Laatokan orvot Berliinin metsissä

Runoilijat Olli Heikkonen ja Sirkka Turkka pohtivat kymmenen vuotta sitten berliiniläisbaarissa kysymyksiä taiteilijaelämästä, kirjoittamisesta, alkoholista, Berliinistä, lapsuudesta, elämän suruista, kirjoittamisen onnesta, runoudesta – ja muistelevat eilistä. Keskustelun johdattelijoina ovat Mark Mallon ja Sanna Saastamoinen. Haastattelu on julkaistu ensi kerran Särön numerossa Eurooppalainen taiteilijasielu (nro 20, ilmestynyt vuonna 2012).

*

Mark: Olli ja Sirkka, mitä taiteilijaelämä on? Pelkkää myyttiä vai elämää baareissa?

Sirkka: Minulla ei ole mitään myyttiä enkä elä mitään myyttiä. Olen tehnyt paljon paskaduunia, tallihommia, se on ollut parasta kirjoittamiselle, sitten virastotöitä, kaikenlaista työtä vuosikausia, tauotta monien pätkätöiden parissa. Kirjoittaja minussa puhkesi vasta helkkarinmoisen työuran jälkeen, 30-vuotiaana.

Olli: Niin, mitä se on se taiteilijaelämä? Onko se muka jotain joutilaisuutta, jota täytetään istumalla baareissa?

Sirkka: Sibelius otti aikoinaan maitotonkan, ja sanoi Ainolle, että lähtee ostamaan maitoa, mutta jäikin istumaan moneksi päiväksi baariin. Aino tuli sitten hakemaan hänet ja tonkan pois.

Olli: Jos viettäisin taiteilijaelämää täysin rinnoin, minusta ei olisi ikinä tullut runoilijaa. Se, että luovuin taiteilijaelämästä, johti siihen että aloin kirjoittaa.

Sirkka: Oliko taiteilijaelämä vietellyt sitä ennen?

Olli: Ei nyt suoranaisesti. En vastusta baarissa istumista, kannatan sitä… tai en kannata… mutta kohtuus kaikessa, ei sitä voi istua joka ilta yksin kämpillä, ja miettiä koko aika, että ehkä kohta tulee jokin runo. Nautin kyllä tällaisista irtiotoista,  kuten nyt täällä Berliinissä. Mutta humalassa tai krapulassa en pysty kirjoittamaan, ei siitä tule mitään.

Sirkka: Niin, siinä aivot hajoavat.

Olli: Olen kyllä kirjoittanut baareissa, kahviloissa tai bussissa, mutta se johtui siitä, että ei ollut muuta kunnollista paikkaa missä kirjoittaa. Heti kun alkoi tulla runoa, se piti laittaa paperille.

Sirkka: Veijo Meri sanoi, että aina pitää olla lappu ja kynä taskussa.

Olli: Muistan yhden runon, joka tuli esikoiskokoelmaan: kirjoitin bussissa, joka oli pysähtynyt linja-autoasemalle, se oli väliasema, rustasin tekstin paperille, se oli siinä.

Sirkka: Mutta ei siitä taiteilijaelämästä mitään taidetta irtoa.

Sanna: Taiteilijoiden yhteistyöhuoneella olen huomannut, että siellä maalarit ja kuvataiteilijat ovat koko aika hommissa, sen lisäksi ne tekevät toista työtä. Juhliminen jää marginaaliin, mutta silloin se on mahdollisimman tiivistä.

Sirkka: Sellainen puhe, että taiteilijat lähinnä vain ryyppäävät, se on kateutta ja pahansuopaisuutta. Taiteen tekeminen on raskasta työtä, ja hinta siitä työstä on kova.

Olli: Olisi tietysti helppoa sanoa, että taiteilijaelämä on myytti tai että koko ajatus on jotenkin vanhanaikainen ja naiivi. Silti sitä kuitenkin välillä huomaa  elävänsä sitä, mistä muut puhuvat taiteilijaelämänä.

Sirkka: En ole ikinä haaveillut mistään.

Olli: Ajatusten nollaaminen alkoholilla tekee välillä hyvää, koska nollauksen  jälkeen ajatus luistaa kirkkaammin ja tuoreemmin, mutta liikunta on paras tapa päästä ahdistuksesta eroon.

Sirkka: Minulla taas oli päinvastoin, olen pienestä pitäen harrastanut liikuntaa. Faija sanoi: sukset jalkaan! Ja hän vei minut ratsastamaan, kun olin yhdeksänvuotias. Olen myös ollut kova hiihtämään. Olen liikkunut aina, vasta päälle kolmekymppisenä tuli kirjoittaminen.

Olli: Aloitin liikunnan harrastamisen samoihin aikoihin kun aloitin kirjoittamisen. Ehkä kirjoittaminen aukaisi minussa fyysisyyden, liikkumisen. Jos en olisi aloittanut kirjoittamista, minusta olisi luultavasti tullut juoppo.

Sirkka: Kun iskee ahdistus, lähden liikkeelle. Pyöräilen, ratsastan ja hiihdän. Tallissa tehty kova työ vapauttaa, ja kaikki muu fyysinen. Mieluummin teen tällaista alkeellista työtä, siis tallityötä, kuin että pitäisin vaikka blogia, en saisi siitä mitään iloa. Ketä helvetti kiinnostaa, että kirjailija on pessyt tänään hampaansa?

Olli: Endorfiinihumalassa pystyy hyvin kirjoittamaan.

Sirkka: Eilen katsottiin screeniltä jalkapallo-ottelua. Arsenal voitti Dortmundin 2–1.

Olli: Jalkapallo on eräänlaista fyysistä runoutta.

Sirkka: Kyllähän urheilijat käyttävät viinaa niin kuin kai runoilijatkin, mutta se ei saa olla pääasia.

Olli: Jalkapallo on täysillä keskittymistä.

Sirkka: Jalkapallossa on voimaa ja intohimoa, sen näkee silmistä. Rajatuomarit on wau!

 

***

 

Mark: Minkälainen on taiteilijan lapsuus?

Sirkka: Se on kurjuutta, hylättynä olemista. Olemme Laatokan orpoja molemmat. Ollikin suree Karjalan merta.

Olli: Kyllä ne kuohut on käyneet siellä Laatokan rannalla.

Sirkka: Ei se välttämättä kurjaa ole, mutta minulla on ollut paljon menetyksiä.

Olli: En osaa sanoa millaista lapsuuden pitäisi olla.

Sirkka: Olin sodan lapsi. Minä olin usein vieraissa käsissä, ja minua lyötiin, ihmisiin meni luottamus. Ei syntynyt mitään suhdetta ihmisiin, eläimiin sitten syntyi. Asuin lapsena ainakin kahdessakymmenessä eri paikassa, silloin lapsia ”sijoitettiin” parempiin paikkoihin. Oli monia isiä ja äitejä, en valita, kiitos.

Olli: Isälläni oli sellainen työ, että jouduttiin muuttamaan paljon.

Sirkka: Mies on luotu liikkuvaksi. Eikö Usko Viitanen laulanut: äiti armas, katso vielä tänne…

Olli: No joo, ainakin lapsuus on kääntynyt onnelliseksi vuosien saatossa.

Sirkka: Minun isäni hakkasi minua usein. Kerran, kun oli kai  15, sattui mökillä sellainen tapaus, että isäni lähti hakemaan autolla työmiestä, ja minä jäin mökille yksin. Menin vajaan, siellä oli isäni puukkoja seinällä siistissä rivissä ja järjestyksessä leveimmästä kapeimpaan. Otin niistä sen kapeimman, joka oli mielestäni huonoin. Menin järven rantaan, aloin putsata puukolla laiturin reunaa, jotta vene kulkisi helpommin. Puukko putosi veteen. Kun isä palasi, hän meni vajaan ja katsoi rivistöä. Kapein puukko olikin ollut se paras. Sukelsin ja sukelsin mutta en löytänyt puukkoa. Ajattelin tehneeni hyvän työn puhdistaessani laituria. Se pelko oli kauheaa. Isä otti veneköyden ja alkoi hakata minua. Serkkuni itki vieressä. Vihaa oli sen ikäisissä miehissä silloin paljon. Upseerit olivat lähettäneet miehiä kuolemaan. Ei ollut kykyä puhua tunteista. Muistan isäni painajaiset. Ne huudot. – Isäni oli pikkupoikana matkustanut  äitinsä kanssa yöjunalla Kokkolaan, heräsi yöllä, ja huomasi nukkuneensa kuolleen äitinsä vieressä. Äiti oli kuollut kesken matkan. – Isäni isä oli ollut pappi.

Olli: Kun eilen puhuttiin jostain minun ongelmistani, Sirkka vastasi: en minä mikään nuorisopsykologi ole!

Sirkka: Nykyään on aivan toisenlaista, kun on pehmoisiä.

Olli: En valita.

Sirkka: Eilen residenssissä melkein itkettiin yhdessä: kuinka ihanaa elämä onkaan!

 

***

 

Mark: Muistatteko tilanteen, kun syntyi ensimmäinen runo?

Sirkka: En muista.

Olli: Kirjoitin sen kahdeksanvuotiaana.

Sirkka: Olit nuori nero.

Olli: Ei se mitään neroutta ollut, kun luin Enid Blytonin Viisikosta, että joku kirjoitti runoa, ja sitten itse kirjoitin jotain loppusointuista. Oivalsin, että voihan niitä runoja itsekin tehdä.

Sirkka: Kun kävin kansakoulua, sain huomautuksen, koska en oppinut tavaamaan enkä kirjoittamaan enkä lukemaan, olin aivan lukossa ja pelkäsin, että minut taas heitetään pois jos en osaa. Kansa- ja oppikoulussa minulla usein kaikki meni mustaksi, sen takia jäin neljä kertaa luokalle. Ja faijani sanoi: sinusta ei ikinä tule mitään.

Mutta kun kolmekymppisenä olin Helsingissä kouluvirastossa töissä, ja aloittelin runojen kirjoittamisen, äiti osti minulle Erika-kirjoituskoneen. Sanoin äidille, etten tule koskaan kirjoittamaan  niin paljon, että tarvitsisin koneen. No mutta minä ostan sinulle kuitenkin, äiti sanoi. Sitten alkoi tulla tekstiä. Se oli hänen viisauttaan.

Sitten ystäväni, mustalaiskuraattori Tarja Huttunen, sanoi että annas kun katson niitä runoja. Hän otti minut suojelukseensa ja soitti Tammelle, ja sinne niitä runoja sitten lähetettiin.

Olli: Lapsena minulla asiat oli hyvin. Minulla oli sukulaistäti, joka oli paperikaupassa töissä, hän toi minulle usein värillisiä papereita ja värikyniä. Piirsin paljon, ja siitä se runouskin lähti poikimaan.

Sirkka: Minä piirsin pienenä paljon ihmisiä ja hevosia. Kerran  tein kuvan, jossa oli musta hahmo – ajattelin silloin, että se on kuolema. Hahmolla oli käsissään liekkejä, se oli menossa Tuonelan virtaan. Psykiatri sanoisi nykyään, että se on paha kun lapsi tekee tuommoisia.

Mark: Onko suru energiaa, jota voi käyttää runoudessa?

Sirkka: Se on ainainen kumppani. Se on Topi Sorsakosken vasen käsi.

Mark: Topi Sorsakosken vasen käsi?

Sirkka: Täällä Berliinissä keksin, että haluan kirjoittaa Topi Sorsakosken elämästä kirjan. Sorsakoski halusi isäksi, mutta hän kuoli ennen kuin ehti täyttää toiveensa. Kirjan nimeksi ajattelin tuon, Topi Sorsakosken vasen käsi.

Olli: Kaikki hetket liukuvat ohi. Nyt olen menettänyt tämänkin hetken – se on surun idea. Sitä ideaa pitää voida käsitellä.

Sanna: Danten Jumalaisessa näytelmässä helvetti on mielenkiintoisempi kuin taivas.

Sirkka: Taivas on tylsä.

Sanna: Helvetissä on enemmän yksityiskohtia, taivas on vain iloa ja kirkkautta.

Sirkka: Elämä on taistelua surusta, ja suru on kirjoittamisen yksi konsti. Ei kai niitä ilomielisiä runoilijoita paljon ole, ei Bellmannkaan niin iloinen ollut, vaikka siltä vaikuttikin.

Olli: Ei sitä surua pysty sanallistamaan, mutta jollain tavalla on kyse siitä, että kiinnitymme asioihin, jotka katoavat, tai joiden tiedämme voivan kadota.

Sirkka: Vanhempana sen hyväksyy.

Olli: Nyt ollaan kaksi minuuttia lähempänä kuolemaa.

Sirkka: Surutyö on pötyä. Suru on se, joka tekee työn ihmisessä.

 

***

 

Mark: Oletteko ajatelleet kuoleman hetkeä, kun kirjoitatte?

Sirkka: Olen monta kertaa ajatellut itsemurhan tekemistä. Ajaisin autolla ylämökin rannasta suoraan järveen. Mutta autohan pyrkii kellumaan. – Siihen se ajatus on jäänyt.

Olli: En pelkää kuolemaa kirjoittaessani.

Sirkka: Mistä tiedät? Sinähän pidät kynsin hampain elämästä kiinni.

Olli: Totta kai pidän, mutta en minä pelkää. Ainakaan nyt.

Sirkka: Biologia on niin voimakas, elämänhalu niin kovaa: ne jotka haluavat tappaa itsensä, haluavatkin pitää itsensä hengissä.

Olli: Suru on niin arvoituksellista, että en tiedä käytänkö sitä tietoisesti.

Sirkka laulaa: Oi mutsi mutsi, stikkaa lamppuun eldis, mä kohta, kohta kolaan jengist veks.

Olli: Mutta sitten se pulpahtaa esiin. Tietoisuus kaiken menettämisestä.

Sirkka: Se vain tulee se suru, vaikka silloin kun on menettänyt jonkun. Eräs runokokoelmani kertoi äitini kuolemasta. Sitä kirjaa ei duunattu,  värkätty ja suunniteltu, se vaan tuli, lohduttomuus  purkautui kirjoittamisena. Mutta surua on niin paljon… on torisurua, on kaupunkisurua,  ja oli surua kun minun piti itse lopettaa koirani. Mutta kaikki menee ohi. Suru on onnea.

 

***

 

Mark: Kuvailkaa kirjoitusprosessianne.

Sirkka: Sen harvan kerran kun kirjoitan, se on kivaa, tekstiä tulee vähän mutta hyvää. Se on prosessi, joka lähtee svengaamaan, niin kuin svingi.

Olli: Hehheh. En tiedä mistä runot tulevat. Nykyään usein pyritään riisumaan kirjoittamistapahtuma mystiikasta. Mutta minä en pysty riisumaan runoja siitä mystiikasta. Jostain ne tulevat.

Sirkka: Jos miesrunoilija sanoo, että runojen kirjoittaminen on hienompaa kuin rakastelu, niin se on aika paljon sanottu.

Olli: On koukuttavaa, että saa sanottua jotain… niin yksinkertaista se on.

Sirkka: Kirjoitusprosessi on iskelmää, sinfoniaa, kaikkea, ja hyvin ne skulaavat yhteen – ja skulatessaan koukuttavat. Sitä koukkua voi kestää pari vuotta, ja sinä aikana kerää tietämättään aineistoa musiikista, muista runoista, kaikkialta. Kaikki lyö yhteen.

Olli: Runouden tekeminen on kaksisuuntaista.

Sirkka: Tämä aktiivivaihe, spiidivaihe, on niin kumma, kun sitä kerää tietoutta tietämättään. Se on hyvää aikaa. Claes Andersson sanoi, että monet kirjailijat karttavat tuota psykoottista vaihetta, koska silloin joutuu niin tiiviiseen työhön. Se ei ole juhlimista.

Olli: Tiedostamatonta karttamista.

Sirkka: Toisia se psykoosi vie mukanaan. Arja Tiainen sanoi, että se on kauheaa, kun tulee viisikymmentä runoa päivässä. Vauhti voi viedä niin kovaa, ettei se enää ole mukavaa.

Olli: Kaikki koettu, eletty, luettu vaikuttaa kirjoittamiseeni,  ja koska ne puskevat alitajunnasta, en osaa enää paikantaa, mistä lähteestä kirjoitusten aiheet tulevat. Kun tekstit työstämisen jälkeen tunutuvat omiltani, koen onnistuneeni.

Sirkka: Minä levitän prosessin loppuvaiheessa runot lattialle ja katson ettei koira kuse niiden päälle.

Olli: Aiemmin kirjoitin yleensä myöhään illalla, mutta siitä aiheutui unettomuutta. Nykyisin kirjoitan aamuisin heti herättyäni. Kirjoittamisen tilaan, tai miksi sitä nyt ikänä voikaan sanoa, pääsen parhaiten vain aloittamalla kirjoittamisen. Yleensä minulla on mielessä jokin lause tai idea, josta lähden liikkeelle. Parhaimmillaan tuota kirjoittamisen tilaa voisi kuvailla siten, että teksti tulee jostakin ulkopuolelta.

Sirkka: Ensimmäiset luonnokset kirjoitan aina käsin.

Olli: Niin minäkin tein aikaisemmin. Nykyään kirjoitan ensimmäisetkin versiot koneella.

Sirkka: Varo sitä, se on liian nopea tapa. Niin sanoivat Bo Carpelan ja Veijo Meri. Kun kirjoitat käsin, ja sitten katsot mitä olet kirjoittanut, niin mukaan voi tulla mielekäs rivi, sen sijaan että pyyhkäisee huonoja rivejä pois. Koneella tulee pyyhkäistyä liian nopeasti. Käsin kirjoittaminen  vie aikaa, mutta kirjoittamiselle pitääkin antaa aikaa, pitää olla kärsivällinen. Kirjailijan työssä on tärkeää kärsivällisyys.

Olli: Ja lähetän valmiit runot kustantajalle, ilman että kukaan muu on niitä lukenut.

Sirkka: Minäkin teen viimeistelytyön yleensä yksin, ilman ediittoria.

 

***

 

Mark: Palaako kirjoittaessa tupakka?

Olli: Joskus.

Sirkka: Klubi 77, jota vanhempani polttivat, oli hyvä tupakka, koska se sammui itsestään. Kun Klubin tuotanto lopetettiin, eläkeläiset surivat. Ei voinut enää nukahtaa tupakka suussa. Nykyinen tupakka on vaarallisempaa.

Kirjoittaessa en polta, eihän silloin näe mitä kirjoittaa, mutta parin valmiin säkeen jälkeen sytytän tupakan, kävelen edestakaisin, juon vähän kahvia. Se on nautinnon hetki.

 

***

 

Mark: Ketkä ovat vaikuttaneet kirjoittamiseenne eniten?

Sirkka: Che Guevara.

Olli: Koetan ajatella henkilöä, joka on keskuudessamme, mutta ei sellaista ole, joka olisi vaikuttanut eniten. Timo K. Mukan proosalla oli minuun joskus suuri vaikutus, sen takia tai ansiosta aloin kirjoittaa. Nykyisin vaikutun monenlaisista teksteistä. Runoilijoista arvostan erityisesti Sirkka Turkkaa. Mutta onneksi maailmassa on niin paljon hyviä runoja.

Sirkka: Runeberg on syttynyt uudelleen.

Olli: Vuosia sitten kävin Runebergin kotimuseossa Porvoossa, mukana oli saksalainen runoilija Jan Wagner, joka kirjoitti runon siitä kodista. Talo tuli minulle kuitenkin kunnolla tutuksi vasta myöhemmin, kun käänsin runon suomeksi Kirjailija-lehteen. Käännöstyön ansiosta talon yksityiskohdat syöpyivät mieleeni varmaan ikuisuudeksi.

Sirkka: Vuonna 2005 olin Runeberg-ehdokkaana ja jouduin seisomaan muiden ehdokkaiden kanssa sen sängyn edessä, jossa Runeberg oli tehnyt kuolemaa. Palkintojakotilaisuudessa en saanut ajatuksiani irti mielikuvasta, että runoilija makaa siinä kuolemaisillaan. – Runoilijoita, jotka ovat minuun tehneet suuren vaikutuksen, ovat Georg Trakl ja Tua Forsström, joitakin mainitakseni.

 

***

 

Mark: Kun kävelette, kuinka paljon annatte sattuman vaikuttaa reittivalintoihin?

Sirkka: Kun menee lähikauppaan, sinne menee. Mutta niityllä alkaa svengaamaan.

Olli: Kun kävelen metsässä, kaikki on pelkkää sattumaa koko ajan. Berliini on kuin metsä.

Sirkka: Missä kävelet metsässä? Lauttasaaressa?

Olli: Esimerkiksi Lohjalla.

Sirkka: Metsä tekee aivoille hyvää. Kehitys on kehittynyt, mutta ihminen  ei ole, se on vielä saalistaja ja keräilijä. Metsässä keräily on parasta runoilijalle, kenelle tahansa, jopa aivokirurgille. Sienestäminen on parasta iloa aivoille. Haet riistaa ja näet sitä.

Olli: Allekirjoitan vanhan vertauksen sienestämisestä ja runojen kirjoittamisesta.

Sirkka: En tarkoittanut runojen kirjoittamista. Puhun vain keräämisestä. Aivotutkimus on osoittanut, kuinka hyvää luonnossa havainnointi meille tekee. Olemme kehittyneet vinoon, kun emme enää hae riistaa. Olemme pitkästyneitä. Toisaalta on totta, että runoudessakin parhaimmillaan, kun kirjoittamisen syke on päällä, tulee mieleen: menenpä tuonne päin, tuolla on kivaa.

Olli: Usein kun olen metsässä, mietin juuri tätä: metsässä kävelyä, sitä miten se on reittivalintoja, mutta että se on myös sattumaa.

Sirkka: Nimenomaan. Kanttarellit loistavat kummasti.

 

***

 

Mark: Mikä on hyvä ympäristö kirjoittamiselle?

Sirkka: Haluaisin olla siellä missä on eläimiä, niiden kanssa on hyvä olla. Voisin olla töissä vaikka aasien vanhainkodissa.

Olli: Peltoaukea. Tai vaikka Berliini. Viihdyn paikoissa, joissa on paljon elämää ja baareja kuten täällä Berliinissä, mutta aika ajoin haluan vetäytyä hiljaisuuteen, maalle.

Sirkka: Minä olen ollut vuodesta 1975 yksin metsässä koiran kanssa, siksi Berliini tekee hyvää, harvoin minulla on näin sosiaalista elämää.

Olli: Ja ympäristö, jossa tulee rohkaistuksi, tekee hyvää. Vaikkei asian ehkä pitäisi olla niin, mutta niin se on, että yleinen vihamielisyys taiteilijoita kohtaan on lannistavaa.

Sirkka: Aivan. Jos asut väärässä ympäristössä, ja siellä on semmoisia jotka sanovat: ”Ai toi on se! Elää valtion, meidän veronmaksajien kustannuksella!” ”Toikin tossa kävelee! Se ei mitään tee, se vain kävelee…” Kukaan ei ole sanonut minulle näin, mutta tunnen, että jotkut ajattelevat niin. Ja monet muut taiteilijat ovat sanoneet kuulleensa tuollaista. Mutta kävelköön itte! Ei ne viitti kävellä. – Toisaalta epähyväksytyksi tuleminenkin voi olla hyväksi taiteentekemiselle. Turpaan saaminen tuuppaa eteenpäin.

Olli: Täällä Berliinissä on helppo hengittää, ihmiset ovat ystävällisiä.

Sirkka: Olin masentunut ennen Berliinin matkaa, mutta tiesin, että täytyy uskaltautua lähteä. En voi aina olla yksin yksin yksin. Täällä olen saanut olla ystävien kanssa, tulen muistamaan tämän matkan kauan. Kun minulta kysyttiin, tulenko Berliiniin kirjoittamaan, sanoin että ei suinkaan, en hae minnekään kirjoittamaan. Kuitenkin sain täällä pari runoa aikaiseksi, pitkän tauon jälkeen.

Olli: Minä sain runon alkuun, mutta siitä puuttuu potku.

Sirkka: Minä halusin ylistää runossani niin syvästi Panke-jokea, jonka yli sota on pyyhkinyt ja jota niin vähätellään pikkujoeksi… No onhan se pieni. Minne se laskee?

Mark: Spree-jokeen.

Sirkka: Minä niin haluaisin, että se loppuisi suohon.

 

***

 

Muutaman minuutin hiljaisuus. Muut asiakkaat tekevät lähtöä. Runoilijat muistelevat eilistä.

Sirkka: Oliko se eilen, kun menimme sellaiseen aivan tyhjään baariin, joka oli niin kuin bunkkeri, oliko se Kreuzbergissä? Sinne tuli kolme suomalaista jätkää, ja kun ne lähtivät, ne sanoivat meille vaan moro, ja me vastasimme ”moro sitten”.

Olli: Aivan. Olimme baarin ainoat asiakkaat, meitä oli viisi, kaikki olivat suomalaisia, naureskeltiin että suomalaiset lähtee niin ajoissa baariin.

Sirkka: Mietin miltä tuo morottelu mahtaisi kuulostaa muiden kuin suomalaisten korvissa, vaikka turkkilaisten. Varmaan jotenkin alkeelliselta.

Sirkka: Baarinpitäjä oli ihan unessa.

Sanna: Vaelsitte siis Kreuzbergiin asti.

Sirkka: Joo, mä yritin hillitä tuota Ollia, se on niin hullu ravaamaan, päädyttiin baarista vielä jonnekin Itä-Berliiniin raunioseuduille, junia ei enää kulkenut, kaikki liikenne oli loppunut.

Olli: Hahhaaa, oltiin rauniokaupungissa.

Sirkka: Ja kuu loisti ja tähdet. Sitten tapasimme Rimmisen ja Zaidan.

Olli: Niin, Osloer Strassen aseman kohdalla kotimatkalla tavattiin heidät eräässä baarissa, White Weddingissä, joka on 24 tuntia vuorokaudessa auki.

Sirkka: Ei, vaan me tapasimme Rimmisen aikaisemmin, olimme ennen baaria hänen kotonaan, käytiin siellä pohjamutia läpi ja kuunneltiin Sibeliusta.

Olli: Ai niin oltiinkin.

Sirkka: Rimminen tarjosi viskiä, saatiin siitä alkuvoimaa, vasta sitten mentiin sinne baariin, josta Rimminen yhtäkkiä häipyi. Jäin sitten joraamaan Zaidan kanssa.

Olli: Kello olikin sitten jo kymmenen aamulla. Kolmelta iltapäivällä oltiin lähdetty liikkeelle.

Sirkka: Edellisenä yönä meni vain puoli kuuteen, oltiin Barrikade-baarissa, jossa kello oli pysähtynyt.

Mark: Lukijoille taitaa nyt tulla vääristynyt vaikutelma suomalaisten runoilijoiden tavasta viettää residenssiaikaansa Berliinissä.

Sirkka: Niin, kun ne tulevat työskentelemään tänne… se on raskasta. Mutta Rimmiselle haluaisin niin antaa sitä vähäistä lämpöä, jota minulla on antaa.

 

***

 

Mark: Vielä muutama sana runoudesta. Mitä se on, ja millaista on hyvä runous?

Sirkka: Kun äitini 1930-luvulla käveli eräänä iltana Helsingissä Pohjoisrannassa, hän kuuli huutoa: ”Älkää lyökö sokeaa miestä!” Äitini tunnisti miehen, joka siellä huusi. Hän oli runoilija Uuno Kailas. Kaksi miestä oli käynyt runoilijaan käsiksi, ja uhkasivat lyödä lisää. Kailaan silmälasit olivat lentäneet katuun. Hän ei nähnyt mitään ilman laseja. Äitini ei uskaltanut puuttua pahoinpitelyyn, koska niihin aikoihin ei vielä ollut tapana, että naiset olisivat sateenvarjolla sohineet. Muistikuva Kailaasta kadonneine silmälaseineen oli jollain tavalla kaunis, vaikka myös järkyttävä.

Olli: Runoudesta saa lohtua, se on ainakin yksi varma asia.

Sirkka: Kailaan hienoja runoja ja muita klassikoita ei saisi unohtaa – eikä virsirunoutta, se on runoutemme perustoja. Mitä on hyvä runous? Se on sitä, että voi todeta: tuo on niin pimeästi sanottu, että se antaa iloa elämälle, valoa aivoille.


Haastattelu on julkaistu Särön numerossa Eurooppalainen taiteilijasielu (nro 20). Osta numero täältä.