Suomalaisia miesihanteita

Pirjo Markkola, Ann-Catrin Östman & Marko Lamberg (toim.): Näkymätön sukupuoli. Mieheyden pitkä historia. Vastapaino 2014. 405 s.

[dropcap]A[/dropcap]rtikkelikokoelman Näkymätön sukupuoli – Mieheyden pitkä historia aiheena on suomalainen mies. Teoksen kronologisesti järjestetyissä artikkeleissa kerrotaan erilaisista miehistä 1400-luvulta 1900-luvun puoleenväliin. Tarkastelussa ovat muun muassa itsetutkiskelua harrastaneet keskiajan luostariveljet, taisteluhaavoilla ylpeilleet karoliiniupseerit ja suoraselkäisyyttä arvostaneet suojeluskuntalaiset.

Nimi Näkymätön sukupuoli viitannee siihen, että vaikka historiaa on yleensä kirjoitettu miehen näkökulmasta, tätä oletusta ei ole kirjoitettu auki – mies on sukupuolena jäänyt historiantutkimuksessa näkymättömiin. Mieheyden kriittiselle tarkastelulle on tarvetta: sukupuolentutkimus ja sukupuolta problematisoiva historiantutkimus ovat yleensä keskittyneet naisten historiaan, sillä tutkimusalat ovat syntyneet feministiliikkeen kehittymisen myötä.

Kokoelman lähtökohta miehiin liittyvien käsitysten ja miesihanteiden erittelyyn on monipuolinen. Artikkelit eivät kuitenkaan ”pura myyttiä suomalaisesta miehestä”, vaikka takakansiteksti näin lupaakin. Syynä on se, että kirjoittajat keskittyvät pääasiassa hahmottelemaan tarkastelun kohteena olevan aikakauden hegemonista maskuliinisuutta. R.W. Connellin 1980-luvulla keskusteluun tuomaa käsitettä käytetään kuvaamaan tietyssä historiallisessa kontekstissa valta-asemassa olevaa miesihannetta.

Näkymättömän sukupuolen johdannossa mainitaan, että tosiasiassa kaikkina aikoina on kilpailevia ihanteita ja useita ryhmiä, jotka tavoittelevat hegemonista asemaa. Teoksessa on kuitenkin vähänlaisesti tutkimuksia miehistä, jotka eivät tietoisesti pyri täyttämään vallitsevaa ihannetta tai eivät pysty siihen.

Valitun näkökulman vuoksi suomalaisista miehistä muodostuva kuva vahvistaa stereotypioita: monissa artikkeleissa mieheys rakentuu aggressiivisuuden varaan, ja parhaimmillaankin suomalainen mies on tunteensa piilottava, perhettään tiukasti johtava patriarkka tai kaksinaismoralistinen sivistyneistön edustaja. Oikeasti ”näkymättömiä miehiä”, hegemonisen maskuliinisuuden ulkopuolelle jääviä yksilöitä ei juuri tuoda esiin.

Artikkelit osoittavat kuitenkin kiinnostavalla tavalla, kuinka politiikan valtasuhteiden ja kulttuurin muutokset ovat muokanneet käsityksiä miehen tehtävästä perheessä, erilaisissa yhteisöissä ja yhteiskunnassa. Esimerkiksi Mats Hallenberg tarkastelee tekstissään Psykopaattien aikakausi? Valtion muodostuminen ja maskuliinisuus Ruotsissa ja Suomessa 1450–1650, miten valtion kehittyminen varhaismodernissa Ruotsissa vaikutti yksilöiden käyttäytymiseen. Kirjoittaja käyttää esimerkkinä Bengt Nilsson -nimistä vuokraisäntää, joka kohteli talonpoikia ja heidän vaimojaan sairaalloisen väkivaltaisesti sekä kehuskeli raakuuksillaan.

Nilssonin toimintaa selitetään yhteiskunnan voimasuhteiden muutoksella: Kustaa Vaasan perustaman palkka-armeijan vuoksi talonpojista tuli merkittävä sotilaallinen ja poliittinen voima. Aateliston valtaa puolestaan rajoitettiin. Muutoksen myötä armeijan soturi-ihanteet levisivät myös valtionhallintoon. Kartanonherrojen oli pakko vastata näin syntyneeseen aggressiivisuutta korostavaan maskuliinisuuden ihanteeseen väkivallalla – heidän oli ”vastattava samalla mitalla”. Nilsson siis alisti talonpojat tahtoonsa hallitakseen ja puolustaakseen omaa talouttaan.

Hallenberg tuo havainnollisesti esiin, että väkivalta on luonnollinen vallankäytön tapa kulttuureissa, joissa hallintoinstituutiot ovat heikkoja ja oikeusistuimet vaikeasti tavoitettavissa. Mietin kuitenkin, olisiko Nilssonin tapauksessa pakon sijaan kyse ennemminkin siitä, että murroksessa olleet valtarakenteet ja aggressiiviset miesihanteet mahdollistivat Nilssonin kaltaisten psykopaattien hirmuvallan.

Koska Näkymättömässä sukupuolessa käsitellään paljon sotaa ja väkivaltaa, syntyy vaikutelma, että suomalaisen mieheyden historia on aggressiivisen maskuliinisuuden värittämää. Kokoelmassa on kuitenkin muutamia tekstejä, joista välittyy myös toisenlaisia käsityksiä. Esimerkiksi Anders Ahlbäckin kiinnostava artikkeli Taistelu mieheyden militarisoinnista itsenäisyyden alkuvuosina näyttää, ettei mieheyttä ole suinkaan aina liitetty mahtiarvoihin, kuten voimaan, valtaan ja sotaan. Kun itsenäistymisen vuosina keskusteltiin asevelvollisuuslain säätämisestä, armeijaan suhtauduttiin varsin kriittisesti. Sitä pidettiin raaistavana, moraalisesti rappeuttavana ja tyhmentävänä.

Miesihanteet muuttuvat vähitellen. Viehättävimmin tämän tuo esiin Ann-Catrin Östmanin artikkeli Rakkaus ja patriarkaalisuus ahtaassa yhteisössä: mieheys kansanomaisessa kehityskertomuksessa. Se tarkastelee pohjalaisviljelijä Johan Inborrin julkaisemattomasta elämäkerrasta ilmeneviä käsityksiä miehen roolista. Johan arvostelee kirjoituksissaan jäyhää isäänsä, joka ei mitenkään osoittanut rakastavia tunteita vaimoaan kohtaan, vaikka niitä epäilyksettä oli.

Artikkelista hahmottuu murrosvaihe, jossa 1800-luvun lopun agraarikulttuurin patriarkaaliset käsitykset mieheydestä ja myös naiseudesta saavat pikku hiljaa rinnalleen uusia asenteita. Ne alkavat vaikuttaa ihmisiin toisin ajattelevien yksilöiden tietoisten ratkaisujen myötä. Vaikkei Johan kritisoikaan yhteisön sukupuolittunutta hierarkiaa, hän oivaltaa ja arvostelee valtarakenteisiin sisältyviä arvoja ja toimintatapoja ja pyrkii itse käyttäytymään toisin.

Östmanin tekstiä on kiitettävä myös sen havainnollisesta rakenteesta: heti alussa siteerataan Johanin elämäkertaa ja kerrotaan lyhyesti kirjoittajan vaiheista. Teoria ja aiemman tutkimuksen näkökulmat sidotaan läpi tekstin Johanin elämäntarinaan ja hänen kirjoituksestaan poimittuihin lainauksiin.

Monissa muissa kokoelman teksteissä on perinteinen akateemisen artikkelin rakenne, jossa taustoituksen ja käytetyn teorian esittelyn jälkeen siirrytään aineiston analyysiin. Tällainen jäsennys voi olla maallikkolukijalle hankala, sillä alun käsitteet ja teoria eivät yhdisty mihinkään ennalta tuttuun. Teos palvelisi laajempaa mieshistoriasta kiinnostunutta yleisöä, jos teksteissä edettäisiin tutkittavasta aineistosta nousevien esimerkkien ja havaintojen kautta päätelmiin ja yleistyksiin.

Toinen erinomaisesti kirjoitettu artikkeli on Ville Kivimäen Sotamies Riitaojan poikauhri: Sota suomalaisen mieheyden myyttisenä lähteenä, jossa Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta ja sen eri elokuvaversioita tarkastellaan miehisen siirtymäriitin kuvauksina. Kivimäki pitää lapsellista Riitaojaa romaanin avainhenkilönä, sillä hänen kauttaan peilataan kaikkien sotilaiden yhteistä pelkoa. Kivimäen mukaan Riitaojan on romaanissa kuoltava, koska hänen pelkonsa uhkaa paljastaa sodan väkivallan liian suoraan ja ”viedä pohjan pois sodan miehisyyteen initioivalta merkitykseltä”.

Kivimäen artikkelissa mietityttää kuitenkin yksi sananvalinta. Kirjoittaja väittää, että Riitaoja ei ”suostu” kasvamaan mieheksi. Tämä on ehkä häntä ympäröivien sotamiesten ajatus, mutta eikö kyse ole ennemminkin siitä, ettei hän pysty miehistymään? Sodan olosuhteita kun ei kaikkien mieli kestä. Kivimäen tulkinta on sikäli erikoinen, että hän on väitellyt suomalaissotilaiden psyykkisistä vammoista jatkosodassa.

Joka tapauksessa olisi ollut mielenkiintoista lukea enemmänkin miehistä, jotka eivät ole halunneet, suostuneet tai kyenneet täyttämään oman aikansa mieheysihanteita. Nyt tällaisia tekstejä on kaksi, ja niistäkin toinen käsittelee fiktiivistä hahmoa.

Artikkeleissa eritellään lähinnä käsityksiä ihanteellisesta mieheydestä, ja monet kirjoittajat tuntuvat olettavan, ettei miestä ja mieheyttä sinänsä tarvitse määritellä. Johdannossa tuodaan kyllä esiin, että käsitykset sukupuolesta saavat merkityksensä toistensa kautta, mutta vain osa artikkeleista ylipäänsä mainitsee naisen aseman mieheyttä tarkastellessaan.

Jotkut kirjoittajista kyllä pyrkivät määrittelyihin, mutta tekevät ne epämääräisesti. Esimerkiksi suomalaismiesten juomakulttuuria käsittelevä Kustaa H. J. Vilkuna käyttää ilmaisua ”kansanomainen käsitys miehekkyydestä”. Tämän käsityksen mukaan ”mies oli kunniallinen, kun käyttäytyi miehekkäästi”, kun taas kunnian miehen normit rikkova ei ”enää ollut kunnon mies”. Vaikka kansan käsitys mieheydestä rakentuisi yksinkertaisiin tautologioihin, tutkijalta kaipaisi kriittisempää käsitteellistämistä.

Pirjo Markkola puolestaan määrittelee sukupuolen liian abstraktisti sinänsä kiinnostavassa prostituution sääntelyä 1800-luvun lopulla käsittelevässä artikkelissaan. Hän kirjoittaa, että se ”viittaa hierarkisoivaan erontekoon perustuvaan erojen rakentamisen prosessiin”. Tällaisen löysän kielen editointiin olisi toivonut tiukempaa otetta. Kapulakielisiä fraaseja ja rektiovirheitäkin on melkein jokaisessa artikkelissa.

Yllättäen myös seksuaalisuuden käsittely jää kokoelmassa olemattomaksi. Lähes kaikki kirjoittajat olettavat heteroseksuaalisuuden ilmiselväksi osaksi käsiteltävän ajanjakson maskuliinisuutta. Tämä oletus olisi hyvä ainakin kirjoittaa auki, vaikkei siihen varsinaisesti keskityttäisikään. Tekstien käsitys sukupuolesta ja seksuaalisuudesta on heteronormatiivinen, mikä on ristiriidassa sen kanssa, että teos pyrkii mieheyden kriittiseen tarkasteluun.

On tietysti muistettava, että Näkymätön sukupuoli ei ole sukupuolentutkimusta vaan sukupuolen historian tutkimusta. Silti olisin kaivannut artikkeleihin kriittisen miestutkimuksen tai queer-teorian lähestymistapoja. Ne olisivat voineet tuoda toisenlaista näkökulmaa suomalaisen miehen vaiheisiin. Teos on monipuolinen tarkastellessaan miesihanteita ja näistä ihanteista käytyjä neuvotteluja eri konteksteissa. Se kuitenkin käsittelee hyvin vähän sellaisia asioita miesten elämästä, jotka eivät sovi vallitsevaan kulttuuriseen käsitykseen miehisyydestä.


Kritiikki on julkaistu Särön numerossa Luomisen menetelmät (nro 29). Osta numero täältä.