Kirjoitan itseni rikki, kirjoitan sinut, kirjoitan onnellisen lopun.
Ja: joku on kirjoittanut elävän minut rikki, minulle kohtalon, enkä tiedä mikä on loppu, onko se hyvä, huono, hyytävä, herkkä. Onko se sellainen että selviän ehjänä.
Usein ajattelen, että elämä on valmiiksi kirjoitettu; joku päättää, milloin eteen tupsahtaa ylittämätön este ja milloin saa taas hengähtää. Tai että meidät on asetettu näyttämölle ja joku liikuttaa meitä mutta tyrkkää kuitenkin vastuun valinnoista itsellemme ja rankaisee jos valinta on väärä.
Kun kirjoitan, olen jumalaa ylempänä – minä ohjaan kaikkea luomassani maailmassa. Tosin joskus henkilöhahmot lähtevät elämään omaa elämäänsä. Saatan ärsyyntyä heidän omapäisyydestään ja ajaa heidät nurkkaan tai sitten ihastella heidän toimiaan, työntää heitä vielä pidemmälle ja kantaa esteiden yli.
Ja kun elän arkeani, saatan luulla olevani oman elämäni ja onneni seppä. Mutta karu tosiasia lienee se, että kukaan ei pysty määräämään elämästään täysin autonomisesti. Aina on jotakin tai joku, joka vaikuttaa. Eikä oikeastaan kirjailijakaan ole jumalaa ylempänä – tekstiinhän vaikuttaa lopulta moni asia, kuten kirjailijan yksityiselämä.
Olen oppinut viimeisen vuoden aikana, että kirjailijan työtä ja ihan tavallista arkielämää ohjaavat kaikki muut paitsi me itse. Minut on sysätty valtavaan taloudelliseen ja henkiseen ahdinkoon, sillä vuosi sitten lapseni isä syytti minua lapsikaappauksesta. Lapseni palautettiin synnyinmaahansa viime elokuussa huoltoriitaa varten, ja siitä lähtien olen asunut lapsen kanssa vieraassa maassa turvakodissa peläten pahinta. Sitä, että joutuisin palaamaan kotiin yksin ja tappamaan sydämeni sykkeet. Luultavasti menettäisin työkykyni kuukausiksi eteenpäin, sillä jo ajatus lapsen menettämisestä lamauttaa niin, että päiväni ovat kuluneet lähinnä selviytymisessä hetkestä toiseen.
Koko kauhistuttava tilanne on ajanut minut pohtimaan suhdettani kirjoittamiseen ja oman elämäni hallintaan aivan eri tavalla kuin ennen. Olen pyrkinyt pakenemaan fiktiiviseen maailmaan ja koettanut hallita edes sitä mitä joskus osasin: luomaani ympäristöä, luomiani henkilöhahmoja.
Järkytyksekseni olen huomannut, että kirjoittaminen ei luonnistu kuten ennen. Tulee tukkoja, takkuja, lukkoja. Saatan pystyä keskittymään vain parikymmentä minuuttia, tai jos pääsen hyvään alkuun, menetän otteen viimeistään paria päivää myöhemmin ja joudun aloittamaan alusta tai eri kohdasta. Yritykseni räpeltää romaanikäsikirjoitusta eheäksi kokonaisuudeksi ovat säälittäviä. Yksityiselämän ahdistus, murhe, paino – kaikki hankala ja minusta riippumaton on tunkeutunut asemaani jumalaa ylempänä.
En osaa enää. Mitään.
Ja sitten tulee päiviä, jolloin yhtäkkiä lävitseni puhaltaa ihmeellinen voimatuuli. Osaan, sittenkin. Osaaminen vain on piilossa, nukkumassa, keräämässä voimia. Ja toivoakin on; sitten kun kaikki on ohi – sitten minä taas osaan luoda, määrätä, hahmotella ja kertoa. Niin kuin ennenkin tai ehkä jopa paremmin, ehkä elämäni traagiset tapahtumat ja piinaava, kafkamainen kauhu siirtyvät voimavaroiksi kirjoittamisen saralle. Ehkä kirjailijaminälle tämä kaikki on ollut välttämätöntä ja määrättyä. Ehkä kaikki on tapahtunut juuri siksi, että aloin olla kirjailijana itseäni toistava, raapaisin vain pintoja.
Se ainakin on selvää, että me kuvittelemme pystyvämme hallitsemaan elämää – ja käsikirjoitustamme – mutta emme kuitenkaan hallitse. Se voi olla pelkkä jomottava tunne tai fyysinen kipu, se voi olla pysäyttävä puhelinsoitto tai kamala muisto, joka pysähdyttää hetkeksi tai useaksi, ja jos oma elämä jumittaa, jumittaa melko varmasti myös kirjoitusarki.
Yksi asia saattaa kuitenkin auttaa sekä tekstiviidakossa että arjessa: eläminen hetkessä. Se on pirun vaikeaa, mutta jos yrittää keskittyä vaikka hengittämiseen, voi päästä pitkälle, olkoonkin että saattaa joutua ottamaan happea kohtuuttoman kauan. Hengittäminen kun ei ole vielä tappanut ketään, tekstiäkään, ja hengitystä voi lähes aina hallita. Joten hengittelemisiin.