myös, mihin puhelinnumeroon voisi soittaa, jos olisi kysyttävää juutalaisesta hautausmaasta. Kierrän aitausta toivoen, että jonkinlainen portti tulisi vastaan, mutta ei. Kukkula on täysin vanhan metsän peitossa, enkä erota mitään muita merkkejä hautausmaasta.

Joku puolalainen kirjailija on sanonut, että koko Puola on valtava juutalaisten hautausmaa. Nyt olin löytänyt yhden palan siitä. Otan valokuvia kivipaasista ja yökerhon mainoksesta.

Kun käännyn takaisin kohti kaupunkia, alkaa yllättäen sataa rakeita. Taivaskin itkee jäätyneitä kyyneliä ammoin haudattujen juutalaisten muistoksi, ajattelen runollisuutta tavoitellen.

Residenssissä mittaan päivän aikana kävelemääni matkaa kartalta. Harharetkeni mukaan lukien olen taivaltanut yhteensä 15 kilometriä. Mutta ajassa taivalsin yhdessä päivässä yli 800 vuotta, jos aikaa laskee tuon juutalaisen hautausmaan perustamisesta alkaen.

Illalla etsin netistä tietoja Frankfurt an der Oderin vanhasta juutalaisesta hautausmaasta. Pitkän etsinnän jälkeen löydän sivuston, jossa luetellaan Saksan juutalaisia hautausmaita osavaltioiden mukaan.

Sivustolla kerrotaan, että Frankfurt Oderin / Słubicen juutalainen hautausmaa on koko Euroopan vanhimpia, perustettu jo 1200-luvulla. Talmudin sääntöjen mukaan hautausmaa perustettiin silloisen kaupungin ulkopuolelle Kunersdorfiin (nyk. Kunowice), Oder-joen itäpuolelle. Frankfurt Oderin kaupunki sijaitsi tuolloin Oderin länsipuolella (kuten taas nykyisinkin). Juutalainen hautausmaa oli korkealla mäellä, josta käytettiin nimeä ”Juutalaisvuoret”. Ne liitettiin vasta 1940-luvulla kaupungin alueeseen.

Vanhinta osaa käytettiin hautausmaana jo 1200-luvulla, jolloin juutalaisia asui alueella vähän yli tuhat henkeä. Toistuvien karkotusten vuoksi haudattujen juutalaisten määrä kasvoi hitaasti. Vanhimman osan korkeimmalle kohdalle, erilleen muista, haudattiin itsemurhan tehneitä. Koska itsemurha oli syntiä, haudoille ei laitettu muistokiviä. Juutalaisen tavan mukaan erillisiin osioihin haudattiin myös lapset ja naiset.

1700-luvun lopulla Preussin hallitsija Friedrich Wilhelm III antoi juutalaisille kansalaisoikeudet, jos he sitoutuisivat käyttämään tiettyjä sukunimiä ja ”elävää kieltä”. Kansalaisoikeuksiin kuului myös oikeus hankkia maata. 1800-luvulla perustettiin Frankfurt Oderin synagogayhteisö, joka hallinnoi juutalaisten hautapaikkoja. Juutalainen yhteisö osti paikalliselta maanviljelijältä maata hautausmaan laajennusta varten. Vuonna 1870 palkattiin ensimmäinen ei-juutalainen, nimeltään Heinrich Billerbeck, hoitamaan hautausmaata 150 Saksan markan vuosipalkalla. Vuonna 1900 hänen poikansa Robert Billerbeck jatkoi työtä. Hänen poikansa Otto Billerbeck puolestaan ryhtyi työhön vuonna 1919. Asuntona toimi entinen ruumiiden pesuun käytetty talo.

Gestapo pakotti juutalaisyhdistyksen erottamaan Otto Billerbeckin vuonna 1941. Hänet määrättiin työleirille, josta hän kuitenkin sairauden vuoksi vapautui.

Ensimmäisiin hautausmaan osiin oli pystytetty muistokiviä, mutta kansallissosialistien tultua valtaan kivet kiellettiin. Helmikuussa 1944 brittien ilmahyökkäyksen aikana kaksi pommia putosi hautausmaalle ja osa haudoista tuhoutui. Joulukuun 11. päivänä 1944 haudattiin viimeinen juutalainen, frankfurtilainen lääkäri Hermann Marcus, vanhalle hautausmaalle.

Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen Kunersdorfiin palanneet saksalaiset komennettiin purkamaan hautausmaan koristeellinen aita. Materiaali käytettiin Neuvostoliiton sotamuiston aitaamiseen. Uuden Puolan rajan itäpuolella asuneet saksalaiset ajettiin länteen. Heidän piti jättää talonsa puolalaisille.

Syksyllä 1945 hautausmaan entinen puutarhuri Otto Billerbeck, joka nyt työskenteli Frankfurt Oderin viheralueiden toimistossa, pääsi käymään hautausmaalla. Hänen talonsa oli kokonaan tuhoutunut. Vastuksista huolimatta hän jatkoi juutalaisen hautausmaan asioista huolehtimista. 1970-luvulla Billerbeck havaitsi, että hautausmaalta oli varastettu hautakiviä ja suurin osa hautausmaan ensimmäisestä osasta oli hakattu maan tasalle. Vuonna 1978 hautausmaalle rakennettiin hotelliravintola. Juutalaisvuoren rinteestä kaivettiin auki hautoja ja nostettiin luita.

Keväällä 1999 ryhmä Yhdysvaltain ja Israelin rabbeja vieraili Frankfurt Oderissa. Amerikkalaisen rabbin Berel Polatsekin johdolla perustettiin ”Słubicen juutalaisten hautausmaiden entisöintikomitea”. 2000-luvulla paikallinen rabbi yritti neuvotella koko hautausmaan palauttamisesta juutalaiselle yhteisölle, mutta Słubicen kaupungin kanssa käydyt neuvottelut epäonnistuivat. Hautausmaan päälle rakennettu ravintola oli muuttunut yökerhoksi ja käytti tuolloin nimeä Eden, mikä herätti juutalaisissa kauhistusta. Puolan pääministeriltäkin kysyttiin tästä skandaalista Yhdysvaltojen vierailulla 2002.

Vuonna 2004 Słubicen kaupunki osti Puolan valtion puolesta hautausmaan alueet ja vuonna 2007 juutalainen hautausmaa tuli Słubicen juutalaisen perinneyhdistyksen omaisuudeksi. Tällainen on juutalaisen hautausmaan 800-vuotinen historia pähkinänkuoressa.

 

[dropcap]L[/dropcap]ähden etsimään läheisestä Lenné-puistosta Gunter Demnigin kompastuskiviä. Puisto on nimetty Peter Joseph Lenné -nimisen maisema-arkkitehdin mukaan, joka laati puiston suunnitelman vuonna 1835. Puisto on yhdeksän hehtaarin suuruinen alue, jonka keskellä virtaa joki. Selvitän, että puiston reunalla on nykyisin juutalaisen seurakunnan talo. Päätän suunnata ensin sinne.

Talon edessä katukiveyksessä näkyy tyhjiä kuoppia. Ne sopivat kooltaan Demnigin kompastuskiviin. Itse talo seisoo korkeammalla rinteessä. Aion juuri kiivetä rinnettä ylös taloa katselemaan, kun huomaan, että tontin kulmalla päivystää poliisiauto, josta kaksi tuimannäköistä poliisia katselee minua. Pokkani ei riitä kyselemään poliiseilta kompastuskivistä. Palaan hetkessä historiasta nykyaikaan ja Saksan nykyiseen antisemitismiin.

Juutalaisia seurakuntia suojellaan nykyään poliisivoimin uusnatseja vastaan Saksassa, kuten muuallakin Euroopassa. Helsingin juutalaista synagogaakin suojataan aidalla ja portinvartijoilla.

 

[dropcap]S[/dropcap]aksan Hanaussa, rauhallisessa pikkukaupungissa Hessenin osavaltiossa, paikallinen ampumakerhon jäsen hyökkäsi 19. helmikuuta 2020 maahanmuuttajien suosimaan kahteen kahvilaan, tappoi yhdeksän ihmistä ja haavoitti vakavasti kuutta. Useimmat uhrit olivat turkkilaistaustaisia kurdeja. Lopuksi hyökkääjä tappoi itsensä ja äitinsä. Mies jätti jälkeensä manifestin ja videon, jossa hän perusteli tappamista silmittömällä ulkomaalaisvihalla ja toiveella valkoisten ylivallasta.

Johtavat saksalaiset poliitikot pitävät tätä kriittisenä käännekohtana. Rasistinen väkivalta on saavuttanut lakipisteensä. Turvatoimia luvataan tehostaa asemilla, juutalaisten synagogissa ja muslimien moskeijoissa.

Kahdeksan kuukautta aiemmin, 1. kesäkuuta 2019, pakolaismyönteinen paikallispoliitikko Walter Lübcke tapettiin kotinsa terassille, niin ikään Hessenin osavaltiossa. Epäillyllä tappajalla oli äärioikeistotausta. Lokakuussa 2019 äärioikeistolainen hyökkääjä yritti sisään synagogaan Saksi-Anhaltin osavaltiossa sijaitsevassa Hallessa juutalaisten jom kippur -juhlapäivänä. Vain turvaovi esti aseistautuneen miehen sisäänpääsyn. Mies tappoi kaksi sivullista ja videoi tekonsa englanniksi selostaen.

Residenssivierailuni aikana saksalaislehdet kertoivat erään äärioikeistolaisen ryhmän 12 jäsenen pidätyksestä. Suunnitelmana oli hyökätä automaattiasein moskeijoihin rukousaikoina. Ryhmän jäsenet olivat suunnitelleet Saksaan samantyyppistä moskeijaiskua kuin Uuden-Seelannin Christchurchissä, jossa 51 ihmistä tapettiin kahdessa hyökkäyksessä moskeijoihin vuoden 2019 maaliskuussa.

Saksan uutisissa kohuttiin myös AfD-puolueen kampanjatilaisuudessa Krefeldin kaupungissa jaetusta ”värityskirjasta”, jossa erityisesti Saksan turkkilaisia maahanmuuttajia kuvattiin likaisiksi, alkukantaisiksi ja väkivaltaisiksi. AfD toimii Saksassa vihapuheen tienraivaajana, joka flirttailee avoimesti natsismin kanssa. AfD puolusti värityskirjaansa ”ilmaisuvapaudella” ja sillä, että kyseessä oli ”taiteellinen ja satiirinen näkemys nyky-Saksan tilanteesta”.

Rasististen verilöylyjen selitykseksi on usein tarjottu mielenterveyden häiriöitä, mutta tärkeämpää olisi kysyä, mistä nämä mielenterveyshäiriöiset tappajat löytävät oikeutuksen tekoihinsa. Nettimaailmassa toimiikin rasistisia ryhmiä, jotka tietoisesti lietsovat ”toisenlaisten” ihmisten tappamista ratkaisuna yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Hanaun tappajasta kerrotaan, että hänellä oli yhteyksiä netin pelimaailmaan, jossa simuloidaan joukkomurhia. Samoja netin pelihuoneita ja niiden chat-ryhmiä käytetään myös Suomessa uusnatsien propagandan levittämiseen. Koululaisetkin voivat katsella huvikseen joukkomurhavideoita kännyköiltään.

Yli 83 miljoonan asukkaan Saksassa on viranomaisten arvioiden mukaan noin 25 000 äärioikeistoradikaalia, joista noin puolet on valmiita väkivaltaan. Esimerkiksi islamia ja ulkomaalaisia vastustava järjestö Pegida marssii Dresdenin kaupungin läpi joka maanantai. Osallistujien määrä vaihtelee sadoista tuhansiin. Kaikki nämä osallistujat tuskin ovat mielenterveyshäiriöisiä.

Kyselyjen mukaan moni saksalainen tuntee suurta voimattomuutta vihapuheen ja äärioikeiston avoimen natsimyönteisyyden edessä. Enemmistö saksalaisista ei tuota ajattelua hyväksy, mutta ei enää tiedä, miten sitä voisi torjua. Ei riitä, jos seinään kirjoittaa isoin kirjaimin ”Stop rasism” tai ”Nein zu nazis”; se ei uusnatseja pysäytä.

Hanaun verilöylyn jälkeen Saksa hiljentyi muistamaan uhreja. Angela Merkel piti voimakkaan puheen todeten, että rasismi on myrkkyä, viha on myrkkyä ja tämä viha on syynä aivan liian moneen rikokseen. Merkelin mukaan viranomaiset tekevät kaikkensa taistellakseen niitä vastaan, jotka yrittävät jakaa Saksaa rasismilla. Entä kun Merkel astuu syrjään Saksan liittokanslerin virasta?

 

Kompastuskiviä Frankfurt an der Oderissa.

[dropcap]K[/dropcap]äyn lähikauppa Aldissa ostamassa hedelmiä ja maitoa. Kävellessäni kohti bussipysäkkiä huomaan yllättäen jalkakäytävällä Gunter Demnigin kompastuskiviä. Olen kävellyt samaa reittiä melkein joka päivä, mutta en ole huomannut kiviä aikaisemmin. Kadun toisella puolella havaitsen lisää kompastuskiviä. Talo on hylätty, ränsistynyt ja töhritty. Kolme kompastuskiveä kertoo, että juutalaiset asukkaat oli viety Theresienstadtin keskitysleirille ja murhattu Treblinkassa 1942. Holokausti tulee äkkiä lähelle saksalaista arkeani. Otan valokuvia kompastuskivistä. Ohikulkijat katsovat minua pitkään.

Istun läheisen leikkipuiston penkille. Viereisen rakennuksen töhrityltä seinältä erottuu isoilla mustilla kirjaimilla julistus ”Suvaitsevaisuuden nimissä vaadimme oikeutta olla suvaitsemattomia suvaitsemattomuutta vastaan!” ja alla vielä isommilla sinisillä kirjaimilla ”Fuck AfD!” Viereen on maalattu julistus: ”Antifan alue”. Tällä seinällä rasismin vastustajat ovat voitolla.

 

[dropcap]J[/dropcap]uuri ennen lähtöäni pois Saksasta luen Die Zeit -lehteä. Kokonainen sivu (26.2.2020) on täynnä ihmisten nimiä otsikolla: ”Nämä 182 ihmistä kuolivat Saksan yhdistymisen jälkeen äärioikeiston väkivallan takia”. Nimiluettelossa mainitaan uhrin ikä, kuolinpäivä ja paikkakunta. Viimeisimpinä luettelossa ovat tämän vuoden helmikuun 19. päivänä Hanaussa tapettujen yhdeksän ihmisen nimet. Nuorin heistä oli 20-vuotias Hamza Kurtovic ja vanhin 37-vuotias Gökhan Gültekin.

Kun luen tätä nimilistaa läpi, huomaan, että uhrien joukossa on paikallisia: Frankfurt an der Oderissa 29. maaliskuuta 2003 murhattiin Enrico Schreiber. Kaivaudun nettimaailmaan ja löydän tietoja Enricosta ja hälyttäviä tietoja kaupungista, jossa juuri olen asunut kuukauden.

Oikeudenkäyntiasiakirjoista selviää, että yöllä 29. maaliskuuta 2003 Frankfurt Oderissa kolme skinheadia murtautui asuntoon, jossa he pahoinpitelivät Enrico Schreiberiä (25) niin vakavasti, että hän kuoli sairaalassa muutamaa tuntia myöhemmin. Enrico, punkkarina kaupungilla tunnettu nuori, oli baari-illan lopuksi mennyt nukkumaan lähellä asuneen ystävänsä asuntoon. Ystävä jäi vielä baariin. Skinheadit tunsivat Enrico Schreiberin ennestään. Kyse oli jonkinlaisesta välienselvittelystä.

Yli kaksi tuntia kestäneen kidutuksen aikana tekijä Stephan B. (20) hyppii Schreiberin päällä, lyö häntä metallitangolla ja puukottaa häntä heittoveitsellä jalkaan. Humalainen Enrico ei pysty lainkaan puolustautumaan. Myös veljekset Marco S. (26) ja Daniel S. (21) osallistuvat pahoinpitelyyn. Kolmikko murskaa lasisen kahvikannun ja olutpulloja Enrico Schreiberin päähän. Lopuksi skinheadit varastavat Playstationin, Schreiberin matkapuhelimen ja käteisrahat.

Teon jälkeen Stephan B. oli kehunut kaverilleen, että ”oli pudottanut punkkarin”. Oikeudenkäynnissä useat todistajat kertoivat, kuinka skinheadit sanoivat rikoksen jälkeen, että ”se oli vain punkkari”. Frankfurt Oderin käräjäoikeus katsoi, että kyseessä oli väkivaltainen murha, ja tuomitsi Marco S:n 12 vuodeksi vankeuteen. Veli Daniel sai seitsemän vuotta vankeutta, kaveri Stephan B. kahdeksan vuotta. Tuomioistuin ei nähnyt todisteita äärioikeistolaisesta rikoksesta, mutta korosti, että tekijöiden asennetta ei sovi unohtaa.

Enrico Schreiberin muistokirjoituksen yhteydestä löydän kuvan Berliner-kadulla sijaitsevasta talosta, joka ilmeisesti oli rikospaikka. Se näyttää kumman tutulta. Kirjailijaresidenssi sijaitsee Berliner-kadun poikkikadulla. Kuvassa oleva talo on vastapäätä sitä ratikkapysäkkiä, jota käytän vierailuni aikana lähes päivittäin.

Vuoden 2011 heinäkuussa fasismin vastustajat Saksassa nimesivät useita raitiovaunupysäkkejä uudelleen Kessenichin kaupunginosassa Bonnissa. Yksi pysäkki nimettiin Enrico Schreiberille. Tämän kampanjan tarkoituksena oli kiinnittää huomiota näihin unohdettuihin kuolleisiin, joita äärioikeistolainen ideologia vaatii vuosittain. 1990-luvun alusta lukien tällaisia kuolemantapauksia oli vuoteen 2011 mennessä jo 130.

Uhrien muistosivustolla kerrotaan, että äärioikeistolainen ja avoimesti uusnatsimielinen toiminta on ollut jatkuvaa Frankfurt Oderin lähihistoriassa. Vuonna 1991, kun viisumivapaus Saksan ja Puolan välillä astui voimaan, rasistinen ryhmä kivitti puolalaisia turistibusseja ja järjesti väkivaltaisia hyökkäyksiä Puolasta tulevia ihmisiä kohtaan. Punkkareita ja muita vaihtoehtonuoria, kodittomia ja antifasistiseen toimintaan osallistuvia ihmisiä vastaan on hyökätty säännöllisesti raakaa väkivaltaa käyttäen.

Vuosi Enrico Schreiberin murhan jälkeen kahdeksan uusnatsia hyökkäsi yhden turvapaikanhakijan kimppuun. Hän selvisi hengissä, mutta joutui koomaan. Uusnatsit myös sieppasivat erään alkoholistin ja kiduttivat häntä raiskaamalla tuntikausia asunnossa Neuberesinchenin kaupunginosassa Frankfurt Oderissa. Samana vuonna kolme nahkapäätä kidutti punkkarinuorta nimeltä Gunnar S. Asunnossa oli mukana kaksi uusnatsien naisystävää, jotka kidutuksen aikana nauroivat ja hurrasivat tekijöille.

Tällaiset hyökkäykset järkyttivät frankfurtilaisia ja johtivat fasismin vastaisiin mielenosoituksiin. Tästä huolimatta uusnatsien toiminta ei ole lakannut, kerrotaan uhrien muistosivuilla. Natsisymbolit näkyvät kaupunkikuvassa ja muistuttavat äärioikeiston hyökkäysten piilevästä vaarasta. Saksan tunnetuin äärioikeistolainen laulajakin on kotoisin tästä kaupungista.

Toisaalta virkamiehet ja viranomaiset ovat uhrisivuston mukaan vähätelleet rasismin ja uusnatsien väkivallan ongelmia Frankfurt Oderissa. Se, että uusnatsien tekemät murhat luokitellaan ”epäpoliittisiksi”, on osa tätä trivialisointia. Uusnatsien raakuuksia on vähätelty myös kaupungin imagosyistä: ei pidä vahingoittaa yritysten mainetta tai karkottaa potentiaalisia sijoittajia.

Brandenburgin osavaltio, jossa Frankfurt Oder sijaitsee, johtaa äärioikeistolaisen väkivallan tilastoja Saksassa. Syitä tälle on etsitty niin natsimenneisyydestä kuin sosialistisen DDR:n autoritaarisista kasvatusperiaatteista. Kolhoosit pakottivat ihmiset proletaarisiksi työkoneiksi. Itä-Saksan romahdettua ihmiset tunsivat vieraantuneisuutta ja katkeruutta, kun tilat ja tehtaat hylättiin eikä toimeentulo riittänyt. Itäinen osa Saksaa on taloudellisesti jäänyt jälkeen läntisen osan kehityksestä. AfD:n kannatus on vahvinta juuri Saksan itäosissa. Ihmisten katkeruus on kanavoitunut oikeistopopulismin kannatukseksi.

Mietin jälkeenpäin, näkyikö uusnatsismi tai rasismi omiin silmiini tuon kaupungin kaduilla. Usein näin kyllä kaljupäisiä miehiä, joilla saattoi olla paljon tatuointeja, mutta enhän voinut nähdä, millaisia ajatuksia kaljun pään sisällä pyöri. Tummaihoisia, afrikkalaistaustaisia tai Lähi-Idän pakolaisen näköisiä ihmisiä näin kaupungissa äärimmäisen vähän. Rakennusten seiniä peittivät monin paikoin töhrimiset ja kirjoitukset, mutta teksteistä en juurikaan saanut selvää. SS-merkkejä ja hakaristejäkin seinissä näkyi.

 

[dropcap]D[/dropcap]ie Zeitin artikkelin mukaan Saksa edelleen on hyvin toimiva demokratia. Mutta 75 vuotta sodan päättymisen jälkeen on lehden mielestä korkea aika tunnustaa, että liittotasavallan tarina on myös oikeistoväkivallan tarina.

Uhriluettelon 182:ta ihmistä verrataan artikkelissa 1990-luvun alusta lähtien kuolleisiin vasemmistoterrorismin ja islamistisen terrorismin uhreihin. Kuluneiden kolmen vuosikymmenen aikana vasemmistoterrorismin uhreina on kuollut kolme ihmistä. Islamistisen terrorismin uhreina on kuollut 14 ihmistä.

Lehdessä vertaillaan myös sitä, millaisia ihmisiä eri terroriteoissa on valikoitunut uhreiksi. Vasemmistoterroristinen Baader Meinhof -ryhmä ja sen seuraaja RAF (Rote Armee Fraktion) liike oli aktiivinen 1970-luvulta eteenpäin, ja sen uhrit valikoitiin yhteiskunnallisesti merkittävien johtohenkilöiden joukosta. He olivat poliitikkoja, pankinjohtajia ja muita televisiosta tunnettuja kansalaisia. Kun heidät murhattiin, koko Saksa kavahti.

Oikeistoterroristien uhrit ovat työttömiä, siivoojia, teollisuustyöntekijöitä, opettajia, pakolaisia ja muita ihmisiä, joita ei näy televisiossa. Kun heidät murhataan, vain heidän omaisensa kavahtavat. Heidät murhataan, koska he edustavat ”toisia” eli muita kansallisuuksia ja muita uskontoja, tai ovat jollain muulla tavoin uusnatsien mielestä ”halveksittavia ihmisiä”, kuten alkoholisteja, punkkareita tai seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä.

Kun New Yorkin kaksoistorneihin tehtiin lentokonehyökkäys 11. syyskuuta 2001, Saksan koko turvallisuuskoneisto kääntyi uuteen asentoon. Al-Qaida ja islamistiterroristit tulivat seurannan ykköskohteeksi. Vasemmistoterrorismi olikin lähes kuihtunut kokoon 1990-luvulle tultaessa.

Sen sijaan oikeistoterrorismia ei valtion turvallisuuskoneistoissa juurikaan seurattu, vaan se sai rauhassa itää ja kasvaa yhteiskunnan varjoissa. Vasta 2010-luvun murhien myötä on Saksassa todella havahduttu siihen, että aktiivisia uusnatseja toimii verkostoituneina useilla paikkakunnilla.

Hanaun murhien jälkeen sisäministeri Horst Seehofer antoi lausunnon, jonka mukaan äärioikeiston terrorismi on tästä lähtien Saksan turvallisuuden suurin uhka. Die Zeitin toimittajaryhmä on koonnut paljon tietoja äärioikeistolaisten terroristien piirteistä ja toimintatavoista. Monet heistä kokevat olevansa Heinrich Himmlerin ”Ihmissusien” (”Werwölfen”) kaltaisia viimeistä taistelua käyviä sankareita. Tuo Ihmissusien ryhmä koottiin Himmlerin johdolla toisen maailmansodan loppumetreillä, kun Saksan häviö oli jo näköpiirissä. Salainen sissijoukko taisteli rintamien takana vielä senkin jälkeen, kun Saksa jo antautui keväällä 1945.

Internetin verkostojen avulla nuo nykyajan ihmissudet vahvistavat yhteenkuuluvuuttaan tyyliin ”olet yksi meistä” (”Du bist einer von uns”). Verkostoissaan uusnatsit käyttävät hakaristejä ja SS-symboleja sekä eräänlaista salakieltä, jonka piilomerkityksen vain verkoston jäsenet ymmärtävät. Näitä termejä on vaikea täsmällisesti suomentaa. ”Umvolkung” (väestönvaihto) tarkoittaa ajatusta, että muslimimaista tuleva väestö valtaa Saksan maan. ”Geburten-Dschihad” (syntyvyysjihadismi) tarkoittaa maahanmuuttajien oletettua strategiaa, että korkealla syntyvyydellä saavutetaan maassa enemmistöasema. ”Schuldkult” (syyllisyyskultti) puolestaan viittaa siihen, että natsismin vastustajat pakottivat sodan jälkeen saksalaiset holokaustin ja natsimenneisyyden kollektiiviseen muisteluun, mikä uusnatsien mielestä on tuhonnut Saksan kansan ylpeyden.

Die Zeit kuvaa artikkelissaan, kuinka näitä käsitteitä levitetään ja samalla normalisoidaan. Niitä viljellään oikeistopopulistien blogeissa, YouTube-videoissa ja Facebook-kommenteissa varsinkin AfD:n kannattajien toimesta. Niitä kuullaan myös vaalitilaisuuksissa ja torikokouksissa, jopa parlamentissa.

Samalla tavoin Suomessa perussuomalaisten rasistiset möläyttelyt ovat jo osa oman parlamenttimme arkipäivää. Oikeusjuttuja ja sakkoja saattaa tulla, mutta usein ihmiset vain naureskelevat näille rasismilla poseeraaville poliitikoille. Hyväksyttävän puhetavan rajaa on viimeisten kymmenen vuoden aikana venytetty todella kauas normaalista ihmisten välisestä kohteliaisuudesta. Kun tuon puheen keskellä elää, rajan liukumista ei enää huomaa.

Die Zeitissa kysytään 26.2.2020 otsikolla ”Links, rechts, Weimar?” (Vasen, oikea, Weimar?), ollaanko nyt siinä Weimarin tasavallan taitekohdassa, josta Hitlerin valtaannousu alkoi. Kirjoittaja Christian Staas käy Saksan historiaa läpi ja kysyy, mitä polarisoituminen merkitsee yhteiskunnalle nyt, kun oikeiston taholta hyökätään liberaalia, oikeusvaltioperiaatteella toimivaa, pluralistista ja demokraattista yhteiskuntajärjestystä vastaan. Hän päättää artikkelinsa johtopäätökseen, että Berliini 2020 ei ole Weimar 1932, mutta ei ole syytä olla rauhallisin mielin. Hanaun terroriteko on tuonut tämän vaaran jälleen kerran silmien eteen, kirjoittaja muistuttaa.

Heti Suomeen paluuni jälkeen näen uutisen, että Puolan ensimmäinen koronavirustapaus on todettu miehellä, joka matkusti Saksasta Puolaan Frankfurt Oderin ja sen kaksoiskaupunki Słubicen kautta. Słubicen puolella 14 ihmistä määrätään karanteeniin. Saksan ja Puolan välinen raja suljetaan 15.3., ja Oder-residenssi hiljenee.


Oder-residenssin vapaat jaksot ja hakulomake täällä.