Tunsin kerran runoilijan, jolla oli kaupungilla kulkiessaan – öisinkin – tapana kysyä tuntemattomilta: “Mitä kuuluu?” Monet eivät suinkaan pelänneet häntä, vaan kertoivat kuulumisistaan, kauppareissuistaan, ihmissuhdehuolistaan, vastikään sattuneista iloisista asioista.
Olen seurannut kutsuilla ja baareissa keskusteluja, joissa kiinteistönhuoltaja on esittänyt taiteilijalle, vaikkapa runoilijalle, perustavanlaatuisia kysymyksiä: “Et varmaan elä työlläsi hyvin? Mistä teoksesi kertovat?”
Keskustelu muotoutuu provosoivaksi, kun vaikkapa journalisti kysyy:
“Ajatteletko kollegojen arvioita, kun teet työtäsi? Miksi et julkaise runojasi verkossa, jos tarkoituksesi on saada äänesi kuuluviin?”
Olen myös seurannut keskustelua, jossa HSL:n johdolta on kysytty: “Miksi valmistitte meille Länsimetron, vaikka emme halunneet päästä hitaammin, vaan nopeammin Espoosta Helsinkiin?”
Runoilija, liikennesuunnittelija, apteekkari, diktaattori tai muurari eivät vastaa suoraan vaan vältellen ytimeen pureutuviin kysymyksiin.
Potilas kysyy lääkäriltä: “Pelottaako sinua silmiin katsominen?”
Tekeytymällä kiireiseksi ja tärkeäksi koetetaan päästä kysyjästä eroon.
Erään apurahajakotilaisuuden yhteydessä kysyin kerran kirjailijoilta, pitäisikö apurahaa jakaa hieman pienempiä potteja mutta useammalle, kuten vaikkapa osa-aikaisesti muuta työtä tekeville. “Ei pidä. Täysimääräinen apuraha on todiste kirjailijan ammattimaisuudesta”, vastasi eräs kirjailija. “Koska sinulla ei ole lapsia, et ehkä ymmärrä, että kirjailijan ei pidä etsiä turvaa sivutoimisesta työstä”, vastasi toinen kirjailija.
Mielestäni ammattilaisen pitäisi suhtautua maallikon esittämiin peruskysymyksiin uteliaasti, kunnioituksella, hellyydellä. Runoilijan ja metron rakennuttajan pitäisi uskaltaa analysoida asioiden kulkua maallikoiden silmien alla.
Toki ammattilainen voi menettää kasvonsa, jos hänen tietämyksessään, osaamisessaan tai vilpittömyydessään on sittenkin sellaisia aukkoja, jotka ovat johtaneet huonoon työhön, ja jos hän on ohittanut virheet sosiaalisella keplottelulla.
Jokainen meistä on kohdannut tai tulee kohtaamaan sen hetken, jolloin päätämme, mitä haluamme maailmassa (tai maailmalle) tehdä. Emme voi olla ohittamatta kysymystä: Miksi valitsin alani, miksi teen työtäni omalla tavallani?
Kysymys vastauksineen kulkee kanssamme, ellemme ole harhautuneet valtapyrkimysten sumuun tai vajonneet laiskuuden suohon.
Onko sinun joskus tehnyt mieli kysyä luonnontieteilijältä: Voiko kasveille puhua? Vastaisiko hän loogisesti: “Toki voi!” Tai vielä loogisemmin: “En tiedä, koska en ole selvittänyt, mitä puhe on.”
Onko sinun tehnyt mieli kysyä runoilijalta: “Kenelle kirjoitat ja miksi?” Vastaisiko hän: “Sinulle, jotta rakastaisit minua.” Tai vielä loogisemmin: “En kenellekään, jotta hetken pysyisimme tyhjyydessä kiinni.”
Vastaisi niin tai näin, ennen pitkää hänen on lähdettävä jonnekin, missä kollegat eivät tarjoa lohtua eikä verkosto turvaa.
Kun sattumalta taas kohtaatte, kysyt: “Mitä kuuluu?”