Runoilijat kantavat harteillaan menneisyyttään, kieltään, kulttuuriaan ja maailmankuvaansa. He nostavat teksteissään esille kokemusmaailmansa ja sen traumat. Tässä mielessä runot ovat aina yksityisiä, tiettyyn aikaan ja paikkaan sidottuja. Jotta lukija saisi kiinni runoilijan sielunmaisemasta, runojen täytyy puhutella lukijaansa myös yleisemmällä tasolla. Tästä syystä vahva poliittinen genre on lukijalle aina haaste, jos tuo poliittinen ja yhteiskunnallinen näkymä, josta runot nousevat, on hänelle vieras.
Tietokirjailija voi kuvata tarkasti historian tapahtumia, syyn ja seurauksen suhteita, liittää tapahtumat osaksi maailmanpolitiikkaa ja historian kiertokulkua. Romaanikirjailijalla on mahdollisuus luoda tämä poliittinen ja kulttuurinen maisema uudestaan ja auttaa lukijaa henkilöhahmojensa ja heidän elämänsä kautta osallistumaan historian tapahtumiin. Runoilijan keinot ovat tyystin erilaisia; hän joutuu välittämään omia kokemuksiaan ja tunteitaan puhtaasti runon kielellä. Kaikki koettu joutuu tavallaan runouden testiin. Lyriikassakin on luonnollisesti lajityyppejä, jotka antautuvat historian kerronnalle paremmin kuin toiset – eeppinen runous on tästä hyvä esimerkki. Tapahtumia on kuvattu myös balladeissa ja proosarunoissa. Suomessa kalevalamittainen runous on taipunut kerrontaan erittäin joustavasti runomuotoisena eepoksena.
Sherko Bekäsin runous on modernia, vapaamittaista runoutta. Sen suurena teemana ovat kautta hänen tuotantonsa hajallaan olevan Kurdistanin yhdistäminen ja itsenäisyys.
Sherko Bekäs syntyi Irakin Kurdistanin Suleimaniassa vuonna 1940 ja kuoli 2013 Tukholmassa. Hänen isänsä Faiq Bekäs oli hänkin aikanaan tunnettu kurdirunoilija. Juuri ilmestyneen kokoelman Sielun valoa ei voi vangita on koonnut ja suomentanut Soran Zaki. Suomennos sisältää Bekäsin runoja vuosilta 1968–2006 sekä internetissä julkaistuja runoja. Bekäs kirjoitti soranin murteella, joka on yksi kurdin kielen kahdesta päämurteesta. Hän julkaisi kaikkiaan 43 teosta, joita on käännetty 14 kielelle.
Ensimmäisellä nopealla lukukerralla kuuntelin Bekäsin runojen rytmiä ja sointuja ja niiden kaikuja itsessäni. Lukijana oivalsin pian, että olen ”vain” lukija, jonka pintapuoliset tiedot Bekäsin kulttuurista ja taustasta eivät oikeuta analysoimaan hänen kertomaansa historiaa muulla tavoin kuin hänen säkeidensä vaikutusten kautta omassa mielessäni. Samalla jouduin tietysti miettimään, kenelle Bekäs kirjoitti. Ajatteliko hän myös minua, tavallista lukijaa, joka on kiinnostunut maailman runoudesta ja ehkä kirjoittaa itsekin? Kirjoittiko hän päättäjille, kohtalotovereilleen vai meille kaikille? Bekäsin runoutta lukiessa huomaa selvästi oman kulttuurisen ulkopuolisuutensa. Kurdien elämän traagisuuden voivat kunnolla ymmärtää vain kurdit itse. Tästä syystä voin lukea hänen runojaan vain suomalaisen runoudesta kiinnostuneen ja runoja kirjoittavan ihmisen näkökulmasta. Paljon jää todennäköisesti ymmärtämättä ja runojen taustalla olevat kokemukset selittämättä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Bekäsin runojen voisi antaa vaikuttaa ja kajahdella lukijan mielessä. Runot tekevät työtään lukijassa myös silloin, kun niiden antaa vain laskeutua vapaasti tietoisuuteensa.
Runojen kautta nouseva tuska ja suru ovat ilmiselvästi maanpaossa olevan kirjailijan tuskaa ja surua, jollaista harva meistä joutuu kokemaan. Särön numerossa 34 (2018) käsittelin laajemmin tätä maanpakolaisuuden ja runouden suhdetta todeten, että maanpaossa oleminen luo runoilijan teksteihin usein vieraantumisen tunnetta. Tällöin runoilijan mielenmaisema jakautuu ikään kuin kahtia: kotoisuuteen ja vieraalla maalla oloon. Aloin etsiä näitä jakolinjoja Bekäsin runoista. Runossa Täällä kahtiajako kytkeytyy ahdistavaan unohtamisen pelkoon:
Täällä, vieraalla maalla, / vuosi vuoden jälkeen / hius hiuksen jälkeen, / itämaisen rakkauden hius, / uskollisuuden hius, / vieraantumisemme / sementtisellä jalkakäytävällä / putoamme alas! // Mikä katastrofi, ystäväni! / Me etenemme / sielun kaljuuntumista kohti!
Kun muistot rakkaan ihmisen kuoltua alkavat haalistua, saatamme pelätä unohtavamme rakkaamme kokonaan, vaikka historia tekee omaa muotoilutyötään meissä juuri noina hetkinä. Samalla tavalla voi pelätä unohtavansa synnyinmaansa, kuin rakkaan, joka on mennyt iäksi, ja joka ei palaa enää koskaan. Tuo alakulo ja ”ei koskaan enää, milloinkaan” on läsnä näkymättömänä Bekäsin runoissa. Hänelle se oli henkilökohtainen tunne, eikä muutoksia hänen elinaikanaan ollut odotettavissa. Edgar Allan Poen korppi raakkuu ”ei milloinkaan” yhä uudestaan, mutta Bekäs ei pysty eikä halua irrottautua sitoutumisestaan Kurdistanin kohtaloon kuten Poen runon kertojakaan ei kyennyt irrottautumaan rakastumisestaan menetettyyn Lenoreen.
Rikkirevityn Kurdistanin tilanne näkyy ja kuuluu kokoelmassa kurdien esitaistelijoiden ja sankareiden elämänvaiheiden ja kuoleman kuvaamisena. Runot palauttavat mieleen myös ihmisten kokemat kauheudet, kuten vuoden 1988 Halabjan kaupungin kaasuhyökkäyksen. Tuolloin hyökkäyksessä kuoli tai vammautui yli 10 000 siviiliä. Lukija joutuu ajamaan läpi taistelutantereiden tajuamatta täysin, mitä kaikkea onkaan tapahtunut vuosikymmenien ja -satojen kuluessa. Hän näkee vain savuavat rauniot, tuskissaan makaavat ihmiset ja heidän pelon, tuskan ja vihan huutonsa. Se koskettaa, mutta ymmärrämmekö täysin?
Bekäsin runoissa toisto näyttää voimansa. Runossa Aikojen alusta lähtien ”siitä lähtien” ja ”yhtä kauan kuin” -alkuiset säkeet rummuttavat yksitoikkoista, mutta voimallista tahtia runoilijan ja hänen kansansa kärsimykselle.
Siitä lähtien kun maat ovat olleet olemassa / minä olen ollut ilman isänmaata. / Siitä lähtien kun vuoret ovat syntyneet / minä olen vierinyt alas niiden rinteitä. / Yhtä kauan kuin puut ovat olleet olemassa, / minut on hirtetty puuhun.
Toisto pitää piinallisesti otteessaan, vaikka haluaisin jo siirtyä eteenpäin, olla lukematta noita kivuliaita säkeitä, jotka löyhkäävät vainolta ja kärsimykseltä. Kokoelman taustalla kuulen Pablo Nerudan, Anna Ahmatovan ja muiden sotaa nähneiden runoilijoiden sanojen kumun ja joskus rytminkin. Picasson Guernican väkivalta ja kaaos on kuva, joka nousee mieleen monia säkeitä lukiessa.
Kokoelma avaa ovia myös tunnelmallisiin muistikuviin, sarkastisiin huomioihin elämänmenosta ja naisten asemaan liittyviin kannanottoihin. Runossa Linnunpesä (1985) Bekäs kuvaa suhdettaan esimerkiksi kommunismiin osuvasti:
En ole kommunisti, mutta usein näen sen, / että jotkut / äitini ja isäni / yksittäiset sanat / ovat kuin eksyneet varpuset, / jotka eivät löydä illansuussa pesäänsä, / ja näinä iltoina / ne lentelevät ja haluavat tehdä / Leninin lippalakista / itselleen pesän.
Sherko Bekäsin 157 runosta koostuvan suomennoksen laajuus aiheuttaa sen, että erilaiset teemat risteilevät eritasoisina kautta kokoelman. Yksi näkyvimmistä teemoista on naisen asema. Bekäs asettaa joskus itsensä naisen asemaan ja tarkastelee naista milloin taistelutoverina, milloin äitinä, milloin rakastettuna. Runossa, jonka hän kirjoitti Suleimaniassa vuonna 2012 kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi, hän kirjoittaa:
Tänään minä en ole mies, / olen muuttunut naiseksi. / Laitan äitini nimen isäni nimen paikalle. / Tänään minä en ole enää Sherko Fajaq Bekäs, / vaan olen Sherko Shafiqa Sabiha!
Jokin noissa säkeissä tuottaa lukijalle tunteen aivan kuin hän ulko-ovesta ulos kävelemisen sijaan kapuaisikin ulos ikkunasta. Hieman rienaavaa vapautta, joka saa lukijan hymyilemään itsekseen vinosti sisäänpäin, vaikka samalla ikkunanpuitteet raapivatkin jalkoja. Maailmassa, jossa tasa-arvo tuntuu yhä rienaavalta vapaudelta, tarvitaan näitä runoja.
Useimmilla runoilijoilla on omat lintunsa, sielunsopukkansa avaimet, jotka lennähtävät runoihin milloin missäkin tarkoituksessa. Bekäsin runojen vuoripyyt ovat sielunmaiseman ja sen maaston asukkeja, maaston, jossa kuolema on aina lähellä. Vuoripyitä metsästetään surutta, mutta samalla ne kieltäytyvät häkkilinnun roolista. Runoilijan pääskyset ovat hänen sieluaan soittavia kieliä, jotka saavat säkeet helähtelemään kielestä ja kulttuurista riippumatta.
Kauan sitten / maailman kaikkien / mantereiden / runoilijoiden / sielun / pääskysparvi / lensi / yhdessä rivissä / ja / laskeutui hyvin hiljaa / laatikkoon, / joka myöhemmin / muuttui / pianoksi.
Artikkelin otsikko on sitaatti Sherko Bekäsin runosta Reinkarnaatio.