Hämärät, vaikeaselkoiset ja vaikeasti saatavissa olevat kulttikirjat ohjaavat aina tiettyyn lukuasentoon: luvassa on ”salaperäistä”, ei aina perinteisessä mielessä hyvää kirjallisuutta, mutta usein kiinnostavaa ja rajoja rikkovaa tekstiä. Oli kyse sitten filosofiasta, teologiasta tai avantgardistisesta fiktiosta, kyytipoikana tulee todennäköisesti läpitunkemattomalta vaikuttava tekstuaalinen apparaatti, jonka lävitse kahlaaminen ei yksinkertaisesti ole mukavaa eikä aina myöskään vaatimansa vaivan väärtiä. Pettymyksen ja turhautumisen riski on suuri, mutta kohdalle osuessaan palkinto on huomattava.
Tällaisten tekstien parissa oleskelemisessa ei ole kyse viihtymisestä ja ajanvietteestä, vaan perehtymistä, aikaa ja vaivaa vaativasta monomaniasta. Se kumpuaa toisaalta kiihkeästä ajattelu- ja ymmärryskyvyn syventämisen tarpeesta, toisaalta halusta löytää itselleen sopiva viiteryhmä – monesti myös erinäisistä hämäräperäisistä, egoistis-narsistisista lähtökohdista.
Tällaisella varauksella kirjoitan iranilaisen Reza Negarestanin lajityylejä sekoittavasta Cyclonopedia: Complicity with Anonymous Materials -teoksesta. Sen parissa putoaa nimittäin vapaasti ja vauhdilla. Epäilyksettä kyse on vaikeatajuisesta marginaalikirjallisuudesta, mutta olen hyvilläni siitä, että se saa huomiota, teemanumeron varjolla tai ei. Samalla tiedostan avuttomana, että nämä esittämäni varaukset vain rakentavat ja vahvistavat teoksen mahdollista kulttiauraa. Mutta ainakaan minua on enää turha tulla syyttämään, jos Cyclonopedia on mielestäsi tekotaiteellista itsetyydytystä ja silkkaa höyryävää kusetusta.
Useimmat Cyclonopedian esittelyt alkavat innostuneella vuodatuksella siitä, mitä kaikkia aineksia teos sekoittaa: kauhukirjallisuutta, spekulatiivista teologiaa, demonologiaa, kabbalistisvetoista numerologiaa, päiväkirjoitusta, akateemista kommentaaria, analyysia Lähi-Idän tilanteesta, mannermaista filosofiaa… Kuulostaa seksikkäältä, mutta käytännössä Cyclonopedia on reilut 244 sivua hypertiivistä turpaanvetoa – enkä nyt tarkoita tarinoinnin nasevuutta, vaan todella tukkoon vedettyä lausetasoa:
”According to the classic theory of fossil fuels (i. e. excluding Thomas Gold’s theory of the Deep Hot Biosphere), petroleum was formed as a Tellurian entity under unimaginable pressure and heat in the absence of oxygen and between the strata, in absolute isolation – a typical Freudian Oedipal case, then … Petroleum’s hadean formation developed a satanic sentience through the God-complex deposited in the strata (the logic of ‘double-articulation, the double-pincer’ according to Deleuze and Guattari), to the surface.”
Törmäsin teokseen jonkinlaisen ”kokeellisen kirjoittajan” roolissa kolutessani netistä löytyviltä kirjasivustoilta lajityypiltään vaikeasti määriteltävien kirjojen listoja siinä toivossa, että löytäisin jotain erilaista. Täten ensimmäiset reaktioni Negarestanin kirjaan olivat kerronta- ja genrelähtöisiä: miten vetreyttää suhdettani kaunokirjallisuuden kaavamaisuuksiin, miten saada kaltaiseni nettiajan vesa kiinnostumaan kirjallisuudesta vielä muunakin kuin arkeologiana. Koska olin jo pidemmän aikaa miettinyt erilaisia mahdollisuuksia sekoittaa essee- ja tietokirjoittamista fiktioon, innostuin luonnollisesti teoksesta, jolla tuntui olevan samansukuiset lähtökohdat.
Pian kuitenkin huomasin, että Negarestanin teos nojaa hyvin vahvasti postmodernin mannermaisen filosofian ja yhteiskuntateorian traditioon. Siten se myös olettaa jonkin verran tuon kentän tuntemusta avautuakseen kunnolla. Mikäli edellä mainittu ei ole tuttua, teoksen ajatukset jäävät irrallisiksi. Teos nimittäin vie 1900-luvun vaikeatajuisimpiin teoreetikoihin lukeutuvien Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin lanseeraaman kirjoitustyylin kolmanteen potenssiin eli loogiseen päätepisteeseensä – kirjoittamalla akateemisen tekstin sisuksissa fiktioita ja hulluja, tieteiden ja lajiluokittelujen välisiä (salaliitto)teorioita.
Negarestanin teos pahoinpitelee loogisen, koherentin ja mitattavasti tietoa lisäävän esityksen traditioita aina hölynpölyn rajamaille. Se käsittelee ”aitoja” aineksia, kuten öljytaloutta, Lähi-idän kulttuuripiirteitä, uskontoja ja Yhdysvaltojen sotatoimia. Toisaalta se käsittelee yhtä lailla totuudellisina fantasia- ja kauhukirjailija H. P. Lovecraftin (1890–1937) Suuria Muinaisia eli kuvitteellisia ja pahoja kosmisia jumalolentoja. Teoksen maailmassa Mesopotamia on tietoinen olento, joka käyttää erilaisia okkultistisia keinoja (joiden välittäjäaineena toimii öljy, kuinkas muuten) nopeuttaakseen maapallon pinnan aavikoitumista.
Brittikriitikko Jonathan McCalmont näkee Cyclonopedian lovecraftilaisuuden keskeisenä esteettisenä ja ontologisena valintana. Hänen mukaansa Lovecraftin tuotannossa ”maailma sellaisena kuin ihmiset sen näkevät” törmää ”maailmaan sellaisena kuin se oikeasti on”, jumalolento Cthulhun ja muiden Muinaisten näkemänä. Tämä ihmisnäkökulmasta irrottautuminen liittää Negarestanin teoksen spekulatiivisen realismin filosofiseen suuntaukseen.
Cyclonopediassa myytit ja salatieteet ovat aivan yhtä totuusarvoisia kuin aidotkin tieteet. Juuri tässä samanarvoisuudessa piilee teoksen lajityypillinen nuorallakävely, jota luultavasti vihaa tai rakastaa.
Ilmeisesti juuri aitouden vaikutelman luomista varten (ja toisaalta Lovecraftin tarinoiden salaperäisiä opuksia ja oppeja mukaillen) Negarestani on rakentanut kirjaansa useita dokumentaarisuuden ja kerronnan tasoja.
Ensimmäinen taso on kirjan alkuun sijoitettu pohjoismaalaisen nuoren toimittajanaisen lyhyt päiväkirja, jonka perusteella lukija saattaa harhautua luulemaan, että kyseessä on viihteellinen mysteerifiktio. Päiväkirjassa paljastuu, miten nimimerkkinään mystistä symbolia käyttävä nettituttava on houkutellut naisen turkkilaiseen hotellihuoneeseen, josta nainen puolestaan löytää oudon käsikirjoituksen. Tuo käsikirjoitus koostuu jonkinlaisen tutkimusryhmän kirjoittamista kommentaareista ja artikkeleista, jotka käsittelevät kuuluisan (fiktiivisen) iranilaisen teoreetikon Hamid Parsanin ajattelua ja sen vastaanottoa. Käsikirjoituksen kanteen on kirjoitettu käsin nimi ”Reza Negarestani”, joka on ilmeisesti nivaskan kokoaja ja toimittaja.
Tuosta Parsanin ajattelua ja tuotantoa esittelevästä ja kommentoivasta käsikirjoituksesta Cyclonopedia pääosin koostuu. Poikkeuksen tekevät muutamat hyvin harvassa olevat marginaalimerkinnät, jotka ovat kenties teoksen sisäisen ”Negarestanin” henkilökohtaisia muistiinpanoja. Niitä ei ole kuitenkaan lähimainkaan tarpeeksi, jotta teoksen vaikeaselkoisen ja teoreettisen tekstitason rinnalle nousisi jotain muuta merkityksellistä. Kaiken kaikkiaan nämä metatasot jäävät melko turhiksi kikkailuiksi ja silmänkääntötempuiksi, joiden virittely kirjan tekijyyden ja todenperäisyyden hämärtämiseksi on kovin helppoa ja tarkoitushakuista.
Mitä erityistä Parsanin, fiktiivisen iranilaisen teoreetikon, ajattelussa sitten on? Itse asiassa sitä on pirun vaikeaa, ellei mahdotonta, selittää yksinkertaisesti ilman pitkällistä lukupiiriä. Se on Deleuze & Guattaria jatkettuna persialaisella mytologialla ja lingvistiikalla, demonistista scifiä hämärine kaavoineen ja lukumagioineen. Se on villiä, erilaista ja koukeroisuudessaan parhaimmillaan runollista, pahimmillaan puuduttavaa ja tautologista vaikeaselkoisuutta vaikeaselkoisuuden vuoksi. Keskimäärin tämä raja on veteen piirretty:
”Dust is not the surplus of the ground’s ground-ness and the Sun’s thermonuclear capitalism. Quite on the contrary, authorial genesis and creation are the surplus of the dust’s mess-hysteria. Creation is the surplus value of the Ouroboros cycle of the pest which lays its eggs via devouring, twisting with Tiamaterialism. Dust is a dry torrent towards an outside, only plausible as pest.”
Usein kävi niin, että luettuani teosta sivukaupalla uudestaan ja uudestaan tajutakseni jotain, olin vihdoin jutun hoksatessani lähinnä hölmistynyt; ”nyt ymmärrän, mutta eihän tuossa ole mitään järkeä, tuolla teorialla ei ole mitään sovellusarvoa, sen informaatioarvo suhteessa maailmaan on nolla!” Käytännön kannalta tämä oli turhauttavaa ja ajanhukkaa, mutta estetiikan ja ajattelun kannalta antoisaa, sillä kaunokirjallisuutta lukiessa mielikuvitustaan ja älyään pääsee käyttämään enää niin harvoin.
Jos teoksen vaikean kielen poistaisi, ei jäljelle jäisi kuitenkaan paljon mitään. Cyclonopedia luo jatkuvasti uusia termejä ja oikeastaan perustuukin lähes yksinomaan termien luomiseen, niitä kuitenkaan sen tarkemmin perustelematta. Tämä piirre on tietenkin peräisin Deleuzen & Guattarin ajattelusta, mutta on mahdotonta sanoa, onko kyse parodiasta vaiko pyyteettömästä työnjatkamisesta.
Jos nyt koetan palauttaa teoksesta mieleeni jotain kokoavaa, kuulostaa se suunnilleen tältä: Öljy on välittäjäaine ja virta, jonka kautta mesopotaaminen ”petropolitiikka” ja maaperän yhtenäisyyttä onkaloimaan ja rei’ittämään pyrkivät juoniaukot toimivat. Tuossa huokoisessa maa-aineksessa myös Suuret Muinaiset liikkuvat ja saapuvat. Petropolitiikka pyrkii vastustamaan auringon vertikaalista ylivaltaa (öljy on auringon kuollut ruumis) edesauttamalla kaiken maan muuntumista horisontaaliseksi autiomaaksi. Kapitalismi oli olemassa jo ennen ihmiskuntaa, se vain odotti ihmistä välittäjäkseen. Lähi-idän nomadinen ajattelu on kolmijakoista, sykloonien ja pyörteiden tavalla toimivaa, ja se eroaa kreikkalais-juutalaisesta ”neliön harmoniasta” ja symmetriasta.
Ja niin edelleen.
Havainnollistaakseni vielä hieman teoksen tyyliä liitän tähän lopuksi ensimmäisen luvun sisällysluettelon. Koska Negarestani on iranilainen mutta kirjoittaa englanniksi, koen mielekkääksi sekoittaa pakkaa vielä entisestään suomentamalla tekstin osittain, koska mielestäni täten syntyvä runollis-tieteellis-salatieteellinen hybridi tekee alkuajatukselle nimenomaisesti oikeutta:
Bakteerinen arkeologia: neteeriset, maanalaiset ja xenokemikaaliset sisäpiiriläiset
Paleopetrologia: Gog-Magog-akselista petropunkismiin
Johdanto I: Epäpuhdas palaminen, pyrodemonismi ja napalmiobsessio
Koneet kaivavat parhaillaan
Johdanto II: Muisti ja k( )lokompleksi
Putkilinja-Odysseia: Z-monologi
Turvallista matkaa.