Tue riippumatonta kulttuurijournalismia! Särön numero Hyvät aikeet (nro 52–53), josta tämäkin teksti löytyy, on myynnissä verkkokaupassa 17 euron hintaan (ei postikuluja).
Kun ex-puolisoni kanssa vakinaistimme parisuhteemme liki neljäkymmentä vuotta sitten, en muista meidän ikinä käyneen periaatteellista keskustelua siitä, haluammeko lapsia. Tai jos kävimmekin, se ei ollut kovin mieleenpainuva.
Asia on alkanut askarruttaa, kun minusta on tullut isoäiti. Miten erilainen maailma oli, kun itse tulin ensi kertaa raskaaksi! Silloin se ”tapahtui” ilman mitään niistä pohdinnoista, joiden luulen nykyään olevan liki jokaisen lapsen syntymän taustalla.
Onko eettisesti tai ekologisesti järkevää lisääntyä? Halutaanko lasta juuri tähän elämäntilanteeseen? Halutaanko lasta ylipäätään – vai onko maailmassa aivan tarpeeksi mielekästä sisältöä ilmankin?
En muista miettineeni mitään tällaista. Lasten hankkiminen parisuhteessa vain ”kuului asiaan”.
Ehkä olisi ollut toisin, jos lapsia ei olisi kuulunut ja tavanomainen perhe jäänyt perustamatta. Mutta minä vain lopetin ehkäisyn, tulin raskaaksi, synnytin, jäin kotiin ja tulin raskaaksi uudelleen.
Muutamassa vuodessa muutuin nuoresta toimittajasta kahden pikkulapsen äidiksi, mutta en muista sen järkyttäneen minua lainkaan.
Lukiessani Saara Turusen neljättä romaania, jossa hän seuraa edellisten kirjojensa päähenkilöä eli kovasti itseään muistuttavaa naiskirjailijaa läpi raskausajan, huomaan ajattelun muuttuneen tässä suhteessa paljon.
Hyeenan päivissä raskaus ja lapsi ovat eksistentiaalinen kriisi, romaani sen vakava, ponteva todistus.
Toki lukeminen näyttää, että maailma on muuttunut monella muullakin tavalla.
Vaikka kertojalla ja Barcelonassa elävällä puolisolla ei aina ole helppoa, koko konsepti kahden kulttuurin pariskunnasta on valovuosien päässä pimeästä 1980-luvusta. Ei silloin ollut EU:ta, helppoa matkustamista tai videopuheluita.
Toisaalta internet on lisännyt paineita myös vanhemmuudessa, ja tätäkin Turunen esittelee laajasti. Vastakkaisten vaatimusten jatkuva rummutus kohdistuu niin ruumiiseen (lähinnä naisen) kuin synnytysvaihtoehtoihin, imetykseen ja kaikkeen lapsenhoitoon.
Se, ettei raskaus ala romaanissa helposti vaan vaatii keinohedelmöitystä, on oma lukunsa: huolimatta siitä, miten paljon kritiikkiä Turunen kertojansa suulla kohdistaa Suomen julkiseen terveydenhuoltoon, se kuitenkin mahdollistaa tehokkaan hoidon. Ei tule viime vuosituhatta ikävä!
Merkittävin ero menneen ja nykyajan välillä on kuitenkin psyykkinen ja filosofinen.
Hyeenan päivät on alusta loppuun kamppailua kahden ajatuksen välillä, jotka vaikuttavat kertojassa yhtä voimakkaina. Menestyvä taiteilija ei mistään hinnasta halua luopua työstään ja itsenäisyydestään, ja silti hänessä alkaa voimistua atavistinen lisääntymisvimma, joka työntää tieltään kaiken muun.
Turunen on aiemminkin käsitellyt vastakohtaisuuksia: Järjettömiä asioita -romaanissa (2021) kyse oli rakkauden samanaikaisesta keveydestä ja valtavasta painavuudesta. Hänen mukaansa ihmisyys perustuukin tällaisille kontrasteille, joiden yli, ohi tai läpi on jotenkin puserruttava.
Sitä on inhimillinen kehitys, sitä koko elämämme.
Siksi kertoja käy läpi tämänkin myllerryksen, joka muuttaa käsitystä elämästä pohjia myöten. Tähän asti hän on pitänyt teoksiaan lapsinaan, ja se on riittänyt. Hän on myös sisäistänyt sekä lähipiirissään että yhteiskunnassa laajemmin vallinneen ajatuksen siitä, että lasten hankkiminen merkitsee älyllistä ja sosiaalista syrjäytymistä.
Huomaan taas miettiväni, ettei 1980-luvulla vielä ajateltu niin. Päinvastoin, julkisia tukiverkkoja oli enemmän, samoin rahaa pieniä lapsiaan kotona hoitaville – tosin yleisajatus oli se, että hoitajina ovat vain äidit.
Kun kertoja käy ensin läpi työläiltä tuntuvia hedelmöityshoitoja (jotka tekevät lapsiprojektista entistä arvokkaamman) ja sitten pitkän raskausajan, hänellä on aikaa tutkia käsityksiään. Ja ne todella muuttuvat.
Kärjekkäimmin Turunen kuvaa tätä panemalla kertojan samastumaan hyeenaan, kun sattumalta nähty tv:n luonto-ohjelma esittelee sen perhe-elämää maasialta anastetussa luolassa. Siitä lähtien kiilusilmäinen, aggressiivisesti pentujaan puolustava hyeena seuraa hänen joka askeltaan.
On kuin sisälle olisi muuttanut joku toinen, kertoja miettii. Silloinkin, kun eletään vauvaelämää ja hänen toinen minänsä pohtii jo kirjoittamista ja viinilasillista, tämä toinen, uusi, panee keinuttamaan koppaa, ja sen kurkusta nousee pieni tyytyväinen murina.
Raskaus ja synnytys muuttavat kertojan suhdetta omaan naiseuteen, samoin suhdetta omaan äitiin. Muistoja sukeltaa oudosti esiin, ja rooli lapsuudenperheessä muuttuu, kun tyttärestäkin tulee äiti.
Paljastuu sekin monen naisen todistama (ja kammoama) seikka, että päinvastaisista ponnisteluista huolimatta olemme monella tapaa äitiemme klooneja.
Vaikka Turusen kohdalla puhutaan usein autofiktiosta, minusta hän kirjoittaa itse asiassa yleispätevää yhteiskunnallista proosaa 2000-luvun elämästä. Toivottavasti romaaneja kertyy vielä monta; sitä tarkemmaksi kasvaa ajankuva, sitä kunnioitettavammaksi kronikoinnin kaari.
Suomessa ei ole monta yhtä hauskaa romaanikirjailijaa kuin Saara Turunen, ja Hyeenan päivissä piirre on jalostunut entisestään.
Kuvaukset kommunikaatiosta katalonialaisen puolison ja tämän perheen kanssa, vilkkaista surrealistisista unista ja etenkin suomalaisen terveydenhoitohenkilökunnan alituisesta, ikään kuin myötäsyntyisestä tylyydestä ovat riemastuttavia.
Kun välillä nauraa, on helpompi ottaa vastaan myös se, mikä Hyeenan päivissä on vakavinta, eli elämän kiertokulun vankka lihallisuus ja väistämätön hauraus. Niiden pohdinta lietsoo kertojan upeisiin, kiihkeisiin monologeihin.
Vasta lasta maailmaan puskeva tajuaa, että olemme alusta asti yhtä kivun, veren ja muiden eritteittemme kanssa. Oma vanhemmuus paljastaa puolestaan sen, että edellinen sukupolvi on jo siirtynyt elämässä sivuun, yhä lähemmäs kuolemaa.
