Venäjällä vastarinta on arkea

Artemi Troitski: Vastarintaa Venäjällä. Puškinista Pussy Riotiin. Into 2019. 283 s. Tietokirja.

[dropcap]1[/dropcap]900-luvun toisella puoliskolla tapahtunut kulttuurihistoriallinen käänne, joka siirsi historiantutkimuksen fokuksen valtioiden ja voittajien historioista kohti yksityistä näkökulmaa ja kohti jopa aiemmin ylenkatsottuja aiheita, on johtanut viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana historiakuvan ja -käsityksen monimuotoistumiseen. Nämä niin kutsutut ”uudet historiat” käsittelivät usein ilmiöitä ja ryhmiä, jotka eivät olleet aiemmin saaneet nauttia akateemisesta huomiosta: muun muassa naisia, rikollisia ja muita yhteiskunnallisia vähemmistöjä.

Historiallisen näkökulman muutos massasta marginaaliin on ollut suurisuuntaista etenkin maissa, joissa historiantutkimus ja tiede ovat vapaita. Sen sijaan demokratian tai sananvapauden kanssa kipuilevissa valtioissa tuo uudenlainen historiallinen lähestymistapa, joka yhden totuuden välittämisen sijaan hyväksyy useanlaiset totuudet eikä pelkää kyseenalaistaa niitä, harvemmin nauttii valtaapitävien suosiota. Esimerkiksi venäläisistä valtakulttuurin ulkopuolisista ilmiöistä kirjoittaminen ja niiden dokumentoiminen on tärkeää jo siksi, että Venäjän hallinto on kautta historian pyrkinyt eliminoimaan marginaali-ilmiöt tai vähintäänkin kieltämään niiden olemassaolon – puhumattakaan suorista yrityksistä vaikuttaa historiankirjoitukseen ja vallitsevaan historiakäsitykseen.

Ja vastarintaa, sitä Venäjällä riittää – on aina riittänyt.

Nykyisin perheineen Tallinnassa asuva Artemi Troitski (s. 1955) tunnetaan Suomessa ennen kaikkea populaarimusiikkia, neuvostoliittolaista undergroundia, politiikkaa ja toisinajattelua käsittelevistä teksti- ja esseekokoelmistaan. Tuore suomennos Vastarintaa Venäjällä ei ole erillisten tekstien kokoelma, vaan populaari historiateos toisinajattelun ja vastarinnan muotojen historiasta Venäjällä ja Neuvostoliitossa. Kirja etenee kronologisesti 1800-luvun alun dandyista, Puškinista ja dekabristeista[1] aina vuoden 2017 suuriin poliittisiin mielenosoituksiin saakka. Visuaalisuutta arvostavana ihmisenä ilahduin, kun kuvissa ei ole säästelty: värillisten kuvaliitteiden lisäksi mustavalkokuvia on taajaan leipätekstin joukossa.

Fokus on vastarintaliikehdinnän lisäksi ennen kaikkea nuorissa radikaaleissa ja nuorison alakulttuureissa. Troitski tarkasteleekin valitsemiensa vallankumouksellisten liikkeiden johtajien ikää: esimerkiksi teloitetuista dekabristeista vain harva oli täyttänyt 30. Nuoruuden lisäksi yhteistä lukuisille erilaisille vastarinnan muodoille – oli vastarinta sitten aseellista, taiteellista tai pelkkää elämäntapaan nojaavaa – näyttää olleen se, että useimmat vastarinnan tyypit ovat jääneet historiaan jollakin muulla kuin itse itselleen antamallaan nimellä, kuten on käynyt esimerkiksi dekabristien kohdalla. Useimmiten vakiintuneen nimityksen vastarintaryhmittymälle ovat keksineet vasta myöhemmin historioitsijat, tai sitten ryhmittymien vastustajat, joiden antama nimi on ollut halveksiva tai ironinen.

Toinen mielenkiintoinen historiassa toistunut seikka on se, että hallinto on usein tukenut radikaaleja. Tämä tuntuu osin nurinkuriselta, kun vastarinta on etenkin Venäjällä useimmiten juuri kohdistunut vallanpitäjiin. Jo viimeisen tsaarin, Nikolai II:n, aikainen sisäministeriö rahoitti mustasotnialaisia, jotka olivat oikeistolaisia fundamentalisteja. Myöhemmin vastaavaa on nähty muun muassa Vladimir Putinin aikakaudella. Erityisesti ”Putin-Jugendiksi” kutsuttu nuorisoliike Naši on laajalti tunnettu patriotismistaan. Liikkeen toiminta hiipui ja sen valtionrahoitus lakkautettiin Dmitri Medvedevin kaudella, kun kävi ilmi, että Naši oli neljän vuoden aikana saanut valtiolta ainakin 450 miljoonaa ruplaa, eli noin 10 miljoonaa euroa.

Kirja ei lähde tekemään erilaisten ryhmittymien välille moraalista erottelua, joka on usein vastarintaa käsittelevien teosten sokea piste. Valtiovaltaa vastustavien ryhmien lisäksi Troitski nostaa esiin muitakin marginaalisia vastarintaryhmittymiä, joita olivat muiden muassa gangsterit, rikolliset ja katulapset. Ne vastustivat valtiovallan sijaan pikemminkin koko yhteiskunnan toimintaperiaatteita, kuten ajatusta ydinperheestä.  Ljuberit (jotka olivat aktiivisia etenkin 1980-luvulla) sekä tuoreemmat 2000-luvun gopnikit ovat olleet aggressiivisia moukkien alakulttuureja, joiden jäsenet ovat käyttäytyneet väkivaltaisesti heitä kohtaan, jotka eivät syystä tai toisesta ole sattuneet miellyttämään silmää. Ljuberit puhuivat avoimesti ”puhdistuksista” sekä kertoivat taistelevansa ”vierasperäisiä, epävenäläisiä vaikutteita vastaan”.

Oma lukunsa on taiteen ja poliittisen aktivismin yhteenkietoutuminen. Useimmat vastarinnan muodoista ovat syntyneet tai kehkeytyneet jonkin taideryhmittymän tai taiteenalan ympärille. Tämä on tuttua myös lännestä: näin toimivat esimerkiksi kansallismieliset fennomaanit, joiden riveihin kuului lukuisia taiteilijoita 1800–1900-luvun vaihteen Suomessa. He agitoivat Suomi-aatetta taiteessaan, jota alettiin kutsua sittemmin Suomen taiteen kultakaudeksi.

Astetta kiehtovammaksi asetelma muuttuu silloin, kun ihmiset ryhtyvät konkreettisesti toteuttamaan jonkin taidesuuntauksen välittämää sanomaa. Troitski esittelee venäläisessä ja neuvostoliittolaisessa kulttuurihistoriassa toimineita vastarintaliikkeitä, jotka ovat syntyneet ensisijaisesti taiteen, eivät ihmisjoukon innoittamina. Aatteet ovat kulkeneet siten poikkeuksellisesti taiteesta kansan pariin, eivät toisin päin. Tällaisia ryhmittymiä olivat esimerkiksi kirjailija Ivan Turgenevin teoksista tunnetut nihilistit ja tarpeettomat ihmiset sekä perestroikan ajan mitkat, jotka saivat innoituksensa kuvataiteilija Vladimir Šinkarjovin sadunomaisesta kirjasta Mitki (1984). Ajatus taiteen synnyttämistä vastarintaliikkeistä tuntuu sen verran nurinkuriselta, että siitä lukisi mieluusti enemmänkin.

Kun tarkastellaan käsiteltävien ajanjaksojen suhdetta niille teoksessa annettuun sivumäärään, Troitskin sanoin ”klassinen venäläinen rock” saa reippaasti eniten sivutilaa. Valinta on ymmärrettävä, sillä juuri venäläinen rock on yksi suurimmista ja merkittävimmistä neuvostoliittolaisista vastarinnan muodoista 1900-luvulla sekä kirjailijan oma kotikenttä. Juuri tämä ensikäden tieto venäläisestä rokista ja undergroundista aina 1960-luvulta lähtien on kirjan vahvuuksia. Loppupuolella tosin pistää silmään suoranainen namedroppailu, mitä etenkin 1980-lukua kuvattaessa tapahtuu, sekä 1900-luvun lopun kulttuurihistoriallinen kuvailu lähes yksinomaan musiikin kautta. Monet henkilöt, jotka olisivat ansainneet laajemman käsittelyn, jäävät yhden virkkeen mittaiseksi huomioksi. Yksi heistä on Vladislav Mamyshev-Monroe (1969–2013), jonka näyttely nähtiin vastikään Kiasmassa (2018). Laajan esitystaiteellisen tuotantonsa lisäksi Mamyshev-Monroe oli Neuvostoliiton ensimmäisiä drag-artisteja. Myös paljon yhteneväisyyksiä pop-taiteen kanssa jakava neuvostoliittolainen ”sots art”, joka on sekä kuvataiteen että yhteiskunnallisen antinsa kannalta mielenkiintoinen suuntaus, jää pimentoon lähes täysin.

Eniten jäin kaipaamaan lähdeluetteloa tai edes jonkinasteista kirjallisuusluetteloa. Teos vilisee henkilöitä, liikkeitä ja yksityiskohtia, joihin tutustuisi mieluusti vinkatun lisälukemiston avulla. Kuitenkin kaikenlaiset viitteet ja lähdeteokset loistavat poissaolollaan. Troitskilla on laaja ja kiistämätön tietämys, mutta essee- ja tietokirjan rajalla tasapainotteleva kokonaisuus, jossa esitetään välillä vahvastikin omia tulkintoja historiallisista tapahtumista ja syy-yhteyksistä, kaipaisi lähdeviitteitä tai vähintään tietoa historiantutkimuksen uusista tulkinnoista asian suhteen. Troitski esimerkiksi väistää lähes täysin italialaisten ja venäläisten futuristien välisen yhteyden – ja sittemmin eripuraisen kahtiajaon – esittäen futurismin pitkälti venäläisenä ilmiönä.

Kirjan aihe on laaja, minkä vuoksi Troitskin ei ole ollut mahdollista keskittyä jokaiseen käsiteltävään ilmiöön yksityiskohtaisesti. Yksinkertaistukset saattavat kuitenkin luoda lukijalle salakavalasti vääränlaisen kuvan aihepiiristä, vaikkei mitään yksiselitteisesti virheellistä olisi sanottu.

Populaariksi tietokirjaksi Vastarintaa Venäjällä on tärkeä jo aiheensa vuoksi. Jo lähtökohtaisesti kiinnostava vaihtoehtohistoria on aivan erityisen mielenkiintoinen, kun se kirjoitetaan maassa, jonka hallinto pyrkii kontrolloimaan kaikenlaiset miellyttävästä ja virallisesta linjasta poikkeavat ulostulot. Troitskin kirjassa virkistävää on myös se, että se ulottuu sisällöllisesti ja analyysinsa tasolla lähes nykyhetkeen saakka. Kun teoksen historiallinen perspektiivi ulottuu 1800-luvun alkuun, käy pakostikin mielessä, millaisen aarreaitan sitä edeltävät vastarinnan ja kapinan muodot pitävät sisällään.

Teoksen on suomentanut Anton Nikkilä, joka on vähintäänkin toimittanut kaikki Troitskin suomeksi ilmestyneet teokset aina 1980-luvun lopulta lähtien. Lukuisat suomentajan huomiot tekstissä korjaavat kirjailijan virheellisiä käsityksiä (kuten sen, että Suomessa olisi ollut kieltolaki vodkaturismin kulta-aikana) ja avaavat rikasta venäjänkielistä käsitteistöä, mikä on tarpeen, sillä monille ala- ja vastakulttuurien termeille ei ole olemassa suomenkielistä vastinetta.


[1] Dekabristikapina (ven. dekabr, joulukuu) puhkesi joulukuussa 1825, kun joukko länsimielisiä upseereita halusi estää Nikolai I:n nousun valtaan. He vaativat muun muassa maaorjuuden lakkauttamista, jonka Aleksanteri II lopulta toteutti vuonna 1861.