Esittelyssä kaksi tuoretta tietokirjaa, joista toinen pureutuu keskiaikaisiin opetuksiin, toinen tulevaisuudenvisioihin. Molemmista löytyy ajankohtainen taso. Tietokirjakritiikkejä julkaistaan Verkko-Särössä Wihurin rahaston tuella.
*
Pandemiamme myötä arkeen ovat ujuttautuneet paitsi kasvomaskit ja R-luvut, myös moraaliset kysymykset. Yhteiskunnallisella tasolla suhtautuminen virukseen on nostanut esiin vastakkainasettelun talouden ja ihmiselämän vaalimisen välillä. Yksityisesti joudumme punnitsemaan, missä määrin läheisen tapaaminen tai ylimääräinen kauppareissu ovat oikeutettuja valintoja. Kuinka löytää tasapaino itsekkyyden ja altruismin välille? Miten meidän tulee toimia? Mikä on oikein?
Teppo Eskelinen kutsuu koronan herättämää eettistä pohdintaa ”moraaliseksi tihentymäksi”. Tällaiselle ilmiölle on Eskelisen mukaan tyypillistä se, että yksilö johtuu reflektoimaan omaa käytöstään, ja että erilaiset moraalisiin valintoihin kytkeytyvät tunnereaktiot, kuten aggressio tai syyllisyys, korostuvat arjessa.
Lähdin setvimään omaa moraalista tihentymääni sieltä, mistä useimmiten olen saanut avun: kirjallisuudesta. Valitsin luettavakseni kaksi teosta, joista toinen tuo viestin menneisyydestä, toinen tulevaisuudesta. Molempia teoksia voisi luonnehtia itseapukirjallisuudeksi eli kirjallisuudeksi, joka pyrkii kehittämään lukijaansa. Pohjimmiltaan näissä teoksissa vastataan kuitenkin yksinkertaiseen kysymykseen: kuinka elää oikein?
Esimerkin ihme: keskiajan opetukset
Käsittelemistäni teoksista ensimmäinen on kokoelma keskiaikaisia esimerkkitarinoita. Ihmeiden kirja on käännös Naantalin luostarista löytyneestä käsikirjoituksesta, joka saapui Suomeen Vadstenan vauraasta birgittalaisluostarista 1400-luvulla. Naantalin käsikirjoituksesta on säästynyt vain satunnaisia sivuja, mutta historiantutkijoiden onneksi emoluostarissa Ruotsissa säilyi kokonainen kappale. Kokoelman on suomentanut Marko Lamberg, joka on tutkijantyönsä ohella ottanut tehtäväkseen välittää keskiajan kulttuurihistoriaa nyky-yleisölle.
Ihmeiden kirja on kokoelma kristillisiä esimerkkitarinoita eli exemplumeita. Exemplumin tehtävä oli tarjota kuulijalle havainnollinen esimerkkitapaus, joka välittää moraalisen opetuksen, kuten Lamberg teoksensa johdannossa taustoittaa. Kyseessä on siis kaitseva ja ohjaava tarinatyyppi – mutta myös herkullinen tilaisuus esittää kömmähdyksiä, nolauksia, hölmöilyjä ja suoranaista kauhua. Varoittava esimerkki on paras esimerkki, ajattelivat luostareiden uskonmiehet.
Katolisesta taustastaan huolimatta exemplum eli esimerkkitarina vaikuttaa yhä arkeemme ja yhteiskuntaamme. Näin esittää Kertomuksen vaarat -hanke, tamperelaisten kertomuksentutkijoiden yhteisponnistus. Hanke on keskittynyt perkaamaan erityisesti mediassa kerrottuja, tunteikkaita nykyexemplumeita, jotka voivat ottaa vaikkapa toipumiskertomuksen tai elämänmuutostarinan muodon. Exemplumissa on jotakin, joka tekee siitä sosiaalisessa mediassa erityisen jaettavan eli viraalisen.
Keskiajalla, 1200-luvulta alkaen, katolinen kirkko ponnisteli erityisesti vakiinnuttaakseen ehtoollisen ja ripin. Tämä näkyy myös Ihmeiden kirjan tarinoissa, joista valtaosa käsittelee öylätin ihmeitätekevää voimaa tai ripin suomaa hengellistä pelastusta. Ehtoollisihmeen epäilijät saavat huomata, että öylätti hikoaa verta tai parantaa sairaat; mehiläispesään asetettuna se saa mehiläiset rakentamaan vahasta kappelin Kristukselle. Samankaltaisia vaikutuksia on ripillä. Paholaiset, nuo ihmisseuraan herkästi lyöttäytyvät penteleet, saa kaikkoamaan käymällä ripillä, sillä synnintunnustuksen suorittanut muuttuu vainolaistensa silmissä tunnistamattomaksi. Kirkon sitkeä kampanja sakramenttiensa puolesta tuntuu juuri nyt tutulta: siinä hahmottuu järjestystä luovan esivallan ja kurittoman yksilön välinen kamppailu. Tätä köydenvetoa käydään tällä hetkellä monessa maassa, meilläkin, kun normitalkoita ja sääntöjen purkua ajanut eetos on saanut väistyä poikkeustilalakien tieltä.
Kokoelmasta voi lukea, että keskiajan kirkonmiesten strategiana on ollut sulauttaa kirkon opit kansanuskon maagiseen ajatteluun: sakramentteja kaupataan niiden ihmevaikutusten, ei niinkään opillisten perusteiden avulla. Mieleni tekee kysyä, voisivatko esimerkiksi rokotekriittisyyden kanssa kamppailevat kansanterveyselimet hyödyntää samaa viestintästrategiaa? Ja jos voisivat, olisiko se oikein?
Yllättävää on se, etteivät keskiajalla niin yleiset kulkutaudit esiinny kokoelmassa lainkaan. Ehkäpä epidemioiden läsnäolo oli niin läpeensä arkista, ettei siinä ollut jutun juurta. Voi myös olla, etteivät nykylukijan assosiaatiot ruton aikakaudesta vastaa aikakauden omaa kokemusta. Ruumiillisuus, keho ja kuolevaisuus kyllä nousevat Ihmeiden kirjan sivuilta esiin. Kuten Lamberg (s. 101-102) huomauttaa, keskiajan uskossa myös ruumis on mukana: Jeesuksen kipu ristillä on hurmeista ja liioiteltua, Neitsyt Marian armahtavalla hahmolla on ravitsevat ja maitoa tiukkuvat rinnat, ja uskonnollinen hurmio maistuu suussa makealta.
Ihmeiden kirja on myös kitsastelijoiden, kursastelijoiden, nirsoilijoiden, juoruilijoiden ja kaikenlaisten kotivelhojen, käärmeöljykauppiaiden, venkoilijoiden ja himoitsijoiden paraati. Kokoelman ritarit huitovat päitä miten sattuu, ja papit ja piispat kamppailevat vallasta helmat liehuen. Sellaisenaan nämä alkuperäiset exemplumit ovat paljon armollisempia kuin Kertomuksen vaarat -projektin tutkimat mediakertomukset. Oikeamielisten sijasta Ihmeiden kirja esittää joukon eri lailla vajavaisia ihmisiä. Onnellisen lopun vaatimuskaan ei vielä rasita näitä tarinoita. Tarjolla on kohottavia kertomuksia, mutta paljon muutakin: äkkikuolemia, revittyjä jäseniä, raatelevia rupikonnia ja pirujen perustama luostari. Moni tarina yrittää pikemminkin pelotella kuin innoittaa.
Koska kokoelman tarinat on merkitty muistiin lähinnä saarnoja ja muita esittämistilanteita varten, ovat Ihmeiden kirjan tarinat ennemminkin aihioita kuin mukaansatempaavia novelleja. Tämän saa lukija tuta. Pohjolan Decameronea ei tästä teoksesta saa tekemälläkään. Lambergin kommentaari onneksi rakentaa siltaa nykylukijan ja keskiajan kertojan välille. Laajempikin selostus olisi teokseen mahtunut.
Sitä, tätä ja tota: Piilaakson profetia
Keskiajan kirkonmiesten jälkeen on aika kuunnella, mitä tulevaisuuden tietäjät tietävät. Perttu Pölösen Tulevaisuuden lukujärjestys on parikymppisen futuristin näkemys siitä, mitä nyt ja huomenna tulee osata. Pölönen on voittanut palkintoja Sävelkello-sovelluksellaan, opiskellut Piilaakson Singularity Universityssä ja tullut valituksi MIT Technology Review:n listalle, joka nosti esiin alle 35-vuotiaita muutoksen ja innovaatioiden tekijöitä Euroopasta. Viime vuodet hän on tullut tutuksi etenkin puhujana ja matkasaarnaajana, joka kutsutaan lehtihaastatteluihin ja konferensseihin avaamaan näkökulmia tulevaisuuteen ja epäilemättä myös sukupolvi Z:n ajattelumaailmaan. Tulevaisuuden lukujärjestys pohjaa Pölösen kokemukseen koulutuksen alalla toimivien startup -yritysten perustajana: Sävelkello pyrkii helpottamaan musiikin teorian omaksumista, ja Piilaakson-kuukausina syntyi Myanmarissa toimiva kouluopetuksen digitalisaatiohanke 360ed.
Tulevaisuuden lukujärjestyksen ensi lehdillä on esillä itse lukujärjestys, jonka jakoa myös kirja noudattelee. Mitä Pölösen koulussa sitten opiskellaan? Oppiaineilla on sellaisia nimiä kuin ”Luovuus ja improvisaatio”, ”Intohimot ja luonne”, ”Kommunikaatio ja tarinankerronta” sekä ”Myötätunto ja rehellisyys”. Jälki-istunto tarjoaa rakkautta. Mukana ovat kaikki Piilaakson opinkappaleet: Maailmasta täytyy tehdä parempi paikka. Hierarkioista on vain haittaa, etenkin, kun kyse on tiedosta tai koulutuksesta. Erehtyminen ei ole inhimillistä vaan suorastaan jumalallista, sillä vain epäonnistumalla voi onnistua. Työ ei ole työtä vaan intohimo. Pölösen keskeisen teesin mukaan koneälyn aikakaudella ihmisen kannattaa vaalia inhimillisyyttään. Samaa ohjenuoraa on tarjonnut muun muassa israelilainen Yuval Noah Harari sekä alati kasvava joukko pedagogian asiantuntijoita.
Pölösen uudessa humanismissa näkyy erityisesti kognitiotieteistä muille aloille läikkynyt kiinnostus tunteisiin. Tunnetaitojen ja -työn korostus osana tulevaisuuden menestysstrategiaa muodostaa jonkinlaisen, joskin löyhän, punaisen langan teokselle. Aihepiiri pääsee esille erityisesti Myötätunto ja rehellisyys -luvussa, joka käsittelee empatiaa. Erityisen ilahduttavaa on se, että Pölönen kääntää trendikkään aiheen ympäri ja pohtii myös empatian haitallisuutta: sitä, kuinka tehokkaasti meihin voidaan vaikuttaa empatian avulla, ja kuinka valikoivaa empatiamme lopulta kuitenkin on. Kuten teoksessa ylipäätään, myös tässä aiheessa näkökulmaa olisi voinut vielä laajentaa yksilöstä yhteisöjen tasolle.
Käsittelemättä jää muun muassa tunnetilojen äkillinen leviäminen, niin kutsuttu tunteiden tarttuminen, joka näkyy pörssipaniikkien ja valeuutisten kaltaisten ilmiöiden taustalla. Korona-ajan moraalisessa tihentymässä on siinäkin pitkälti kyse tunteiden kokemisesta ja jakamisesta. Voisiko olla, että hankaluutemme koronan kanssa johtuvat kulttuurimme empatisoitumisesta? Jostakin syystä juuri koronakuolema merkitsee tällä hetkellä enemmän kuin mikä tahansa muu kuolema. Kenties syynä on se, että tunnereservimme on tällä hetkellä valjastettu tuntemaan ja käsittelemään nimenomaan koronaan liittyviä päätöksiä.
Pölösen teoksen keskeinen ongelma on se, etteivät siinä esitetyt ajatukset tunnu uusilta tai edes tuoreilta. Ehkä ongelma piilee siinä, että ideat ovat tuontitavaraa Piilaakson teknologiakeskittymästä. Usein mielenkiintoisimmat ratkaisut ja mullistavimmat ideat kuplivat marginaaleissa ja erilaisilla unohdetuilla reuna-alueilla, paikoissa, joissa kekseliäisyydestä ei makseta vaan sen avulla selviydytään. Lukujärjestyksen mielenkiintoisinta sisältöä ovatkin Myanmarin koulutusjärjestelmää ja sen uudistamista käsittelevät kappaleet.
Reseptiksi tulevaisuudessa menestymiseen Pölönen tarjoaa luovuutta, sopeutumiskykyä, yrittäjähenkisyyttä, ongelmanratkaisutaitoja, jatkuvaa janoa saada lisää ja enemmän. Kyseessä on tyylipuhdas itseapukirjallisuuden edustaja, joka puhuttelee ensi sijassa yksilöä silloinkin, kun käsiteltävänä ovat yhteiskunnalliset muutokset. Korona-ajasta käsin luettuna on perusteltua kysyä, jäävätkö nämä ajatukset edustamaan 2010-lukua tällä uudella vuosikymmenellä, joka tuntuu monella rintamalla hakeutuvan takaisin rakenteiden pariin. Yhdysvalloissa nuoret äänestäjät ovat liikkuneet kohti näkemyksiä, jotka siellä yhdistetään sosialismiin, ja pandemia on paljastanut, missä määrin yleinen ja yhtäläinen oikeus terveydenhuoltoon on paitsi yksilön, myös koko yhteisön etu.
Ehkäpä Pölösen sanoma olisi päässyt paremmin esiin, jos se olisi asetettu dialogiin jotakuta rinnakkaista tai aivan vastakkaista näkemystä edustavan ajattelijan kanssa. Tällaisena teosta hallitsee liikaa Pölösen omaksuma puhujan asema: teesit toimivat 20 minuutin puheenvuoroina mutta eivät tahdo kantaa, kun niiden varaan yritetään rakentaa laajempaa kokonaisnäkemystä. Pölösen edustama tulevaisuusoptimismi voisi puolustaa paikkaansa paremmin, jos sitä hieman haastettaisiin. Myös teoksen kieliasu aiheuttaa tässä lukijassa turhaa ärtyilyä. Onkohan kustantaja Otava hoppuillut? Lukujärjestys olisi kaivannut vielä yhden perusteellisen editointikierroksen, joka olisi karsinut anglismit ja puhekielisyydet pois, selventänyt lauseiden viittaussuhteita ja rakentanut jonkinlaista hierarkiaa lukuisten esiin heiteltyjen ideoiden välille.
Lopuksi: Rehellisyys saa kiitosta ja näkee nälkää (Juvenalis)
Ajallisesta etäisyydestään huolimatta Ihmeiden kirjassa ja Tulevaisuuden lukujärjestyksessä on paljon yhteistä. Molemmat teokset pohjaavat puhuttuun sanaan. Ihmeiden kirjan tarinat saisivat kerrottuna lihaa luittensa ympärille, Pölösen näkemykset taas toimisivat paremmin annospaloina. Saarnastuolitaustasta kertoo myös se, että molemmat teokset pyytävät lukijaa luottamaan ulkoa annettuun utopiaan. Ihmeiden kirjassa sitä edustaa maallista elämää seuraava pelastus – ja siinä sivussa toki virallisen kirkon oppeja tunnustava elämä. Pölösen näkemyksessä puolestaan yhdistyvät yksilökeskeinen kevythumanismi ja teknologiaoptimismi: ”(…) on tärkeää, että puhumme tulevaisuudesta harkiten ja luomme uskoa omiin kykyihimme. Jos sinulta kysytään, mitä ajattelet tulevaisuudesta, minulla on sinulle vastaus. Sano näin: ’En malta odottaa!’” (s. 185)
Siinä missä Ihmeiden kirja nojaa pitkälti pelotteluun, on Pölösen innostuneen teoksen tarkoitus kannustaa ja inspiroida. Teokset hyödyntävät siis vastakkaisia tunnerekistereitä. En tiedä onko seuraava lopputulema yllätys, mutta ainakin se on minulle lukijana vahva kokemus: Pölösen tulevaisuusoptimismi saa minut alakuloiseksi. Se tarjoaa ihmiskuvaa, johon liittyy jatkuva kehittymisen, sopeutumisen ja joustamisen vaatimus. Keskiajan hurmeiset tarinat saavat minut sen sijaan nauramaan, huvittumaan ja kevenemään. Yli 600-vuotisten exemplumeiden lukeminen on toki nautinnollista jo siksikin, että luen niitä vastakarvaan, lajityyppiä kumartamatta tai liiemmälti kunnioittamatta. Pölösen visioon on vaikeampi suhtautua, sillä se puhuttelee lukijaansa erilaisesta valta-asemasta käsin. Tämä näkemys on juuri nyt niskan päällä. Mutta ennen kaikkea Ihmeiden kirja tuntuu rehellisemmältä. Se tunnustaa sattuman, epäoikeudenmukaisuuden ja eriarvoisuuden. Sen ihmiskuvassa on ulottuvuus, johon nykypäivän futuristit eivät kajoa: kärsimys.