Stephen Kingin mammuttimaiseen kauhuromaaniin Se perustuva samanniminen elokuva sai ensi-iltansa vuonna 2017, ja jatko-osa, kirjan myöhemmän aikatason filmatisointi Se: Toinen luku syksyllä 2019. Elokuvien aiheena on erityisesti Pennywise-klovnin hahmossa esiintyvä yliluonnollinen olio, joka asuu Derry-nimisen mainelaisen pikkukaupungin viemäreissä. Pelosta elävä hirviöpelle vaikuttaa myös maan pinnalla elävien ja koko Derryn todellisuuteen, ruokkii väkivaltaa, tekee uhriensa painajaisista totta. Pennywise houkuttelee erityisesti lapsia ja nuoria viemäreihin ja niiden kautta kuoleman ja kauhun valtakuntaansa, eräänlaiseen psykedeeliseen ikuiseen kadotukseen. Ensimmäisessä elokuvassa olio symboloi Derryssä vallitsevaa vaiettua väkivallan perinnettä. Toisessa osassa kammotus edustaa psykoanalyysin torjuttua: se tuo näkyville uhriensa vaietut, hävetyt ja unohdukseen painetut muistot.
Klovnijärjestöt osoittivat eri puolilla maailmaa mieltään ensimmäistä Se-elokuvaa vastaan. Klovnerian ammattilaisten mielestä pelotteluelokuva teki perinteiselle pellehahmolle vääryyttä liittäessään sen pelkoon ja pahuuteen. Protestoijat valittelivat heikentynyttä toimeentuloaan, kun juhliin ja muihin tapahtumiin ei enää kaivattukaan punanenäistä viihdyttäjää. Piittaamaton elokuvaväki oli pilannut viattoman hupihahmon maineen.
Sen jatko-osan kanssa yhtaikaa elokuvateattereissa näytettävä Joker ei ainakaan korjaa Pennywisen tekemiä tuhoja. Syksyn 2019 puhutuin elokuva kertoo Batmanin arkkivihollisen, psykopaattisen vihreätukkaisen ilveilijän syntytarinan. Markkinapellenä työskentelevä Arthur ”Happy” Fleck tahtoo tuoda ihmisten elämään iloa ja naurua sekä haaveilee lavakoomikon urasta. Mielenterveydelliset ongelmat, osattomuus, pilkka ja syrjäytymiskierre vievät kuitenkin elämästä merkityksen. Arthur Fleck ei tule nähdyksi. Hänestä ei välitetä. ”Minusta on tuntunut kuin en olisi edes olemassa”, hän kertoo sosiaalityöntekijälleen ennen kuin yhteiskunta jättää hänet lopullisesti heitteille. Fleck löytää itsensä vasta luisuessaan hyvin- ja pahoinvoinnin tuolle puolen, absoluuttiseen ja väkivaltaiseen nihilismiin.
Mielen ja merkityksen romauttavia traumoja on käsitelty parhaissa Jokeri-tulkinnoissa ennenkin, kuten Alan Mooren ja Brian Bollandin The Killing Joke -sarjakuva-albumissa. Grant Morrisonin ja Dave McKeanin Arkham Asylumissa Jokeri taas kuvataan parantumattomana mielipuolena, jolla ei ole minuutta, vaan joka joutuu luomaan itsensä uudelleen päivittäin; olentona, jolle koko maailma näyttäytyy absurdina teatterina. Vuoden 2008 Dark Knight -elokuvassa Heath Ledgerin näyttelemä Jokeri oli suorastaan todellisuutta hallitsevan järjettömyyden inkarnaatio. Kaikissa näissä tulkinnoissa Jokerin hulluus heijastelee puhdasta merkityksettömyyttä, olemassaolon absurditeettia.
Jokerin ensiesiintyminen tapahtui jo ensimmäisessä Batman-sarjakuvalehdessä 1940, joten kammottavan klovnin hahmo ei ilmeisestikään ole Stephen Kingin keksintöä. Populääri- ja kauhukulttuuri tuntee aiheesta Jokeriakin vanhempia esimerkkejä, joten ehkäpä pelottavuus ei ylipäätään ole pelleihin liitetty piirre – vaan kuuluu erottamattomasti niiden alkuperäisimpään olemukseen.
En pelkää pellejä, mutta olen aina pitänyt niitä jotenkin luotaantyöntävinä. En ole koskaan onnistunut näkemään mitään hauskaa noissa punanenäisissä, valkonaamaisissa, isokenkäisissä, kömpelöissä tai muuten väkinäisen väärin toimivissa, usein joko liian meluisissa tai vaihtoehtoisesti kokonaan mykissä – tai yhtaikaa mykissä ja meluisissa! – olennoissa. Klovneja kohtaan tuntemani vastenmielisyys ei ole poikkeuksellista. Kun Penny Curtisin ohjaama tutkimusryhmä haastatteli kymmenisen vuotta sitten 250 lasta ja nuorta selvittääkseen, voitaisiinko pellenkuvilla piristää sairaalaympäristöä, olivat tulokset varsin selkeitä. Valtaosa lapsista ja nuorista ei joko pidä pelleistä, ei ymmärrä niitä tai suorastaan pelkää niitä. Haastatelluista hyvin harvat suhtautuivat niihin myönteisesti.
”Niihin” vaiko ”heihin”? Jotkut psykologit ovat arvelleet, että pellejen inhottavuus johtuu niiden sijoittumisesta niin sanottuun outoon laaksoon (uncanny valley): niissä on paljon inhimillisiä ja toisaalta paljon ei-inhimillisiä piirteitä. Kun emme tiedä, kumpaan luokkaan olio kuuluu, ihmisiin vaiko epäihmisiin, tunnemme vaistomaista kammoa. Eräät pelkotutkijat pitävät tätä luonnollisena reaktiona ja kyseenalaistavat, kuuluuko koulrofobia oikeastaan ollenkaan fobioiden joukkoon.
Mistä klovnin epäinhimilliset piirteet sitten koostuvat? Osallistuin kerran illanviettoon, jossa meidät juhlijat – ainakin minut hiljaisen vastentahtoisena – osallistettiin klovnerian perusteiden oppimiseen. Opetuksen mukaan pellen olemukseen kuului aivan erityinen, poikkeava elekieli: ohi katsominen, hajamieliset tai karrikoidut liikkeet, esineiden käsitteleminen kuin ne olisivat vieraita ja niiden ”väärin” käyttäminen. Jo nämä pelleilyn perustekniikat ovat omiaan irrottamaan klovnin siitä todellisuudesta, jonka jaamme toisten ihmisten kanssa. Klovni ei suhtaudu maailmaan meidän laillamme, vaan hänen silmissään on epäihmisen katse. Pelle on ihmishahmoinen muukalainen.
Tämä ihmishahmokin on toki vajavainen. Se ei tyypillisesti ole pukeutunut oikein: vaatteet eivät istu, kengät ovat liian isot… Myös pellen oudoksi maalatut kasvot erottavat sen kaltaisistamme. Paikoilleen jähmetetty hymyn irvikuva, kuolonkalpea pohjasävy ja voimakkain värein maalatut piirteet muodostavat naamion, jonka takaa makaaberia hahmoa asuttavan olion todelliset tunteet eivät paljastu.
Kerron nyt vanhan vitsin siltä varalta, että se on jäänyt joltakulta kuulematta:
Mies menee lääkärille etsimään apua syvään masennukseensa.
Lääkäri neuvoo: ”Kaupunkiin on tullut sirkus, jonka klovni Grimaldi saa jokaisen nauramaan. Nauru tekisi sinulle nyt hyvää. Mene katsomaan Grimaldia!”
Mies vastaa: ”Mutta tohtori… minä olen Grimaldi.”
Vitsin esikuvana on vuosina 1778–1837 elänyt todellinen näyttämötaiteilija. Joseph Grimaldi esiintyi commedia dell’artesta juontuvissa pantomiimiesityksissä, harlekinadeissa. Hän laajensi näytelmien perinteistä klovnin roolia merkittävästi ja kehitti nykyisille pelleille tunnusomaisen valkonaamameikin. Hänen uudistuksensa olivat niin merkittäviä, että häntä pidetään jopa modernin klovnihahmon keksijänä. Aikanaan juhlittu viihdetaiteilija Grimaldi kuoli kuitenkin köyhänä, masentuneena ja alkoholisoituneena. Omasta tilastaan hänen kerrotaan vitsailleen: ”I make you laugh at night but am Grim-all-day.”
Kuva narrin kyyneleistä, klovnin kasvoille maalatusta kestohymystä ja sen taakse kätketystä surusta, on yhdellä kertaa ihmistä ja pelleä etäännyttävä sekä lähentävä piirre. Miten suuri osa kaikesta inhimillisestä kanssakäymisestä rakentuukaan valheellisille hymyille ja todellisten tunteiden kätkemiselle! Näin ymmärrettynä klovnin irvistys edustaa eksistentiaalista kauhua, sitä hirvittävää tosiseikkaa, että sosiaalinen ympäristömme on silkkaa valhetta, pintaa, jonka alle emme kunnolla näe, ja jonka alla ei ehkä olekaan mitään, miltä näyttää.
Edellä kertomaani Grimaldi-kaskuun voi törmätä myös Alan Mooren tunnetussa ja ylistetyssä Watchmen-sarjakuvassa. Supersankarikontekstissa vitsin kärki on luonnollisesti siirretty osoittamaan sankarien naamioita ja rooleja. Watchmenin versiossa surullisen klovnin nimi on vaihtunut Grimaldista Pagliacciksi. Tällä Moore viittaa Ruggero Leoncavallon suosittuun oopperaan Pagliacci, ”klovnit”, suomeksi Pajatso. Leoncavallo väitti kaksinäytöksisen oopperansa perustuvan tositapahtumiin. Ooppera on teatterimaailmaan sijoittuva intohimodraama. Ensimmäinen näytös päättyy kohtaukseen, jossa commedia-ryhmän päähauskuttaja Canio valmistautuu esitykseen. Hän on juuri kuullut vaimonsa uskottomuudesta ja laulaa nyt Vesti la giuppa -aarian:
Maalaa jo kasvos / Pue narrin kaapu päälles / […] / Naura Pajatso, niin sua suositaan / Sa sydäntuskasi nyt tarkoin peitä!
Toisessa näytöksessä seurueen näyttelemä komedia, joka sekin käsittelee kolmiodraamaa, sekoittuu näyttelijöiden kuohuvaan todellisuuteen. Yleisö huomaa vasta myöhään, että Pajatso-klovnin raivo onkin Canion raivoa. Siinä, näyttämöllä, yleisön silmien alla hän tappaa vaimonsa ja tämän rakastajan.[1] Yhtä hyvin kuin kyyneleitä, pellen kestohymy voi kätkeä taakseen murhanhimoa… mitä tahansa.
Commedian ja pellehahmon yhteiset taustat ulottuvat antiikista asti juontuviin traditioihin.
Hassusti puetun ilveilijän, hovinarrin tai palatsiin tuodun maalaismoukan työnä oli huvittaa ylhäisöä tarinoillaan, tempuillaan, vitseillään ja poikkeavilla puheillaan. Keskiajalla narreilla katsottiin olevan lupa pilkata ylhäisöä, jopa kuningasta, sekä kertoa näille ikäviä totuuksia ja uutisia.
Saksalaiseen kansanperinteeseen kuuluvat tarinat Till Eulenspiegelistä, Tahvo Pöllöpeilistä, jonka kerrotaan vaellelleen ympäri Keski-Eurooppaa, kunnes kuoli ruttoon 1350. Eulenspiegelin bravuureihin kuuluivat erityisesti kakkakepposet. Hän piti pilkkanaan niin maallisia kuin hengellisiäkin mahtavia ja onnistui paljastamaan näiden ahneuden, tekopyhyyden ja typeryyden. Samaa tehtävää toteuttaa uuden elokuvan Jokeri, kun suosittu televisiokoomikko kutsuu hänet pahaa aavistamatta ohjelmaansa pilkattavaksi. Suorassa lähetyksessä loppuun ajettu ihmisraunio lausuu vallastaan nauttivalle isännälle mitä tämä on: inhottava, kuten kaikki muutkin syrjäytyneiden pilkkaajat, ohikatsojat ja hyväksikäyttäjät. Tämän kerrottuaan Jokeri vetää aseensa esille. Blam!
Nimi Pöllöpeili, Eulenspiegel, saa vanhoissa murteissa erilaisia kirjoitusasuja, ja siihen on kytketty monenlaisia merkityksiä. Pöllöä on pidetty niin viisauden kuin paholaisenkin lintuna. Kuvituksissa narrihattuisena, käsipeiliä kantavana ratsastajana esitetyn maankiertäjän sanat: ”Ick bin ulen spegel” taas tarkoittaa: ”Minä olen teidän peilinne.” Narrin edessä ihminen joutuu kohtaamaan itsensä, aivan kuten Stephen Kingin Se, raateluhampainen Pennywise, pakottaa tarinan sankarit kohtaamaan ne salaisuutensa ja piirteensä, jotka nämä olisivat mieluummin unohtaneet.
Salaisuuksien paljastaminen ja totuuden puhuminen on kaikessa avoimuudessaan ja suoruudessaan hirviömäinen teko, sillä se vaarantaa teeskentelyyn ja ohikatsomiseen perustuvan inhimillisen järjestyksen.
Pian televisiomurhan jälkeen Jokeri nähdään tanssimassa romutetun poliisiauton katolla. Ympärillä riehuu hänen innoittamiaan pellenaamioisia mellakoitsijoita. Kuva toisintaa ikivanhaa väärän kuninkaan juhlaa, jossa yhteiskuntajärjestys on tilapäisesti käännetty nurin niskoin. Viralliset hallitsijat on siirretty syrjään, valtaistuimelle on nostettu ivamukaelma.
Pääsiäispaaston avaava karnevaali, laskiainen, on monin paikoin maailmaa juuri tällainen nurinkurisuuden, poliittisen satiirin, ylettömyyden, pahojen henkien ja naamioiden juhla. Baijerissa ja Rheinland-Pfalzissa karnevaalien kuninkaana juhlitaan edelleen Till Eulenspiegeliä.
Karnevaalien viettoa on juhlan hillittömän, järjestyksenvastaisen luonteen johdosta pelätty, paheksuttu ja usein yritetty rajoittaa. Vaikka laskiainen liitetään nykyään kristilliseen kalenteriin, on se perua esikristilliseltä ajalta, ja paavit ja synodit ovatkin jo varhaiskeskiajalta lähtien vaatineet helmikuiseen riehaan osallistujille rangaistuksia. Esimerkiksi Venetsian karnevaalit sekä niihin liittyvä naamioiden käyttö kiellettiin lailla vuonna 1797, ja karnevaali palautettiin kaupungin julkiseen elämään vasta pari sataa vuotta myöhemmin.
Italialaiseen karnevaaliperinteeseen pellen liittää myös se, että commedia dell’arte on vaikuttanut sekä karnevaaliperinteeseen että pellehahmon syntyyn. Pellen roolia ovat kehittäneet erityisesti maalaiskujeilijahahmot, kuten Pulcinella ja Harlekiini. Pulcinellalla kerrotaan olevan kaksi isää, antiikin ajan naamiofarssien hahmot Maccus ja Buccus, joilta hän on perinyt kavaluutta, ahneutta, karkeutta ja teeskentelijän luonteen. Ainoa Pulcinellaa tunnetumpi – ja klovniin enemmän vaikuttanut – commedia-tyyppi on Harlekiini, Arlecchino.
Harlekiinin harjoittama komiikka on tyypillisesti fyysistä. Hänen kantamansa puupatukkaa esittävä slapstick oli erityinen paukahtava keppi, jollaisilla näyttelijät saattoivat lyödä toisiaan kuuluvasti mutta satuttamatta. Harlekiinin luonteessa on arkkityyppisen kujeilijan viekkautta, ja tavoitteensa saavuttaakseen hän voi naamioitua vaikkapa naiseksi tai sotilaaksi. Nämä vilpillisen muodonmuuttajan piirteet kuten nimensäkin hän on perinyt kaukaa demonisesta menneisyydestään.
Harlekiinin juuret luikertelevat syvällä aaveiden, kadotuksen ja paholaisten mehevässä maaperässä.
Harlekiinia on pidetty germaaniratsumiesten päällikkönä, Hellequin Boulognelaisena, joka kuoli 800-luvulla normanneja vastaan taistellessaan. Hänen mukanaan tuhoutunut sotilasosasto ei saanut haudan lepoa, vaan jäi aaveina vainoamaan ihmisiä ja tekemään katalia temppujaan. Parisataa vuotta myöhemmin Orderic Vitalis kirjoitti munkki Walkelinin öisestä näystä Normandian rannikolla: joukko nuijalla[2] varustautuneen, naamioidun jättiläisen johtamia kadotettuja jahtasi häntä ratsain ja jalkaisin, kauhistuttavasti meluten. Walkelin oli tunnistanut kohtaamansa joukkion Hellequinin talonväeksi, josta oli aiemmin kuullut pelkkiä tarinoita.
Walkelinin kertomus on yksi villin jahdin muunnelmista. Villi jahti on Jacob Grimmin antama kokoava nimitys eri puolilla maailmaa tunnetuille kansantarinoille, joissa puhutaan aaveiden tai paholaisten öisistä metsästysseurueista. Kammottavan jahtiväen näkeminen ennustaa tavallisesti ruttoa, sotaa, kuolemaa tai muita onnettomuuksia.
Toinen Harlekiiniin kytkeytyvä villin jahdin mukaelma kertoo muinaisten kelttien Herla-kuninkaasta (Herla cyning). Brittien hallitsija Herla sai oudon vieraan: vuohenjalkaisen, karvaisen kääpiön. Tämä kertoi olevansa Herlan tavoin kuningas ja ehdotti sopimusta: ”Ette vielä tiedä tätä, mutta frankkien kuningas tulee tänään tarjoamaan sinulle tyttärensä kättä. Ehdotan, että minä tulen häävieraaksenne, ja vuoden kuluttua te tulette minun häihini.” Kun Herlan hääpäivä koitti, kääpiökuningas saapui seurueineen ja toi mukanaan monia hienoja lahjoja. Juhlien loputtua olento muistutti vierailujen vastavuoroisuudesta. Vuotta myöhemmin Herla ja hänen hoviväkensä tultiin noutamaan luolaan, jossa juhlittiin haltiahäitä. Kun kuningas saattueineen palasi maan pinnalle, olikin jo kulunut satoja vuosia. Lisäksi Herla joukkioineen oli kirottu pysymään ratsailla, kunnes kääpiön antama ajokoira hyppäisi maahan. Yhä heidän nähdään ratsastavan maiden ja mantujen halki, sillä ajokoira ei ole vieläkään hypännyt.
Mainittakoon vielä eräs alkuperäiseksi harlekiiniksi ehdotettu hahmo. Erlkönig[3], Leppäkuningas, on saksalainen taruolento, parrakas jätti tai peikko, joka houkuttelee lapsia kuoleman valtakuntaan. Samankaltaisuus siperialais-mongolialais-turkkilaisen Erlik Khanin kanssa on toisinaan herättänyt epäilyksiä olentojen välisestä yhteydestä. Erlik Khan on alamaailmaan syösty paha henki, jonka kätyrit tuottavat maailmaan kärsimystä. Uhrinsa hän vie tuonelaan ja pitää siellä orjinaan. Se-elokuvien Pennywisea olisi helppo luulla Erlkönigin ja Erlik Khanin nuorimmaksi veljeksi.
Olipa Harlekiinin alkuperä villissä jahdissa, skandinaavisessa mytologiassa tai siperialaisessa manalassa, hänen loppusijoituspaikkansa on selvä. Danten helvetissä Alichino kärsii muiden paholaisten joukossa.
Niille pelleille, jotka ovat pahastuneet klovnin liittämisestä kauhuun ja väkivaltaan, tahtoisin vielä sanoa: Se ajokoira älähtää, johon slapstick kalahtaa.
La commèdia e finita!
Kirjallisuutta:
William Hand Browne: ”Harlequin” and ”Hurly-Burly”, julkaisussa The Sewanee Review, Vol 18, no 1. Jan. 1910.
Richard Moore: W.S. Gilbert and the Context of Comedy. The Progress of Fun. Routledge, 2019.
Maurice Sand: The history of harlequinade. Martin Secker, 1915.
[1] Leoncavallo haastettiin oikeuteen plagiarismista. Ranskalaisen Catulle Mendesin vuonna 1887 ensiesityksensä saaneessa näytelmässä La Femme de Tabarin oli jo nähty näytelmä näytelmässä -asetelma, jossa klovni murhasi vaimonsa. Leoncavallon Pagliaccin ensi-ilta ajoittui vasta vuoteen 1892.
[2] Huomaa yhteys slapstickiin.
[3] Jacob Grimmin mukaan nimi juontaa tanskan kielen haltijakuningasta tarkoittavasta ellekongesta.