Yliopiston filosofian kurssilla reilu kymmenen vuotta takaperin käytiin keskustelua ihmisen luonnontilasta. Meidän opiskelijoiden puheissa vilisivät itsekkäät geenit ja antropologian tulokset. Opettaja selitti kärsivällisesti, että Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) ja Thomas Hobbesin (1588–1679)vastakkaiset näkemykset aiheesta eivät kumpikaan perustuneet minkäänlaiselle todistusaineistolle. Päinvastoin, kyse oli puhtaasti filosofisista käsitteistä, joiden tarkoitus oli edistää tekijöidensä laajempaa yhteiskuntateoriaa.
Hobbes tunnetusti ajatteli, että ihmisjoukot tarvitsevat Leviathanin, voimakkaan keskusvallan, kontrolloimaan olemassaoloaan – muuten se loppuu lyhyeen. Rousseaulle puolestaan kansan ”yleistahto” oli yhteiskuntasopimuksen tae. Edellistä ajattelutapaa voi pitää modernin autoritaarisuuden, jälkimmäistä taas demokratian perustana. Käytännön todellisuudessa Leviathan ja yleistahto elävät rinnakkain kaikkein demokraattisimmissakin yhteiskunnissa. Valtio luottaa kansalaisiinsa, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Toisaalta, jos kansalaiset menettävät uskonsa Leviathaniin, se joutuu ennemmin tai myöhemmin vaikeuksiin.
Hollantilaisen Rutger Bregmanin paljon huomiota herättäneen tietoteoksen suuri oivallus on, että luonnontilan ei tarvitse enää olla vain filosofinen käsite. Biologiasta, psykologiasta ja yhteiskuntatieteistä on tähän päivään mennessä kertynyt tutkimustuloksia ihmisen käyttäytymisestä sen verran paljon, että Rousseaun ja Hobbesin vuosisatainen kiista on mahdollista ratkaista, ainakin pääpiirteittäin.
Siis onko ihmiseen luottaminen? Haluaako hän naapurilleen hyvää? Yksinkertainen kysymys on väistämättä keskeinen kaikessa futuuripohdinnassa. Jos vastaus on kielteinen, ponnistelut elinkelpoisen tulevaisuuden hyväksi nimittäin hankaloituvat huomattavasti. Silloin voisimme luottaa lähinnä vahvaan keskusvaltaan ja sotilasmaiseen auktoriteettiin. Pieni vilkaisu maailman eri kolkkiin tälläkin hetkellä opettaa nopeasti, miten houkutteleva ajatus autoritäärisiin johtajiin luottaminen on.
Bregman aloittaa kirjansa Blitz-pommitusten kohteena olevasta Lontoosta toisen maailmansodan aikaan. Ajan johtajat niin liittoutuneiden kuin akselivaltojenkin puolella uskoivat laajamittaiseen kaupunkipommitukseen, koska sen piti murtaa ihmisten moraalinen selkäranka ja taannuttaa nämä takaisin luonnontilaansa, brutaaleiksi ja itsekkäiksi ryöstelijöiksi. Tällainen itsekäs ihminen on helppo vihollinen, tiedettiin.
Kun moraalikatoa ei tapahtunutkaan, vaan päinvastoin auttavaiset ja solidaariset piirteet murtautuivat rynnäköllä esiin, asiaa selitettiin Britanniassa kansanluonteella. Britit nyt vain ovat moraalisesti ryhdikkäitä. Toisin oli julmien ja alhaisten saksalaisten laita, joten Winston Churchillin mielestä oli mitä loistavin sotastrateginen veto tehdä Dresdenistä tulimeri, vaikka asiantuntijat siitä varoittelivatkin.
Bregmanin mukaan näissä äärimmäisen kohtalokkaissa ja typerissä päätöksissä vaikuttaa taustalla niin sanottu sivistyksen pintasilausteoria, joka juontuu kristillisestä perisyntiopista ja Hobbesin ajattelusta. Samasta ajatuksesta näkee jälkiä myös katastrofielokuvissa, joissa tulivuorenpurkaukset, terrori-iskut ja avaruusolentojen hyökkäykset lietsovat laajamittaista paniikkia. Todellisuudessa tällaisissa tilanteissa yleisemmin murtautuu esiin sisäinen järjestys, ei kaaos. Ei meistä tule typeriä ryntäilijöitä vaan jonottajia, jotka vieläpä hengenvaarasta huolimatta päästävät naapurin helpommin edelleen.
Muinaisten uskomusten lisäksi taakkaa ihmiskuvalle on kertynyt myös 1900-luvulta. Bregmanin mukaan viimeistään toisen maailmansodan jälkeen kysyntä ihmisen kelvottomuudesta todistaville tutkimustuloksille kasvoi niin suureksi, että suurena tieteenä läpi menivät todella tarkoitushakuiset asetelmat. Psykologi Stanley Milgramin sähköiskukoe ja Philip Zimbardon vankilakoe tekivät toteuttajistaan viime vuosisadan jälkipuoliskon kuuluisimpia psykologeja, koska he toimittivat sitä, mitä kansa halusi: todisteen moraalisesta julmuudestamme. Milgram tutki auktoriteetin tottelemista kehottamalla koehenkilöitä antamaan sähköiskuja “oppijalle”, jos tämä muistaisi väärin. Peräti 65 prosenttia osallistujista oli valmis antamaan kuolettavan latauksen. Zimbardo puolestaan jakoi nuoret Stanfordin yliopiston miesopiskelijat vangeiksi ja vartijoiksi, ja joutui keskeyttämään kokeen esiin nousseen julmuuden vuoksi.
Bregman puuttuu yleiseen ongelmaan, joka liittyy valheelliseen tietoon: kokeiden legitimiteetin kyseenalaistavat tulokset eivät pääse esiin läheskään samassa mittakaavassa kuin alkuperäinen tulos, etenkään silloin, jos kyse on ollut jostakin todella kohahduttavasta. BBC on jopa toistanut vankilakokeen tv-ohjelmana, josta tuli niin tylsä, että kukaan ei sitä enää muista: ”Viimeisessä jaksossa on oikeastaan vain kuvaa sohvilla vetelehtivistä miehistä. Aivan lopuksi nähdään siirappisia kuvia toisiaan halailevista osallistujista. Yksi vartijoista antaa takkinsa eräälle vangille.” (s. 166)
Milgramin avustajat puolestaan julkaisivat analyysin, että enemmistö avustajista keskeyttää sähköiskukokeen, jos he pitävät iskuja todellisina. Myös tutkija itse piti päiväkirjamerkinnässään koettaan enemmän tehokkaana teatterina kuin merkittävänä tieteenä. Päästäänkin asiaan, jota Bregman ei kirjassaan juuri analysoi ja joka saa kaipaamaan jatkotutkimuksia: mikä on taiteen ja kirjallisuuden rooli pessimistisen ihmiskuvan luomisessa? Miksi tehokasta teatteria on usein juuri sellainen, jossa läpimädät motiivit kuljettavat juonta?
Eräs Bregmanin eniten siteeratuista esimerkeistä on ”todellinen Kärpästen herra”, tositarina kuudesta oseanialaispojasta, jotka elivät haaksirikon jälkeen täydessä sovussa ja huikeaan kekseliäisyyteen yltäen autiolla saarella lähes puolitoista vuotta. Nobelisti William Goldingin elämäkerrasta Bregman kaivaa motiiveja synkälle ja valtavasti lukijoita keränneelle kertomukselle: ”Hän oli alkoholisti. Hän kärsi masennuksesta. Hän löi lapsiaan. ’Ymmärsin natseja’, Golding tunnusti, ’sillä olin luonnoltani samanlainen.’ Kärpästen herran hän oli kirjoittanut ’osin tämän surullisen itsetuntemuksen pohjalta’.”
Vaikka Bregman ei ehkä analyysillaan läpäisisi kirjallisuudentutkimuksen graduseminaaria, tässä kohtaa on syytä olla kiitollinen, että hän ei ole ”puhtaasti tekstin sisäiseen” todellisuuteen keskittyvä tutkija. Elämäkerrallisten motiivien kautta tulee yleistajuisemmin ilmi, että kyse ei ole arkkityyppisestä puhtaan ihmisluonnon kuvauksesta, vaan tietystä taustasta ja kehityshistoriasta syntyneestä tarinasta.
Siis kertomustutkijat hoi, tehkääpä kirja siitä, miksi kyyninen ihmiskuva viehättää ja tuntuu tarinoissakin todelta. Bregmanin kirja tuntuu kattavuudestaan huolimatta vasta tunnustelevalta keskustelunavaukselta. Voisiko hänen peräänkuuluttamansa ei-kyyninen ”uusi realismi” toimia myös kirjallisuudessa?
