Latterunoilijan huivi hukassa

Särön Elämänfilosofia ja juomatavat -sarjassa esitellään entiseen Berliinin residenssiin sekä uuteen Oder-residenssiin ajautuneita hahmoja, jotka kertovat nimellään tai anonyymisti ajatuksistaan ja lempijuomistaan.

Maantieteen parapsykologiaa käsittelevä esikoisrunokirja on ollut työn alla jo yhdeksän vuotta, mutta ”yksikään runo ei vielä ole muotoutunut julkaisukelpoiseksi”, sanoo 35-vuotias Aki Haikkonen. Residenssivierailun jälkeen hän löysi asunnon Kamine und Wein -baarin lähistöltä. Viineihin ja kahveihin erikoistuneen kamiinabaarin ovesta tulvii aromien aatelistoa, toteaa Puolan puolelta itsekin aatelissuvusta lähtöisin oleva runoilija. Kadonnut huivi (kuvassa) on edelleen kadoksissa.

[dropcap]R[/dropcap]unous on lähtökohtaisesti elitismiä, koska runoilija on julistanut itsensä ulkopuoliseksi – tai kohtalo on hänet julistanut ulkopuoliseksi. Omasta valinnasta ei ole kyse”, sanoo Berliinissä asuva puolalais-suomalainen runoilija Aki Haikkonen.

”Kaulahuivini on eksklusiivinen, epäilemättä kalleimpia, mitä Berliinin klubeissa on nähty. En halua korostaa sillä itseäni, koska kaikki itsensä korostaminen on läpinäkyvää hölynpölyä. Mutta en myöskään puhu huivistani ironisesti. En kuulu hipstereiden kuolevaan ironiamassaan.

Sanoilla on maaginen voima, eikä sillä ole mitään tekemistä ironian kanssa. Egon Friedell kirjoittaa Uuden ajan kulttuurihistoriassa, että henkevän ihmisen voima ja merkitys ei ilmene tässä ja nyt, vaan myöhemmin, toisessa ajassa, toisessa paikassa. Se, mitä minä sanon nyt pienen kulttuurilehden haastattelussa, voi näennäisesti jäädä pariksikymmeneksi vuodeksi unholaan, mutta muhittuaan lukijoiden alitajunnassa parikymmentä vuotta se voi yhtäkkiä nostattaa pienen filosofisen tuulahduksen ja muuttaa tulevien polvien ajattelua, ja siten heilauttaa koko yhteiskuntaa hitusen.

Tai toinen esimerkki: Skitsofreniaan sairastunut väestötieteilijä, etäinen sukulaiseni, koki vuonna 1975 ’logiikoiden eräänlaisen yhteenloksahduksen’, kun hän laski orgaanisten aineiden ja tunnemaastojen kasaumia. Jouduttuaan pakkohoitoon hänen muistiinpanonsa hävisivät. Hänen psykoottiset laskelmansa, jotka näyttivät ensin harhaisilta näyiltä, jättivät kuitenkin jälkensä kaikkeuden ajatusmassaan, josta, niin arvelisin, ajatuksen kenties nappaa vuonna 2020 joku tieteilijä, joka keksii uuden tavan tuottaa lihaa – sellaisen, joka ei tuota eläimille kärsimyksiä.

Huivisnobbailulleni voi toki nauraa, mutta me olemme merkkejä, me ihmiset, emme tekijöitä. Olemme kollektiivisempia kuin uskomme. Ja kun tutustumme kollektiiviseen mieleemme, erotamme joukosta tietyn kutsun. Se on tietyn ihmisen menneisyydestä, joka haluaa puhua välityksellämme.

Kaksi viikkoa sitten kiertelin lattebaareja, ja eräässä savuisessa baarissa, joita Berliinissä ikävä kyllä vielä on, otin kyytipojaksi amarettoja. Huivini hävisi. Luultavasti se jäi kotimatkalla bussiin, ehkä peläten että joutuisi taas kärsimään savusta. Pikku kashmir-kultani, se jatkoi matkaansa kun minä jäin kyydistä. Jätin sillä kertaa yölatteni juomatta ja rojahdin sänkyyn. Aamulla teippailin lappusia itäisen Berliinin valotolppiin. Lupasin kolmenkympin löytöpalkkion huivistani.

Sori kun mä puhun nyt tästä enemmän kuin juomatavoistani, toivottavasti en pilaa sarjaanne. Mutta illalla Kaisersin ruokakaupassa mun puhelin soi. Joku tyyppi, jonka nimi kuulosti Hermann Hesseltä, oli löytänyt huivini. Jätin ostokset kauppaan ja ajoin ratikalla annettuun osoitteeseen.

Oven avasi nainen. Hän lukitsi oven perässäni ja sanoi, että mun ei tarvi maksaa löytöpalkkiota, jos mä katson telkkarista jalkapalloa hänen miehensä kanssa. Mä kelasin, että mitä helvettiä. Ukko työnsi kuteensa nojatuolilta lattialle ja käski mun istuutua. Sitz doch bitte, se sanoi.

Katsoimme ottelua äänettöminä. Mies tyrkkäsi mulle olutta. Mutta mulle kaikki bisse on pissiä. Sen vaimo koputti oveen kuin joku sihteeri ja toi mulle kahvia. Mausta tajusin heti, että ne pitää kahvia kaapissa vain vieraiden varalla, ja että niillä käy vieraita ehkä joskus jouluisin. Kahvi oli laihaa ja maistui margariinilta ja formaldehydiltä.

Olin niin hermona etten tajunnut edes kysellä huivistani. Seinässä roikkui Hertha BSC:n sinivalkoisia kaulaliinoja. Mies sanoi, että tämä on kohta loppu. Mä kelasin, että tämä on mun loppu. Sanoin, että mun pitää päästä vessaan. Sen vaimo tuli taas huoneeseen, otti minua kädestä ja saattoi minut asunnon läpi.

Sohvapöydällä näin avainnipun. Onneksi mun kännykkä soi juuri sillä hetkellä. Istuuduin sohvalle, taas joku soitti huivista. Kun naisen silmä vältti, ujutin avaimet taskuuni. Menin vessaan. Oli nautinto paskantaa paskiaisten vessaan. Jätin pöntön huuhtomatta. Kun avasin oven, ukko oli mua vastassa. Se sanoi, että saan lähteä jos annan avaimet. Vaimo istui sohvalla kalpeana. Annoin avaimet ja poistuin. Rapussa kuulin hirveää huutoa. Mietin, että tekikö Hertha maalin vai karjuiko ukko vaimoaan lyödessään.

Kävelin pysäkille. Pysäkkitolppaan oli kiinnitetty lappu, johon oli söpöllä käsialalla kirjoitettu kissan katoamisilmoitus.

Aamulla soitin kissanumeroon. Puhelimeen vastasi tyttö, jolle kerroin löytäneeni kissan. Illalla tyttö nimeltään Stefi istui sohvalla mun vieressä. Sanoin Stefille, että mun tyttöystävä on juuri käymässä kissan kanssa eläinlääkärissä, ja että sillä välin voisin lukea runojani ääneen, jos ei haittaa.

Ilta oli upea: vastajauhetun Jamaican Bluen tuoksua, kynttilöitä, valuvaa steariinia. Luin Stefille kuiskaten kaverini saksantamia runojani.

Esityksen aikana äitini soitti. Se oli osa suunnitelmaani. Äiti oli muka tyttöystäväni ja sanoi, että joutuu nukkumaan yönsä muualla, ja että palauttaisi kissan vasta aamulla. Blondi kalpeni ja poistui. Harmi, mutta luulen, että runot syöpyivät saksalaistytön mieleen jakautuneella kaksoisvoimalla; hänhän haaveili samalla kissastaan kun vajosi lyriikkaani.

Ties mitä tulevaisuus meistä vielä löytää.”


Haastattelu on julkaistu Särön numerossa Suomi-Utopia (nro 30). Osta numero täältä.