Matti Mäkelä oli esseistinä kiteyttävä, havainnoiva ja ilkeä, ja sanoiltaan täydellisen tarkka. Kuolemaa vastaan kirjoittaminen ei kuitenkaan näytä tehneen muistelmille hyvää. Pitelemättömään tarttuu innolla, mutta välillä sen lukeminen tökkii pahasti. Mäkelä kiillottaa kuvaansa, mutta jättää elämänsä palasiksi.
Pitelemättömässä Mäkelä hyödyntää päiväkirjojaan menneisyyden henkisinä jälkinä. Hän ei hirveästi niitä analysoi. Yhteiskunnallinen kehyskin jää usein puuttumaan. Muistan julkisen kohun Mäkelän ”läpimurtoteoksekseen” kutsuman Kaksi vaimoa -esseekokoelman (1995, WSOY) ympärillä. Lukiessani nyt Mäkelän päiväkirjamerkintöjä ja hänen niiden ympärille rakentamaansa kuvausta tuon ajan tapahtumista jään odottamaan analyysejä, joita ei tule.
Se Mäkelä, jonka itse vuoden 2004 jälkeen tunsin, oli muun muassa äärimmäisen omahyväinen, ilkikurinen, vittuileva ja suorastaan pröystäilevä, tietyssä mielessä Mäkelä-rooliaan julkisuudessa näyttelevä hahmo. Kaksi vaimoa -nimiessee tietysti liittyy hänen aikaansa Pekkas-akatemiassa ja rinnakkaissuhteeseen kotkalaisen kirjailijan Irja Sinivaaran kanssa. Mäkelän päiväkirjamerkinnät käsittelevät pääasiassa hänen mietteitään kirjan saamasta julkisuudesta.
Toinen muistelmien kohta, jota erityisesti odotin, koskee Mäkelän ainoaa romaania Rakkausromaani (2006, WSOY). Teos huiskaistiin aikanaan sivuun vain pienellä mediahuomiolla. Muistan hyvin, miten äärimmäisen pettynyt Mäkelä oli romaaninsa vastaanotosta, eikä hän mitenkään tuntunut ymmärtävän kirjan todellisia heikkouksia.
Muistelmateoksen Kahta vaimoa ja Rakkausromaania koskevissa kohdissa Mäkelä käsittelee seksin ja SM-kuvioiden ympärillä pyörivää kaksinaismoralismia ja moraalista tuohtumusta, mutta liian vähän. Yleisesti paljon kiinnostavampaa olisi ollut lukea molempien kirjojen kirjoittamisprosessin aikaisista mietteistä, kuten syistä, jotka saivat hänet tekemään kuuluisan provokatorisen miesteon. Mäkelä oli macho ja nautti tuosta roolista, jopa korosti sitä tarkoituksellisesti. Hän halusi ärsyttää.
Mäkelä kuvaa muistelmissaan rehellisen oloisesti kirjailijan ja kriitikon elannon kasautumista pienistä palasista. Vapaana taiteilijana töitä otetaan sieltä, mistä niitä saa. Kolumnit sekä puhe- ja koulutustilaisuudet tuovat leipää pöytään paljon enemmän kuin kirjamyyntitulot. Näkyvillä pitää pysyä. Mäkelän televisioura alkoi ja loppui, eikä hänestä tullut koskaan television viihdeohjelmissa hölöttävää kirjailijaa tervojen lailla.
Kriitikonurasta Mäkelällä on paljon kiinnostavaa sanottavaa 45 vuoden kokemuksella. Hän painottaa suorasukaisesti kritiikin merkitystä kirjallisuudelle. Kriitikkona oleminen oli hänelle välillä hankalaa, sillä valtion kirjallisuustoimikunnassakin pitkään istunut mies tunsi vuosikymmenten jälkeen kaikki kirjailijat. Kavereitakin kirpaisevat kritiikit pysyivät Mäkelän tavaramerkkinä Helsingin Sanomia myöten.
Monista hyvistä hetkistä huolimatta muistelmat jättävät mutaisen lammen maun suuhun. En ymmärrä muutamissa kohdissa olevia pelkkiä nimirimpsuja esimerkiksi kotkalaisista ystävistä. Joko aika loppui kesken tai nimi ehkä vain piti saada mainittua, ettei ystäviä tai tuttuja olisi unohdettu. Nämä kohdat kertovat kirjan viimeistelemättömyydestä. Eräs Mäkelän muistelmien lukija totesikin, että kirja näyttää olevan kavereille, tutuille ja Mäkelän naisille kirjoitettu.
Muistelmien jälkeen haluan palata Mäkelän esseisiin, koska niissä on kirkkaita lampia juotavaksi. Jotkin esseet jättävät kitkerän maun suuhun, sillä Mäkelä osasi kärjistää ja ilkeillä. Hän rakasti kusiaispesiin sohaisemista. Etenkin jotkin luontoesseet pakottavat katselemaan maailmaa Mäkelän silmin.
Olisi ollut kiintoisaa nähdä, millaiset muistelmat Mäkelä olisi saanut aikaan, jos hänen ei olisi tarvinnut kirjoittaa kuolemaa vastaan. Nyt pääasialliseksi tunteeksi jäävät Mäkelän omat sanat:
”Myönsin Helmille, että ihmisillä, siis minullakin, on myötäsyntyinen taipumus valehdella itsensä lievästi paremmaksi jo aivan evoluutiohistoriallisista syistä, niin kuin metso pörhistää kaulahöyheniään tai kala punastuu.” (s. 122)
Itse olisin lukenut mieluummin rehellisemmät, analyyttisemmät tai tunnustavammat muistelmat. Monet kuulemani herkulliset tarinat Mäkelästä eivät ole kirjaan päätyneet. Syynä lienee se, etteivät tapahtumat olisi näyttäneet häntä tarpeeksi kiillotellussa valossa. Harmi.
Lähes aina tavatessamme Mäkelä melskasi pirusti. Nyt hänen muistelmiensa viimeinen alaluku nimeltä Olenko oppinut jotakin jättää hailean maun. Hän huutaa paperilla vielä kerran kaunaansa muun muassa vihreitä ja feministejä kohtaan. Hän puolustaa vielä kerran maaseutua. Tuttujen teemojen muodostaman pienen pettymyksen keskellä täytyy silti tunnustaa, että viimeisessä alaluvussa Mäkelä on parhaimmillaan se Mäkelä, mitä olisi halunnut lukea koko kirjan ajan – röyhkeä ja omahyväinen besserwisser!