Särö: Kertoisitko hieman itsestäsi ja siitä, millaisten kaunokirjallisten ja tieteellisten projektien parissa työskentelet?
Katariina Kärkelä: Olen vuonna 1992 syntynyt, Tampereen yliopistosta kesäkuussa 2022 väitellyt kaunokirjallisuuden ja filosofian rajankäyntiin erikoistunut kirjallisuudentutkija. Väitöksessäni käsittelin J.R.R. Tolkienin fantasiamaailmaa tiedonfilosofisesta näkökulmasta, ja erityisesti antiikin ja keskiajan teoreettinen keskustelu on tutkimuksessani tärkeässä osassa. Valmistuttuani toteutin pitkäaikaisen haaveeni muuttaa Porvooseen, jossa vietin paljon aikaa myös lapsuudessani; kouluni olen käynyt Orimattilassa.
Tällä hetkellä jatkan akateemista työtäni osana nelihenkistä, professori Sari Kivistön vetämää tutkimusryhmää, joka Koneen Säätiön rahoittamassa projektissa perehtyy kirjalliseen sukupuuttoon ja kadonneisiin kirjallisuuden lajeihin. Vielä hahmottumassa oleva Kirjallinen sukupuutto -tutkimuskokonaisuutemme käsittelee muun muassa kysymyksiä kirjallisuushistoriallisten muutosten ja lajien katoamisen syistä sekä siitä, miten menetys ja lajihistorian aukkoisuus toisaalta avaavat tilaa luovuudelle ja antavat mahdollisuuden kuvitella uudelleen historiaa – tai kirjallisuushistoriaa.
Akateemisen työn lisäksi katson kirjallisuuden maailmaa sen toiselta syrjältä kirjoittajana. Esikoisteokseni Hiraeth ilmestyi Aviadorin kustantamana vuonna 2020, ja sen alkuosaksi kirjoittamani Pohjan kruunu -fantasiaromaani ilmestyy tänä kesänä. Työstän myös kahta muuta, vielä alkuvaiheessaan olevaa käsikirjoitusta, joiden suhteen suunnitelmat ovat vasta hahmottumassa.
S: Miten olet päätynyt kirjallisuusalalle?
KK: Kirjallisuuden pariin päätyminen oli aina enemmän selviö kuin sattumaa; alalle päätymisessä sen sijaan oli onnella osansa. Lukeudun ilokseni niihin siunattuihin, joille harrastuksesta kasvoi työ, tuulella käyvä ja usein epävarma mutta sittenkin. Kirjallisuustiede valikoitui oppialakseni miltei itsestään, näin siinä kauniin mahdollisuuden tuoda yhteen paitsi kulttuurisia ja esteettisiä myös historiallisia ja filosofisia ajattelun perinteen haaroja – myös kielen ja kielitieteen asiat ovat sydäntäni lähellä ja erottamaton osa tapaani katsoa kirjallisuutta.
Minulle on luettu aina, ja kanssani on luettu aina. Lapsuudenkodissani kirjoja oli paljon ja aina saatavilla, ja molempien vanhempieni antama esimerkki ryhtyä lukemaan oli vahva. Erityisen kiitollinen olen siitä, että lukeminen oli perheessäni jaettu ilo: rakkaus vanhoihin kansansatuihin yhdisti minua ja isääni, ja kirjallisuudesta riitti aina jutunjuurta. Yhtäläisen kannustuksen sain myös hakiessani yliopistoon. Kotonani koulutusta ja opiskelua pidettiin suuressa arvossa, ja koulunkäyntiin panostaminen oli tärkeää. On kaikin puolin luontevaa, että päädyin akateemiselle alalle ja nimenomaan kirjallisuustieteen pariin. Kaikesta lukemiseen ja opiskeluun liittyvästä kannustuksesta ja esimerkistä, sekä kotoa että loistavilta opettajilta saamastani, olen enemmän kuin kiitollinen.
S: Onko asioita, joihin haluat vaikuttaa kirjallisuusalalla työsi kautta?
KK: Kysymys vaikuttamisesta on suuri aloittelijan vastattavaksi, ja noviisin näkökulma on väistämättä hiukan varovainen. Surullista kyllä vaikuttaa siltä, että tällä hetkellä tärkeintä on saada kirjallisuus ja lukeminen ylipäätään pysymään pinnalla. Kirjallisuudesta käytävää keskustelua seuratessa tuntuu toisinaan, että alalla työskentely on lahoavien lankkujen vasaroimista hädin tuskin kelluvaan lauttaan: luku- ja kirjoitustaito kärsivät, into lukemiseen hiipuu, ja vaikka tavat tuottaa ja tarjota kirjallisuutta monipuolistuvat digitalisaation ja vaikkapa äänikirjojen ansiosta, ei hermostolliselta rakenteeltaan yhä antiikin esivanhempiensa kaltainen lukija välttämättä pysy tässä kaikessa mukana. Samalla herää kysymys siitä, mikä vaikutus näillä muutoksilla on kirjallisuuteen itseensä: eri mediumien mukanaan tuoma helppous kenties kasvattaa tarjonnan määrää ja saatavuutta, mutta laadun pelkään sen myötä kärsivän.
Haluaisin palauttaa kirjallisuuteen hitauden, ehkä ylipäätään riisua hitaudelta sen negatiiviset konnotaatiot. Syvä perehtyminen ja uppoutuminen ovat lukijan ja ajattelijan hyveitä, joille soisin niiden ansaitseman arvon. Tällaisen muutoksen haluaisin kirjallisuusalalla nähdä, ja mielelläni olisin mukana sitä rakentamassa. Nopeutettujen äänikirjojen aikakautena voi olla epämuodikasta puhua hitauden puolesta, mutta silti se on mielestäni tehtävä. Uhmapäissäni nostan hitauden rinnalle myös toisen, yhtä lailla epämuodikkaan lempilapseni, ulkoa opettelun. Näkisin mielelläni suullisen kirjallisuusperinteen paluun vaikkapa lausunnan muodossa!
S: Projektiinne liittyen: Minkä takia on alan tutkimuksen – mutta myös yleisön – kannalta kiinnostavaa saada tietoa kadonneista kirjallisuudenlajeista?
KK: Kirjallisuushistorian ymmärryksen rattaissa kanittaa sama kapula kuin historian ylipäätään: sanotaan, että historia on voittajien kirjoittamaa, ja samalla tavalla kirjallisuuden historia on selviytyneiden historiaa. Nykypäivään sinnitelleet kirjallisen ilmaisun muodot hallitsevat käsitystä kirjallisesta evoluutiosta, hiipunut aines on unohdettu. 2020-luvun keskustelu historiasta, etenkin vähemmistöjen ja kolonisoitujen näkökulmasta, syystäkin pyrkii tuomaan esiin sen, mikä on ehkä tarkoituksellakin haluttu unohtaa. Tämä keskustelu herättää paljon kiinnostusta muissakin kuin alan tutkijoissa tai poliittisissa vaikuttajissa, ja uskon, että katseen kääntäminen myös kulttuurin haavoittuvaisuuteen, sortoon ja sensuuriin voi toimia samoin.
Kirjallisesta sukupuutosta puhuttaessa ei voi ohittaa analogiaa biologiseen evoluutioon. Hälyttävät muutokset ekosysteemeissä puhuttavat lähes jokaista, oli suhtautuminen niihin sitten itsepäisen skeptinen tai tilanteen vakavuuden avoimesti tunnustava. Kirjallisuuden lajikirjon kapenemisesta on siitäkin tärkeää keskustella, sillä ilmiön ymmärtämisen lisäksi kyse on mahdollisuudesta vaikuttaa siihen. Vaikka näkökulma olisi ensisijaisesti kirjallisuushistoriallinen, on hyvä nähdä myös se, mitä kulttuurissa on tapahtumassa tällä hetkellä. Hyvänä, konkreettisena esimerkkinä voi pitää vähemmistökielten haavoittuvaista asemaa, niillä tuotettua kulttuuria ja tutkimusta; tähän sisältyy ääneen lausumattomanakin myös pelko siitä, ovatko ruotsi ja suomikin liukumassa kieliksi, joilla kirjoitettua kaunoa harva enää lukee ja vielä harvempi tuottaa. Kysymys äidinkielen asemasta koskettaa aivan jokaista, ja kulttuurin kapea-alaistumiseen havahtuminen on tärkeää myös akateemisen maailman ulkopuolella. Kulttuuri on haavoittuvainen. Toivomme, että projektimme voi osaltaan torjua kirjallista sukupuuttoa ja herättää ihmisissä kiinnostusta myös puuttuvaan, hävinneeseen ja vahingoittuneeseen.
S: Miten päädyit mukaan Säröön?
KK: Väiteltyäni ja akateemisten jatkosuunnitelmien vielä ollessa epävarmat etsin oikoluku- ja kirjoitustöitä erilaisista kulttuurin ja kirjoittamisen alan yhdistyksistä, järjestöistä ja lehdistä, Särö näiden joukossa. Ilokseni tarjoukseeni tartuttiin, ja muutamassa lyhyessä viikossa minulle avattiin kiinnostavien tekstitarjousten, kaunokirjallisten töiden, esseiden ja artikkelien maailma, johon sukeltaminen on ollut etuoikeus. Olen saanut paitsi oikolukea myös kommentoida lukuisia, eri aihepiireistä nousevia tekstejä ja päässyt tutustumaan moniin erilaisiin kirjoittajiin ja ajattelijoihin. Särön kautta olen tutustunut sekä kulttuurijournalismin, kirjallisuuden että kääntämisen ammattilaisiin, joilta uskon voivani oppia paljon.
Vastaanotto Särön joukkoon on ollut alusta saakka lämmin. Yhteistyö on omasta puolestani tuntunut sujuvalta ja helpolta, ajatustenvaihto tapahtuu sallivassa, pohdiskelevassa hengessä, jossa jokaisen ääni pääsee kuuluviin.
S: Miten haluaisit kehittää kulttuurijournalismia?
KK: Näkökulmani kulttuurijournalismiin – ja journalismiin ylipäätään – on lukijan ja sivustakatsojan, ja viisaammin tätä osaisi arvioida alan ammattilainen. Lukijana huomioni kiinnittyy erityisesti kulttuurista kirjoittamisen sävyihin, painotuksiin ja argumentoinnin tapoihin. Kulttuuristen ilmiöiden kauneus ja vaikeus piilee niiden herättämissä voimakkaissa tunteissa ja intohimoissa: monissa kirjoituksissa into liukuu herkästi hyökkäävyydeksi ja mustavalkoisuudeksi. Toivoisin kulttuurijournalismiin vähemmän suoraviivaistuksia ja niiden tilalle enemmän uskallusta tunnustaa, etteivät kulttuuriset ilmiöt milloinkaan ole yksiselitteisiä tai osiinsa purkamisen avulla tyhjiin selitettävissä. Niin ikään toivoisin kulttuurista kirjoittamiseen enemmän uskallusta todeta, ettei tiedä tai ymmärrä – silloin käsiteltävä ilmiö antaudutaan kohtaamaan sellaisena kuin se on, ei sellaisena, joksi se yritetään selittää.
Hyökkäävyydestä ja suoraviivaistamisesta luopuminen ei tarkoita kirjoittamisen tai ajattelun velttoutta. Hyvä argumentti puhuu puolestaan ja vakuuttaa olematta aggressiivinen; terävä voi olla olematta moukkamainen.
