Monien äänien Ukraina

Kun kuuntelin Zoomissa, miten Ija Kiva lukee runoaan sodasta

Kuuntelimme eilen Zoomissa, miten Ija Kiva
lukee runoa Kiovassa, missä kirkkojen
kultaiset hatut eivät ole vetäytyneet väestönsuojiin,
kuuntelimme kukin omassa
asunnossaan, melkein jokainen, kuuntelimme,
ja olimme pelkkiä silmiä, aivan kuin meillä
ei olisikaan muuta kuin silmät, aivan kuin
olisimme halunneet suojella häntä silmillämme, joilla
imimme jokaisen sanan samalla kun Babyn Jar paloi taustalla,
mutta muisti ei pala, me luotamme siihen, muisti on ruostumaton,
muisti odottaa kuin myyrä, horroksessa,
me kaikki haluaisimme, me, tuhat ihmistä zoomissa,
pitää kahtatuhatta silmää Ijan päällä
ilmasateenvarjona,
katsekilpenä,
ja kun hän lopetti lukemisen, nostin päätäni
pöydällä oli kirjaston kirja
Cioranin La tentation d'exister
kukkulat pitelivät Bergeniä polvillaan
ensimmäiset krookukset kukkivat, kaikki
iloitsivat keväästä.

Esipuhe

Olen Venäjän täysmittaisen hyökkäyksen jälkeen matkustanut pitkin Eurooppaa ja kerännyt ukrainalaisten runoilijoiden ajatuksia. Olen tehnyt haastatteluja Berliinissä, Pariisissa ja Varsovassa, usein zoomin välityksellä. Runoilijana olen pannut merkille ukrainalaisten runoilijoiden kipuilut kielen kanssa.

Venäjä on hyökkääjän kieli, joka on ollut Ukrainassa läsnä satojen vuosien ajan. Se on siirtomaaisännän kieli.

Jotkut runoilijat ovat lapsuudenkodissaan puhuneet pelkästään venäjää, koska molemmat vanhemmat tai toinen heistä on ollut venäläinen, tai vain siksi, että niin on ollut turvallisinta.

Toiset runoilijat taas ovat puhuneet lapsena vain ukrainaa, mutta heidät on päiväkodissa ja koulussa pakotettu puhumaan venäjää. Ensimmäiset kirjansa he ovat lukeneet venäjäksi, ja jotkut ovat kirjoittaneet ensimmäiset runonsakin venäjäksi.

On runoilijoita, jotka ovat tarkoituksella vaihtaneet venäjän ukrainaan, mutta on sellaisiakin, jotka kieltäytyvät tekemästä niin.

Mikä kieli on? Onko se vain väline? Voiko kieli olla syyllinen? Mitä perimme kielen mukana?

Tapasin junassa miehen (joskus vielä kirjoitan saagan ihmisistä, jotka olen tavannut junassa). Kysyin, onko vastapäinen paikka vapaana, mutta hän ei saanut sanaa suustaan. Lopulta hän mutisi jotain epäselvää englanniksi. ”Oletko Suomesta?” kysyin. ”Mistä tiesit?” ”Korostuksesta. Asuin jonkin aikaa Suomessa.”

Tomi oli palaamassa Harkovasta, sitä ennen hän oli ollut Sjevjerodonetskissa ja sitä ennen Kiovan lähistöllä. Hän oli heti sodan sytyttyä lähtenyt vapaaehtoiseksi Ranskan muukalaislegioonaan. Hän oli taistellut sen joukoissa jo aiemminkin, Krimin valtauksen jälkeen.

”Miten asiat olivat Harkovassa?” kysyin, sillä ystäväni Natalijan poika asuu siellä. ”Huonosti. Raketteja satelee.” Kannan huolta pojasta, joka ei pääse lähtemään Harkovasta. ”Entä Sjevjerodonetskissa?” Tomi sanoo, että hän on kuvannut siellä videonpätkän. Haluan nähdä sen. Tomi ottaa puhelimen esiin ja näyttää videon, jonka joku hänen kavereistaan on tehnyt. Siinä näkyy sotilaita liikuskelemassa talonraunioissa ja ampumassa. Venäläiset ovat niin lähellä, että voi kuulla miten he vastaavat heille karjuvalle amerikkalaissotilaalle ”fuck you”.

”Onko sinulta kaatunut kavereita?” kysyn ja katson hänen häkellyttävän sinisiin silmiinsä. ”On. Yksi ystävä. Sitä paitsi minua ei enää yhtään haluttaisi sotia. Sota on hirveä asia. Sellaista ei pitäisi ollakaan. Tutustuin yhteen Caritaksen[1] tyyppiin ja luulen, että seuraavan kerran, kun menen Ukrainaan, menen sinne Caritaksen vapaaehtoisena.”

Katselen salamanteritatuointeja Tomin iholla ja mietin, miten hän nukkuu kaiken kokemansa jälkeen – ja saako hän ylipäätään unta. Mutta Tomi on suomalainen, ja suomalaiset uskovat henkiin. Hän kertoo menevänsä Karjalaan tapaamaan noitaa. Noita parantaa hänet, hakkaa rumpua ja laulaa. Kupata Tomia ei voi, sillä hänen ruumiinsa on kauttaaltaan arpien peitossa. Sitten hän jatkaa matkaansa kotiin Rovaniemelle, missä hänen yksitoistavuotias tyttärensä asuu. Näen puhelimen näytöllä tytön kasvot ja pitkät, vaaleat hiukset.

Tomi ei ole juonut alkoholia yhteentoista vuoteen. Hän ei myöskään polta. ”Minulla on vain yksi pahe.” Hän haluaa paljastaa sen. Minua hiukan pelottaa. ”Suklaa”, hän sanoo, ja hänen silmänsä nauravat. Kaverit rintamalla sanovat, että olen kuin joku nainen, hienohelma jonka pitää koko ajan saada suklaata.”

”Onko sinulla jokin ihannepaikka, jossa haluaisit elää?” hän kysyy minulta yhtäkkiä. ”Ei ole olemassa ihannepaikkoja. Tarvitsen sekä vähän kulttuuria että vähän luontoa. Haluaisin kaksi taloa, toisen metsässä ja toisen jossakin isossa kaupungissa. Miten sinä?” Huomaan, että hän haluaa kertoa omasta ihannepaikastaan. ”Afrikka.” Hän on ollut Afrikassa sotimassa. Hän rakastaa ihmisiä, ihmisten seuraan hän kaipaa. Hän rakastaa varsinkin eritrealaisia ja kenialaisia. Hienoja tyyppejä. Hän on ollut myös Uudessa-Kaledoniassa, sillä muukalaislegioona lähetti hänet sinne oppimaan ranskaa. Mietin, että tuskin voisi löytää parempaa paikkaa ranskanopiskeluun. Ikään kuin hän olisi lukenut ajatuksiani: ”Se on jännä paikka. Saaret ovat jänniä.” Niin hän oppi vähän toisenlaista ranskaa kuin mitä puhutaan Pariisissa. Kenties hienostuneempaa…

Mietin, riittääkö hänelle pelkkä karjalaisnoita. Eikö hän tarvitsisi terapiaa? On hän käynyt terapiassakin. Ja lisäksi hän… kirjoittaa runoja. Hän ottaa puhelimen taas esiin ja antaa runonsa luettavaksi. Eräs death metal -bändi on käyttänyt hänen runojaan biiseissään.

Huomaan, että Tomia väsyttää, ja minun taas pitää ottaa läppäri esiin ja ruveta töihin. Toivotamme toisillemme nopeaa sodanloppua. Tomi vetää lippiksen silmilleen. Jätän hänet niille sijoilleen, kun vaihdan Varsovassa Berliinin-junaan.

hellyyden kieli

Näen Berliinin-asuntoni ikkunasta hevoskastanjan. Sen hedelmät alkavat jo kypsyä, ja aika nakertaa vähitellen sen lehtiä ruskean eri sävyihin. Kulmakaupassa huomaan myytävän Gorbatšov-votkaa, se on suodatettu neljä kertaa, joten se on varmasti tosi puhdasta.

Mihail Gorbatšov kuoli vain vähän aikaa sitten. Hänen ansiostaan sortui järjestelmä, jonka hän koetti pelastaa antamalla sille happea perestroikan ja glasnostin muodossa.

Samainen Gorbatšov sanoi: ”On mahdotonta kuvitella Neuvostoliittoa ilman Ukrainaa.” Joidenkin mielestä Neuvostoliitto oli jäävuori, ja kun se suli pois, paljastui asioita, joita ei ennen ollut olemassakaan, kuten Baltian maat tai Ukraina.

Vuonna 1989 Ukrainassa tuli voimaan kielilaki, joka teki ukrainasta maan ainoan virallisen kielen. Siihen asti Ukrainassa oli ollut vallalla diglossia: oli statukseltaan korkeampi kieli eli venäjä ja alempi kieli eli ukraina.

”1980-luku oli kansallisen heräämisen aikaa”, sanoo minulle Zoomin välityksellä kirjailija Juri Andruh’ovytš (63 vuotta) kodistaan Ivano-Frankovskissa. Ilmahälytyksiä ei kuulu siellä nyt yhtä usein kuin aiemmin. ”Siihen aikaan kieli oli ykköskysymys. Kielilakia saatteli valtava yhteiskunnallinen debatti.”

Juri lähti silloin mukaan pelastamaan ukrainan kieltä. Se oli kuin uhanalainen kasvilaji. Sitä varten oli luotava suotuisat erityisolosuhteet ja perustettava uusia julkaisuja, oli huolehdittava niin kielen kuin hengenelämän ekologiasta. Voi olla, että kansa on kuviteltu yhteisö (imagined community), kuten Benedict Anderson sanoo, mutta kieliä on kuitenkin vaikea kuvitella kuvitelluiksi olioksi.

Siitä alkaen, kun Venäjä ryhtyi täysmittaiseen sotaan Ukrainaa vastaan, olen matkustellut pitkin poikin Eurooppaa keskustelemassa ukrainalaisten runoilijoiden kanssa. Olen koonnut heidän kertomuksiaan siinä toivossa, että voisin siten keventää heidän taakkaansa, ottaa heiltä pois turhaa painolastia.

Berliinissä ei kulu päivääkään, etteikö kuulisi kadulla venäjää, puolaa tai turkkia. Kevät on kukkeimmillaan, kun tapaan Daryna Hladunin (31 vuotta) Viktoria-Luise-Platzilla. Tapaamispaikkaamme vastapäätä oleva venäläinen Potemkin-ravintola saa minut tuntemaan oloni epämiellyttäväksi. Mietin, että tuohon ravintolaan en halua jalallani astua.

Daryna on pukeutunut mustiin, ja nahkainen vyölaukku kietoo hänen vartaloaan kuin olkanauha. Hän ehdottaa, että menemme ukrainalaisten taiteilijoiden näyttelyyn Alexanderplatzille, joka on muuten saanut nimensä Venäjän keisari Aleksanteri I:stä.

Kuljemme kasvomaskeissa entisen viinatehtaan kellarin salien läpi ja katselemme kuvallisia esityksiä venäläisten rikoksista. Daryna kertoo niistä tyynen rauhallisella äänellä kuin olisimme tekemässä meditaatioharjoitusta, kuin hän siten yrittäisi ottaa etäisyyttä näkemäämme. Ei, hän ei ole nähnyt kaikkea tätä omin silmin, hän pääsi Butšasta pakoon viime hetkellä. Mitään liikennettä ei siinä vaiheessa enää ollut, vaan hän käveli toistakymmentä kilometriä yhdessä Lesyk Panasjukin kanssa.

Kun olemme tulleet takaisin maan pinnalle, kysyn Darynalta, mitä voisin tehdä hänen hyväkseen. Haluaisiko hän jutella vai olla vain hiljaa kanssani. Ei, hänellä on jo omat rituaalinsa. Hän menee Dussmannin kirjakauppaan, hän löytää rauhan kirjapaljouden keskeltä. Itse en kuitenkaan löydä rauhaa. Lähden lenkille. En voi pysähtyä hetkeksikään, vaan juoksen puolen Berliinin halki, kunnes olen kotona. Sielläkin minusta yhä tuntuu, että juoksen.

Lesyk Panasjuk lähettää minulle vielä samana päivänä kuvan kodistaan Butšassa. Hän on käynyt siellä laittamassa uudet ikkunat paikalleen. Asunnon lattioita, kirjoja ja muita tavaroita peittää miljoonien lasinsirujen matto kuin jäinen lumipatja.

Muistelen tätä pari kuukautta myöhemmin, kun istun kuin istunkin ravintola Potemkinissa. En aio kertoa kenellekään, että olen käynyt siellä, että tuli hirveä ukkossade, kun olin Viktoria-Luise-Platzilla, ja jouduin pelastautumaan jonnekin. Kuulen, miten kaikki ympärillä puhuvat venäjää, tunnen oloni kiusaantuneeksi, ja sade vain yltyy. Olen vastikään palannut Pariisista, jossa oli huikea intiaanikesä. Istuimme pariisilaiskämpässäni Ella Jevtušenkon (26 vuotta) ja Anna Malihonin kanssa, olimme juuri tulleet ukrainalaisen runouden illasta La Maison de la Poésista.

Pari päivää aiemmin Ella oli ollut Nancyssa, ja yhtäkkiä hotellin hienossa ravintolassa hänen puhelimessaan oleva ilmahälytysäppi oli alkanut ulvoa. Kaikki, niin hänen kustantajansa kuin Concourt-akatemian kunnianarvoisat edustajat, olivat jähmettyneet paikalleen. Ella oli unohtanut sulkea äpin lähtiessään Kiovasta.

Ella, joka punaisine hiuksineen ja vihreine mekkoineen on kuin keijukainen, kertoo minulle, miten heillä kotona puhuttiin venäjää ja että hänen äitinsä on venäläinen. Ukrainan käyttäminen oli Ellan oma, tietoinen valinta. Aluksi ukraina tuntui vieraalta kieleltä, ”minun oli mielessäni käännettävä kaikki koko ajan venäjästä ukrainaan”. Maailmankirjallisuuden hän on kuitenkin lukenut venäjäksi, sillä ukrainankieliset käännökset eivät olleet hänestä hyviä.

Ella kutsuu venäjän kieltä Ukrainassa kolonialismin perinnöksi. ”Puhuminen on absoluuttista olemista”, kirjoitti Martiniquen saarelta kotoisin ollut Frantz Fanon. Kun siirtomaaisännät vievät alamaisiltaan kielen, he itse asiassa vievät heiltä välineen ilmaista aidosti itseään. Heiltä riistetään myös ”kielitottumukset” (language habits, habitudes de langage), joista Sartre puhui – istuin vähän aikaa sitten kahvilassa hänen kuvansa alla. ”Miten he kaikkien niiden vuosien jälkeen voisivat luopua ranskasta?” pohtii Isabelle Macor, kun istumme aterialla. Sartre väitti, että pyrkimys samastua siirtomaaisännän kulttuuriin johtaa oman identiteetin menettämiseen.

”Kaikkea oli pakko katsoa venäläisestä näkökulmasta”, kertoo Natalia Troh’ym puhelimitse Georgian paahteisesta Kuitaisista samalla kun poimii rypäleitä talon seinällä kasvavasta viiniköynnöksestä. ”Kaiken muun oli pakko väistyä venäläisen kulttuurin tieltä. Nyt on tullut aika tutustua omaan itseen.”

Samaa sanoo Ostap Slyvynskyi Lvivistä. Hän istuu läppärinsä edessä mustassa villapaidassa. ”Ei kieli ole mitenkään viaton asia. Kieli ei ole vain kommunikaation, vaan myös väkivallan väline. Miehitetyillä alueilla vaihdetaan katukyltit.”

Ostap ei usko, että venäjän kieli tai venäläinen kirjallisuus enää palaisivat Ukrainaan. Hän näkee, että tarvitaan tietty karanteeniaika. Tajuan yhtäkkiä, että Ostapille venäjän kieli on tällä hetkellä samanlainen uhka kuin koronavirus.

”Kieli oli henkisen orjuutuksen väline”, kirjoitti kenialaiskirjailija Ngũgĩ wa Thiong’o. Hän vaihtoi englannin kikujuun ja swahiliin. Keskustelen aiheesta illalla Clara Simpsonin kanssa. Hän on irlantilainen näyttelijä, joka asuu Pariisissa. ”Ei voi väittää, etteikö englannin positio suhteessa iirin kieleen olisi aggressiivinen”, hän sanoo niin että vaaleiden kiharien vyöry heilahtelee. Hän itse tuskin enää osaa iiriä.

Benedict Anderson sanoi retorisesti: jokaisen, jota arveluttaa Ison-Britannian vertaaminen Neuvostoliittoon, pitäisi pohtia, mihin kansallisuuteen viittaa nimi ”Great Brito-Irish”.

Kotimatkalla saan meilin Natalija Blokilta Baselista. Hänen mummonsa, isän äiti, puhui hänelle aina venäjää. Viisivuotiaaksi asti Natalia ei ymmärtänyt, kun hänen äitinsä ja toinen mummonsa keskustelivat ukrainaksi. Ukrainan hän oppi vasta myöhemmin.

Tutustuin Nataliaan monta vuotta sitten kirjailija- ja kääntäjäkeskuksessa Gotlannissa. Hän ei silloin osannut vielä englantia, ja olin ainoa, jonka kanssa hän pystyi keskustelemaan. Puhuin onnetonta venäjääni. En ole koskaan lukenut venäjää, mutta äiti luki minulle ääneen Mandelštamin, Ahmatovan ja Tsvetajevan runoja alkukielellä. Vysotskin ja Okudžavan laulut soivat lakkaamatta mustilta vinyylilevyiltä. Saan vähän väliä kuulla, että käytän puolaa puhuessani tietämättäni ei-puolalaisia sanoja. Vähän aikaa sitten pyysin ystävääni auttamaan minua portaissa painavan tšemodanin kanssa. Ystäväni katsoi minuun hämmentyneenä – puolaksihan matkalaukku ei ole tšemodan, vaan walizka. Ei, en tiennyt, että tšemodan onkin venäjää. Tai oikeastaanhan se on peräisin farsista, kun taas puolan walizka tulee ranskasta…

Palaan takaisin Berliiniin ja saan tietää, että Olha Brahinalla (41 vuotta) ei ole huomisen jälkeen paikkaa, missä asua. Hänen jaksonsa kirjailijaresidenssissä päättyy. Kutsun hänet ja hänen äitinsä asumaan luokseni. Heidät tuo autollaan Inna Krasnoper, venäläinen runoilija, joka on jo monta vuotta asunut Berliinissä. Olhalla on kukikas takki, ja hänen valkoisissa saapikkaissaan kimmeltää tuhansia pieniä paljetteja. Saan tietää, että kieli ei ole minkään yhden valtion omaisuutta. ”Venäjän kieli ei ole Venäjän federaation omaisuutta”, Olha sanoo.

Puhun Olhan äidin kanssa venäjää, mille Ija Kiva pyörittelee päätään, kun kerron siitä hänelle myöhemmin zoomissa. Ijalle venäjän kieli on huone, johon hän ei halua astua. Hänen lapsuudenkodissaan puhuttiin venäjää. Hän itse on kirjoittanut runoja sekä venäjäksi että ukrainaksi, mutta nyt hän on tietoisesti siirtynyt käyttämään vain ukrainaa. ”Venäjän ja Ukrainan suhde on sairas. Molemmat haikailevat edelleen toistensa perään sen sijaan että hankkisivat uuden kumppanin.”

Lopetan Zoom-yhteyden Ijan kanssa, koska minulla on jo kiire tapaamaan Illja Kaminskyitä, joka on tullut Berliiniin festivaaleille. Hän kertoo sukulaisestaan, joka ammuttiin toisen maailmansodan jälkeen kadulle Odessassa sen takia, että puhui jiddišiä. Mietin tapausta myöhemmin katsellessani, kun Illjan runoja tulkataan viittomakielelle, jota en ymmärrä mutta jota katselen lumoutuneena. Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulta aina 1960-luvulle asti kuuroja lyötiin ja heidät pakotettiin istumaan käsiensä päällä, jotta eivät käyttäisi viittomakieltä.

Muistan Natalija Troh’ymin kertomuksen hänen neuvostoukrainalaisesta päiväkodistaan, jossa lapset pakotettiin puhumaan venäjää. Natalija protestoi ja joutui rangaistukseksi ukrainan puhumisesta seisomaan parvekkeella joulukuussa ilman päällysvaatteita. Siellä hän seisoa jökötti kuin patsas. ”Se oli minun sotani. Halusin voittaa enkä itkenyt.” Hän sai munuaistulehduksen eikä sen jälkeen enää palannut siihen päiväkotiin. Voi siis sanoa, että hän voitti.

Juri Andruh’ovytš kertoo, että hänenkin päiväkodissaan noudatettiin neuvostomenetelmiä eli lapset pakotettiin puhumaan venäjää ja puhuttelemaan toisiaan sukunimeltä. Eräänä päivänä hänen isoäitinsä tullessaan hakemaan häntä koulusta sanoi: ”Teillä kaikilla on ukrainalaiset sukunimet, mutta puhutte keskenänne venäjää?”

Saan meilin Natalija Beltšenkolta, hän on kääntänyt erään runoni ukrainaksi. Liikutun ja jään miettimään, mitä kaikkea se minulle merkitsee. Muistan lyhyen kohtaamisemme kesällä. Natalija oli palaamassa opintoretkeltä, jonka puolalaisen kirjallisuuden tuki- ja vientiorganisaatio Instytut Książki oli järjestänyt Puolan kansallisrunoilijan Adam Mickiewiczin jäljille. Oli tavattoman kuuma, ja Natalialla oli yllään vaalea mekko, jossa oli mustia pilkkuja. Hän kertoi, että hänen perheessään puhuttiin venäjää. Äiti oli venäläinen, ja molemmat vanhemmat olivat kotoisin Venäjän puolelta rajaa, Belgorodin seudulta Harkovan pohjoispuolelta, Belomestnojen ja Petropavlovkan kylistä. Isänäiti taas oli ukrainalainen. Hän oli mennyt 1930-luvulla Kiovaan opiskelemaan ja puhui vain ja ainoastaan ukrainaa. ”Mutta minun kanssani hän puhui venäjää, varmaankin siksi, jotten joutuisi ongelmiin”, Natalia pohtii isoäitiään. Ukraina oli kuitenkin läsnä lauluissa, joita he tapasivat yhdessä laulaa. Laulut olivat ikään kuin turvallista, neutraalia aluetta.

Natalia on kirjoittanut seitsemän kirjaa venäjäksi ja kaksi ukrainaksi. Kysyn, onko venäläinen kirjallisuus hänelle tärkeää. ”Olen omistanut sille tarpeeksi aikaa tajutakseni, mistä nykyinen asiaintila oikein juontuu.”

Lähden muutamaksi päiväksi matkalle – Pariisiin, Tukholmaan ja Bergeniin. Luen runoja ja tapaan ihmisiä eri maista. Bergenissä ilta-aterialla, festivaalin jälkeen, eräs Sonia kertoo minulle elämästään. Hän on kotoisin Portugalista. ”Äidinkielesi on siis portugali, niinkö?” kysyn häneltä. ”Se on monimutkaista”, hän sanoo ja vaihtaa puheenaihetta. Minua kuitenkin kiinnostaa se, mikä on monimutkaista. ”Isäni syntyi Kap Verdellä ja puhui kapverdenkreolia.” Portugalia pidettiin Kap Verdellä kolonialistien kielenä. Isä muutti sittemmin Portugaliin ja tapasi siellä Sonian äidin, ja he muuttivat yhdessä Alankomaihin. Hollanti on Sonian äidinkieli. Hän on kerran käynyt Portugalissa, mutta isovanhemmat nauroivat hänelle ja sanoivat, että hän puhuu portugalia kuin lapsi…

Kun muistelen kaikkea tätä Bergenin lentokentällä koneeseen nousua odotellessa, saan viestin Borys H’ersonskyiltä, joka kirjoittaa odottaessaan junaa Ravennassa. Hän on ollut Italiassa kirjailijaresidenssissä samaan aikaan Sonian kanssa. Borys pääsi perheineen viime hetkellä pakoon Odessasta. Muistan kuvan hänen kotinsa ikkunasta, jonka hän oli muurannut umpeen kirjoilla räjähdysten varalta. Kirjoja voi siis käyttää moneen tarkoitukseen.

Borys H’ersonskyin lapsuudenkodissa puhuttiin odessanvenäjää. Se on eräänlainen smoothie, sekoitus jiddišiä, venäjää, puolaa, ukrainaa ja bulgariaa. Vanhemmat panivat hänet venäläiseen kouluun, mutta halusivat, että hän lukee toiselta luokalta alkaen myös ukrainaa. Hän kirjoitti runoja odessanvenäjällään. ”Venäjänopettajani piti runoistani, ukrainanopettajani ei.” Opettajilla oli kuitenkin jotakin yhteistä: kumpainenkaan ei ollut häävi työssään.

”Borys teki päätöksensä ja alkoi euromaidanin[2] jälkeen kirjoittaa pelkästään ukrainaksi”, Marianna Kijanovska kertoo minulle. ”En minä venäjääkään kokonaan hylkää”, Borys kirjoittaa minulle.

Marianna on kääntänyt Borysin odessanvenäjäksi kirjoittamia runoja ukrainaksi. Hänen on täytynyt luoda sitä varten uusi kieli. Odessanvenäjässä on oma syntaksinsa, oma erilainen fonetiikkansa.

Tapaan Mariannan kahvilla yliopistolla. Hänellä on kaulassaan helmet, joiden muoto tuo mieleen ukrainalaisen kansantaiteen kukka-aiheet. Hänen lapsuudenkodissaan puhuttiin yksinomaan ukrainaa. Isoisä ei halunnut kotiin venäläisten kirjailijoiden teoksia, Aleksandr Blok oli ainoa poikkeus. Marianna itse tuntee venäläisen kirjallisuuden läpikotaisin, sisuksia myöten ja syvemmältikin. Tšehov ja Gogol eivät ole hänelle enää yksinomaan venäläisiä, vaan ikään kuin kansallisuuksien yläpuolella. Vähän niin kuin Joseph Conrad ei ole syntyjään pelkästään puolalainen, vaan hieman puolalainen ja hieman ukrainalainen. Voidakseen kertoa tästä verenperinnöstään Conrad valitsi aiheekseen Afrikan.

Mariannalle olennaista ei ole venäjän kieli sinällään, vaan kyse on jostakin enemmästä, jostakin ”korkeammasta” kielestä. Ei propagandan kielestä tai automatisoituneesta kielestä, sillä ne ovat kuolleita. Hän tarkoittaa kieltä, jossa cogito asuu.

Ei ole kenties ihan pelkkää sattumaa, että Marianna hankki Lvivistä kodin läheltä paikkaa, jossa Zbigniew Herbert asui ennen toista maailmansotaa, kun Lviv oli osa Puolaa. Herbert on kuitenkin yksi harvoista puolalaisista runoilijoista, joita Marianna ei pystyisi kääntämään ukrainaksi, sillä hän ei osaa kääntää ironiaa. Sen sijaan hän kääntää upeasti kielen melodiaa. Tajuan sen, kun hän lukee minulle ääneen ukrainankielisen käännöksensä Julian Tuwimin klassikkorunosta Lokomotiivi. Kuulostaa siltä kuin hän lukisi sitä puolaksi. Kuin hän olisi oikeasti löytänyt kaikkien jakolinjojen yläpuolella olevan metafyysisen kielen, josta Walter Benjamin puhuu. Kielen, joka on yksityisen yläpuolella, kuten Wittgenstein kirjoitti.

Päivän päätteeksi kuljeskelen Tiergartenissa biologiystävieni Olivia Judsonin ja Alexandre Courtiolin kanssa. He haluavat näyttää minulle majavia. Niiden sukuelimet ovat piilossa, Alexandre kertoo, joten niiden sukupuolta ei voi päätellä ulkoapäin. Sen voi tietää vain hajusta. Olivia oli tosi hyvä haistelemisessa. Hän tiesi. Seisoimme veden ääressä ja nuuhkimme ilmaa. Itse haistoin vain veden. Ja se oli hyvä tuoksu. Olivia haistoi majavat ja kertoi, että paikalla oli äskettäin ollut pariskunta, uros ja naaras. Olimme tulleet paikalle liian myöhään. Tai liian aikaisin. Sitä oli vaikea sanoa, ehkä Hegel olisi tiennyt.

Olin vähän aikaa sitten puhunut Hegelistä erään saksalaisen kirjailijan kanssa, ja kas, oli olemassa kirja nimeltä Hegel and Haiti, joka kertoi Haitin orjakapinasta. Herrasta ja orjasta. Aloin heti ajatella Joseph Loseyn elokuvaa Palvelija, jonka hän teki Harold Pinterin käsikirjoituksen pohjalta. Se kertoo siitä, miten palvelija oikeastaan olikin herra. Mietin myös sitä, mitä Foucault kirjoitti biopolitiikasta. Ja niin pääsen taas biologiystäviini ja pohdintoihimme perinnöstä, siitä miten valta kulkee veren mukana. Genetiikka ja veri ovat biopolitiikkaa. Itselleni läheisempi on kuitenkin tunteen maailma. Hellyys. Ilmaistiin sitä millä kielellä tahansa.

Mitä jää jäljelle?

”Mitä jää jäljelle?” kysyy saksalainen toimittaja Günter Gaus Hannah Arendtilta televisiohaastattelussa vuonna 1964. Haastattelu tunnetaan varsinkin englanninkielisenä versiona, ja sen pohjalta Arendtin vastaus siteerataan useimmiten muodossa ”What remains? Language remains.”

Mutta itse asiassa Arendt sanoo: ”Was bleibt? Es bleibt die Muttersprache.” Muttersprache eli äidinkieli, englanniksi mother tongue (puolaksi puhutaan patriarkaalisesti isänkielestä, język ojczysty). Madrelingua, kuten italialaiset sanovat. Ukrainalaiset puhuvat synnyinkielestä, рідна мова. Se on se kieli, jota emme itse valitse.

Miksi mieleeni tulee Arendt ja hänen haastattelunsa? Pariisissa ollessani käsiini sattuu valikoima Arendtin runoja, ranskalaiselta nimeltään Heureux celui qui n’a pas de patrie eli ”Onnellinen on se, jolla ei ole isänmaata”. Kirjan nimi on lähes uskollinen lainaus Nietzcheltä. Lähes, sillä Nietzsche tarkoitti päinvastaista: ”Wohl dem, der eine Heimat hat” eli ”Onnellinen on se, jolla on isänmaa”. Pieni virhe vain, Arendt sanoo. Tai sitten kyseessä onkin vapauttava ironinen ele naiselta, joka löysi itselleen turvapaikan saksalaisesta ajattelusta, ensin Martin Heideggerista ja sitten Karl Jaspersista. Elettyään ensin emigranttina Ranskassa Arendt päätyi New Yorkiin ja puhui elämänsä loppuun asti englantia vahvalla saksalaisella korostuksella. Saksan kieli oli kaikesta huolimatta loppuun asti hänen kotinsa.

Samoin kävi kahdelle juutalaiselle runoilijalle, Paul Celanille ja Rose Ausländerille. He olivat kumpikin kotoisin Tšernivtsistä (saksaksi Czernowitz). Ukrainan lounaisosassa, Romanian rajalla sijaitseva Tšernivtsi on vaihtanut omistajaa monet kerrat. 1900-luvun alussa se oli osa Itävalta-Unkaria, suurta, monikansallista möhkälettä, jolla ei ollut yhtä, yhteistä Muttersprachea. Sitten kaupunki siirtyi ensin Romanialle ja sitten Neuvostoliitolle…

Arendtin tapaan myös Rose Ausländer päätyi New Yorkiin. Hänkin kirjoitti englanniksi. Hänen elämällään on tiettyjä yhtymäkohtia ukrainalaiseen runoilijaan Iryna Vikyrtšakiin. Iryna tekee väitöskirjaa Ausländeristä. Näen näytöllä Irynan kaidat kasvot, taakse kammatut hiukset ja ruskeat silmät. Hän istuu nojatuolissa ja kertoo omasta kielitaustastaan. Huoneen isoa ikkunaa peittää valtava, tummanpunainen verho, jonka tarkoitus on kaiketi estää Kalkutan röyhkeää aurinkoa tunkeutumasta sisään. Se ei kuitenkaan pysäytä kuumuutta eikä saasteita, jotka varmaankin ovat Irynan yskän syy. Niinpä hän köhien kertoo, miten hänen isänpuoleiset isovanhempansa olivat kotoisin pienestä kylästä Romanian vastaiselta rajalta, ja vaikka he itse puhuivat keskenään romaniaa, he eivät välittäneet kieltä jälkipolville. He opettivat Irynan isän puhumaan venäjää, koska kokivat sen olevan muita kieliä hienompi, mutta venäjää isä ei puolestaan välittänyt lapsilleen. Eräänlainen viestijuoksu à rebours. Niinpä Iryna kasvoi kodissa, jossa puhuttiin ukrainaa. Hänen isällään oli kaksoisidentiteetti. Venäjäksi hän oli Aleksandr, ukrainaksi Oleksandr.

Zalištšykyn kaupungilla, josta Iryna on kotoisin, on vahvat siteet Puolaan. Puolalainen sosialisti ja lyhytikäiseksi jääneen Ukrainan kansantasavallan hallituksen ministeri Stanisław Stempkowski vietti siellä kesän puolalaiskirjailija Maria Dąbrowskan kanssa; siihen aikaan Zalištšyky oli Puolaa ja nimeltään Zaleszczyki. Se oli Puolan kylpyläkaupunki numero yksi. ”Gdynian ja Zaleszczykin väliä kulki suora juna nimeltään Luxtorpeda”, Iryna kertoo pelkkä tumma toppi yllään ja siemailee vähän väliä vettä – itse kietoudun koko ajan tiukemmin huopaan istuessani kirjailijaresidenssini koleassa asunnossa Roomassa. Ja vaikka Iryna saikin elää lapsuutensa ukrainan kieleen kietoutuneena niin kuin minä huopani sisällä ja kävi ukrainankielistä koulua, venäjän kielen kylmä tuulahdus tuntui silti joka paikassa. Kesäleirillä venäjänkieliset lapset nöyryyttivät ukrainankielisiä. Kun Iryna oli kuudentoista, hän pääsi käymään Yhdysvalloissa. Kotiin palattuaan hän pani merkille, että venäjä oli vallannut koko television – venäjän kieli oli kuin usva, joka oli vaivihkaa vallannut eetterin. Äiti – joka puolusti ukrainalaista identiteettiä ja tuhahteli venäläisille keksinnöille kysyen aina: ”Mitä me tuollakin moskovalaistuotoksella teemme?” – pani tyttärensä ylimääräisille venäjäntunneille todeten, että ”niistä on vielä hyötyä”.

Iryna puhuu nykyään lähinnä ukrainaa, puolaa ja englantia. Mihin hän on tarvinnut venäjää? Itse hän kuitenkin esittää itselleen aivan toisen kysymyksen: ”Mitä runous voi tehdä hyväkseni?” Yleensähän kysytään: ”Mitä minä voin tehdä runouden hyväksi?” On kuin hän haluaisi nostaa yhden Tiberjoen silloista ylös ja laskea sen takaisin selälleen. Runoudesta on tullut hänelle bunkkeri, turvapaikka, suoja. Mahdollisuus ilmaista kipua. Ei kuitenkaan ukrainaksi, vaan englanniksi. Iryna haluaa kertoa maailmalle traagisista sotatapahtumista suoraan. Käänsin Varsovassa järjestettyä ukrainalaista runoiltaa varten yhden hänen englanninkielisen runonsa. ”Onneksi minulla ei ole Mariupolissa ketään / onneksi / muuten sydän ei kestäisi / se on liian pieni / ottamaan Mariupolin sisäänsä.”

Mutta myöhemmin, sen jälkeen, kun hän oli kyynelsilmin lukenut saman runon Ateenassa pidetyllä kirjallisuusfestivaalilla, hän tajusi, että englanti oli sittenkin hänelle puskuri. ”Äidinkieli on lähempänä sydäntä”, Iryna sanoo keskustelumme lopuksi.

Katkaisen Zoom-yhteyden ja lähden juoksemaan. Juoksen Tiberin vartta pitkin – rannoille on italiassa olemassa oma sanansa: lungotevere. Lasken siltoja. Viides, kuudes. Seitsemännen jälkeen muuriin on kiinnitetty runoja, joissa ylistetään ikuista (ainakin toistaiseksi) kaupunkia. Jollakin oudolla kielellä tehdyn graffitin alta näkyy juuri ja juuri Rose Ausländerin saksankielisen runon Rom II (”Rooma II”) teksti. Runo ilmestyi aikoinaan kokoelmassa Italien mein Vaterland, ”Italia isänmaani”. Graffitintekijä oli säästänyt runon Nora Mollin italiankielisen käännöksen: ”Sette profili / abbandonati / ai secoli / il Tevere / cinta gialla / intorno a Castel Sant’Angelo / dove veglia / l’angelo d’oro / La carne marmorea di Bernini / conosce i tempi / la petrificata vivacita di Roma.” ”Seitsemät ääriviivat / vuosisadoiksi / antautuneet / Tiberin / keltainen vyö / ympäröi Castel Sant’Angelon / jota kultainen enkeli / valvoo / Berninin marmoriruumis / tuntee / Rooman kivettyneen elinvoiman”.

Mitä mahtoikaan kokea tšernivtsiläinen juutalainen runoilija Tiberin rannoilla? Hän, joka kirjoitti kokoelman nimeltä Denn wo ist Heimat, ”Missä siis on isänmaa”?

Mieleeni tulevat Irynan sanat taannoisesta keskustelustamme: ”Tiedätkö, täällä Kalkutassa tunnen ensi kerran elämässäni olevani kotona.” Ehkäpä turvassa olemisen tunne ja hieman yli vuoden ikäinen Alexandre-poika luovat otolliset olosuhteet maadoittumiselle?

Palaan takaisin vuorelleni. Kävelen Giardino degli Arancin puiston halki, ja korviini kantautuu pätkiä turistien erikielisistä keskusteluista. ”A las cinco.” ”Nie tamtędy.” ”Vorrei sedermi lì.” ”Ost til lunsj.” ”I wanted to get to Saint Peter’s, you know, but it was full of people, there was a queue all around the square.” Mihin perustuu kielen intiimiys? Puiden lehvästöt ovat täynnä kukkia, ja vain siellä täällä pilkottaa kitkeriä appelsiineja kuin koruja.

Astun skandinaavikirjailijoille tarkoitetun residenssimme kynnyksen yli. Olen täällä norjalaisen runoilijan ominaisuudessa. Keittiössä minua tervehtii suomalainen säveltäjä Eero Hämeenniemi ja alkaa muistella, miten ruotsi aikoinaan rajoitti suomen kielen elintilaa. Harva tietää, että Sanna Marin puhuu erästä tiettyä tamperelaismurretta, mutta Eero tietää, sillä hän puhuu samaa itsekin.

Murreasioista puhuu myös Sofija Andruh’ovytš lyhyessä tukassaan, hiuskiehkura otsallaan, istuen sängynlaidalla tyttärensä asunnossa Kiovassa. Huoneen sinisiä seiniä koristaa Fantastic Mr. Fox eli Kekseliäs kettu. Sofija kertoo esseisti Jean Amérystä ja siitä mitä tapahtui, kun hänen vankiselliinsä Belgiassa astui yhtäkkiä sisään upseeri, joka puhui samaa, vaatimatonta ja mikroskooppisen pientä murretta kuin hän. Itävallanjuutalainen Améry tunsi hetken aikaa palanneensa takaisin kotiin, oli kuin hän olisi tavannut jonkun sukulaisensa, jonkun, jonka kanssa saattoi jakaa tuon yhteisen, intiimin kielen. Upseeri oli kuitenkin hänen vihollisensa, yksi hänen kiduttajistaan. Puolalainen runoilija Adam Zagajewski on sanonut, että Améry ”vihasi fyysistä väkivaltaa”.

Me elämme aikana, jolloin venäläiset sotilaat, jotka puhuvat samaa kieltä kuin monet Ukrainan itäosien asukkaat, tulevat ”vapauttamaan” heitä tappamalla heidät.

Sofijalle ukraina on intiimi kieli, se on hänen ”oma alueensa, territorionsa, jossa hän voi olla täydellisesti oma itsensä”. Deleuzella ja Guattarilla territorio on semioottinen struktuuri, ”merkkijärjestelmä” (régime des signes), ja kieli on yksi tehokkaimmista välineistä territorion luomisessa. Niinpä kieli on ratkaisevassa roolissa silloin, kun ryhdytään luomaan toisia ihmisiä esineellistävää politiikkaa.

Elias Canetti näki kielessä vallankäytön välineen, keinon alistaa ja käskyttää. Käskyn sisältö on usein: pakene. On paettava kuolemaa, koska se, jolla on valtaa, voi myös riistää hengen toiselta. Canettille se ei ole kielen ydinolemus (hänhän itse käytti kielen välinettä aivan toisiin tarkoituksiin), mutta hän kiinnitti huomion käskyn voimaan ja kielessä piileviin valtasuhteisiin. Ainoan ulospääsyn tästä tarjoavat de-individualisaatio tai de-territorialisaatio, joita sekä Foucalt että Deleuze ja Guattari ehdottivat. He siis tarjosivat ratkaisuksi eräänlaista kielellistä nomadismia.

Samaan tapaan tilanteen näkee runoilija Juri Zavadskyi Ternopilistä, Länsi-Ukrainasta. Hän näkee yhteyden kieleen nojaavan vallankäytön ja siihen liittyvän trauman välillä, mutta voi toisaalta kuvitella senkin, että Ukrainasta tehtäisiin federaatio, jossa kielet eläisivät rinnakkain – eivätkä pelkästään ukraina ja venäjä.

Myöskään Sofijan kielellinen tausta ei ole monoliitti, vaikka hän samastuukin vahvimmin ukrainaan. Hänen äidinäitinsä tuli Ukrainaan miehensä kanssa Venäjältä. Äidinäiti ei koskaan oppinut ukrainaa. Hän on jo 93-vuotias, eikä vieläkään pääse läpi kielikokeesta eikä osaa lausua oikein kompasanaa paljanytsja (паляниця, ukrainalainen perinneleipä).

Sofija oli viisivuotias käydessään isovanhempiensa luona Tšernihivissä, ja kotiin palatessaan hän puhui venäjää. ”Miksi sinä venäjää puhut?” isänpuoleinen isoisä kysyi. ”Sinähän olet ukrainalainen.” Sillä hetkellä Sofija tajusi, että kieli on osa identiteettiä. Päinvastainen tilanne tuli hänen miehensä ja seitsenvuotiaan tyttären eteen. Tytär käy ukrainankielistä koulua. Vaikka oppitunnit pidetään ukrainaksi, lapset puhuvat välitunnilla keskenään venäjää, ja venäjä siirtyy usein myös koulun ulkopuolelle. ”Miksi sinä puhut venäjää?” Sofijan mies kysyi tytöltä. ”Nolottaako sinua puhua ukrainaa?”

Vaikka tytär näin heräsi uudenlaiseen kielitietoisuuteen, hän ei ole osannut nimetä sitä, mitä näki Butšasta otetuissa kuvissa. ”Kerro, mitä niissä kuvissa oli”, Sofija maanitteli tyttöä, jotta tämä olisi kertomalla voinut saada helpotusta silminnäkijän traumaan. ”Se oli ihan liian kauheaa, ei sitä voi kuvata… Pahinta, mitä olen nähnyt.” On olemassa kokemuksia, joita mikään kieli ei kykene kuvaamaan.

”Kolonisaatio oli monilta osin kolonisoijien ja kolonisoitujen yhteisluomus”, kirjoittaa Achille Mbembe uudessa kirjassaan Out of the Dark Night. Mitä hän sillä tarkoittaa? Kumpikin osapuoli yhdessä, joskin eri lähtökohdista, oli luomassa yhteistä menneisyyttä. ”Mutta se, että joillakuilla on yhteinen menneisyys, ei välttämättä tarkoita sitä, että he voisivat jakaa sen.”

Ukrainan tapauksessa kolonisoija oli Neuvostoliitto (ja ennen sitä Venäjän keisarikunta). Juri Zavadskyi oli viidentoista tajutessaan, että venäläinen kirjallisuus, joka häntä siihen aikaan joka puolelta ympäröi, oli miehittäjän kirjallisuutta. Hän hylkäsi sen.

”Koulussa meitä piinattiin Puškinilla”, hän kertoo puhelimitse kotoaan Ternopilistä. Itse olen parhaillaan Berliinissä ja ylitän joka päivä idän ja lännen välisen vanhan rajan, joka yhä määrittelee Berliinin eri osien historiaa. ”Ennen kuin Ukraina itsenäistyi 1990-luvun alussa, elin maassa, jolla ei juurikaan ollut itsehallintoa”, Juri sanoo ja jatkaa: ”Ukrainalaiset elivät kuin intiaanit reservaatissa.”

Vertaus nousee varmaan Jurin lukemista kirjoista. Hänen kirjahyllyssään on enimmäkseen ukrainankielisiä kirjoja, mutta joitakin myös puolaksi, kuten norjalaisen etnologin ja tutkimusmatkailijan Thor Heyerdahlin teos, jossa hän kertoo purjehduksestaan Kon-Tiki-lautalla Polynesiaan.

Itse kuljin aina joskus lautalla Kon-Tiki-museon ohi, kun asuin Nesoddenin niemellä ja lähdin käymään Oslossa. Niillä matkoilla mietin usein, mistä syntyy tarve yrittää rekonstruoida jonkun toisen menneisyyttä. Onko kyse pelkästä luokittelutarpeesta? Siitä, että pystyy esittämään likimääräisiä arvioita? Ketä nimeäminen palvelee, heitä vai meitä? Pääsemmekö me käsiksi toisen ihmisen, toisten ihmisten tunteisiin ja kokemuksiin?

Tehdessään valintaa venäjäksi ja ukrainaksi tallennetun muistin välillä Juri päätyi ukrainalaisiin kirjoihin. Hän tunsi vetoa Majakovskiin, kunnes koulussa opettaja kertoi hänelle ukrainalaisesta futurismista.

Puola on aina ollut Jurille läheisempi kieli kuin venäjä. Oman valintansa hän pääsi tekemään vuonna 1998. ”No kumman otit?” isoäiti kysyi, ja Juri vastasi, että puolan. ”Miksi ihmeessä?” isoäiti kivahti. Venäjä oli virastojen ja television kieli. Venäjästä oli hyötyä. Sen osaamista katsottiin hyvällä. Juri kertoo minulle venäjä–ukraina-sanakirjasta, jota siihen aikaan käytettiin. Sen tarkoitus oli todistaa, että kielet ovat niin samanlaiset, että ukrainaa tuskin kannattaa ollenkaan käyttää. Tai jos sitä käyttää, niin sitten venäläissävyisessä muodossa: ei djakuju, vaan spasibi (”kiitos”).

”Oli vaikeaa pitää kieli puhtaana”, Juri sanoo, ja kuvittelen mielessäni kielen, joka on kuin puutarhan halki johtava kivetty polku, samanlainen kuin kirjailijaresidenssissäni, missä puutarhuri joka päivä lakaisee polulta kuivat lehdet ja piikikkäät oksanpätkät, joihin toisinaan loukkasin itseni kotimatkalla.

Ukrainalainen historioitsija Serhii Plokhy näkee Ukrainan valtiollisen perinnön mosaiikkina. Ukraina on historiansa alusta asti ollut rajamaa, jonka lähipiirissä on ollut niin ottomaaneille, Puolalle kuin Venäjälle kuuluvia alueita.

”Nyky-Ukraina käsittää seutuja, jotka olivat kaukana muinaisen Kiovan Rusin alueista”, yhdysvaltalainen historioitsija Timothy Snyder sanoo yhdennentoista ukrainalaisen identiteetin muodostumista käsittelevän luentonsa aluksi. ”Kiovan Rus oli antiikin Kreikan ja sittemmin Bysantin ja ottomaani-imperiumin sekä – mikä tärkeintä – Krimin tataarien vaikutuspiirissä.”

Lisäksi rajat eivät tuohon aikaan olleet vakiintuneita, ne vaihtoivat paikkaa ja kiemurtelivat kuin käärmeet. Niinpä esimerkiksi Julja Musakovskan suku asui toiseen maailmansotaan asti Puolassa, kunnes ”vaihtoi paikkaa” minun sukuni kanssa, joka taas oli siihen asti asunut Lvivissä (Lviv kuului Puolaan nimellä Lwów) ja sen lähistöllä. Sotaan asti Juljan suvussa oli puhuttu puolaa, mutta kun suku oli siirretty Ternopilin (puolaksi Tarnopol) lähistölle, kieli vaihtui ukrainaksi – ”ja tietysti venäjäksi”, Julja sanoo. Hänen äidinpuoleinen isoisänsä taas oli ollut kotoisin Bakusta ja tullut puna-armeijan mukana Lviviin. Siellä isoisä oli tutustunut naiseen, josta tuli sitten Juljan isoäiti, ja jäänyt kaupunkiin. Isovanhempien kodissa puhuttiin venäjää, mutta Juljan mukaan isoisä puhui ihan kelvollista ukrainaakin.

Julja itse oppi samanaikaisesti kolme kieltä: ukrainan, venäjän ja puolan. Hän liikkui niiden välillä sulavasti kuin olisi siirtynyt huoneesta toiseen. Häntä kuitenkin harmittaa, että Bakun armenialaisvähemmistöön kuulunut isoisä ei puhunut hänelle armeniaa, koska oli sitä mieltä, että siitä ei olisi mitään hyötyä.

Venäläinen kirjallisuus oli Juljan lapsuudenkodissa läsnä, mutta hän ei koskaan saanut luotua siihen sidettä. Hän piti Pavlo Tytšynasta ja Lesja Ukrainkasta enemmän kuin Dostojevskista tai Ahmatovasta. Hän ei saanut venäjän kieleen kunnollista suhdetta – venäjä oli ikään kuin tarjolla elämänkumppaniksi, mutta tunne puuttui. Venäjänkieliset runot, joita hän sattui lukemaan kouluvuosina, tuntuivat hänestä verettömiltä ja teennäisiltä. Ukrainankielinen runous sen sijaan on aitoa, niin hän kokee.

Toisin olivat asiat Iryna Šuvalovan lapsuudenkodissa. Hän ottaa minuun etäyhteyden Kiinasta koulusta, jossa hän toimii tukihenkilönä psyykkisistä ongelmista kärsiville lukiolaisille. Seinällä on postikortteja eri puolilta maailmaa, muutama Ukrainasta. Yksi niistä on Odessasta, Dneprin varrelta. Vieressä on valokuva, jossa kolmella kämmenellä lepää sydämenmuotoisia retiisinpuolikkaita. Kämmenet kuuluvat Irynalle sekä hänen äidilleen ja tyttärelleen. He muodostavat siinä kolmion.

Irynan äiti on kotoisin Sumysta. Hän joutui toisen maailmansodan aikaan työleirille Saksaan ja sittemmin puna-armeijan mukana Puolaan. Siellä hän oppi venäjän. Hän puhuu ukrainan ja venäjän sekoitusta, kielimuotoa, joka tunnetaan nimellä suržyk. Iryna puhui isoisänsä kanssa ukrainaa ja isoäidin kanssa suržykiä.

”Miten suržyk sujuu?” Iryna tivasi tyttäreltään Marianalta, joka toisten lasten vaatimuksesta rupesi päiväkodissa puhumaan venäjää. Tämä tapahtui vuonna 2004, ja Iryna kutsuu muistoa traumaattiseksi. Mutta trauman voi peitellä unen peiton alle, tilaan, jossa kaikki unohtuu. ”Vihan unohdamme unessa / ja kasvamme kuin ruoho, / peitämme maan / rakkaudellamme, / kärkkäällä, hauraalla / ja turhalla”, kirjoittaa Iryna runossaan Vesper.

Haluaisin kysyä rakkauden kielestä Artur Dronilta, rintamalla olevalta nuorelta ukrainalaisrunoilijalta, mutta hän ei ole seitsemään päivään vastannut Messenger-viestiini. Runossaan rakkaudesta hän kirjoittaa: ”Rakkaus oksentaa puun alla pitkän taistelun jälkeen. / Välillä rakkaus / painaa ystävien silmät kiinni. / Kietoo heidät makuupusseihinsa / ja kantaa ulos. / Rakkaus ei koskaan hellitä, / toisin kuin profetiat, jotka loppuvat, / kuin kielen lahja, / joka katoaa, / kuin tieto, joka puuttuu. / Kun tykistö vaikenee, / ystävät painavat rakkauden silmät kiinni. / Kietovat rakkauden makuupussiin / ja kantavat pois. / Jäämme seisomaan sen kanssa / kasvoista kasvoihin.”

Arturin vastaamattomuus huolestuttaa minua. Kirjoitan hänen äidilleen, joka on ottanut minut Facebook-kaverikseen, mutta hänkään ei reagoi. Olen levoton. Saan sen sijaan viestin Tinderistä. Pääsen treffeille italialaisen teatteriohjaajan kanssa. Puhumme osin englantia ja osin italiaa. Vähän kuin pariskunta J. M. Coetzeen uudessa kirjassa, jossa puolalainen säveltäjä ja hänen espanjalainen faninsa puhuvat globaalienglantia. Coetzee julkaisi kirjansa ensin espanjaksi horjuttaakseen englannin kielen globaalia ylivaltaa. Sara istuu minua vastapäätä ja äänittää viestiä ystävälleen: ”Ho lasciato il mio brutto orecchino a casa tua.”[3] Hän näyttää minulle korvakorun jättämää jälkeä vasemmassa korvalehdessään. Kenties oikeat sanat ovat reikiä korvalehdessä.

Ihminen on kielen keskeisin sisältö siinä määrin kuin hänen henkinen ytimensä ja kieli kohtaavat ja hän kielen avulla ilmaisee tuota ydintään. Näin sanoi Walter Benjamin, joka puhui innoittuneesti siitä, miten runouden henkinen taso on mahdollista kääntää kieleltä toiselle. Hänen nuorempi – joskaan ei enää niin kovin nuori – kollegansa Giorgio Agamben näkee kielessä sacrumin voiman, sillä sana on merkki liitosta meidän ja jumalan välillä. Agamben tosin arvioi, että nykyään tämä liitto alkaa olla jo kovin hiutunut. On kuitenkin mahdollista, että älyn ansiosta metafysiikan ja fysiikan laita-alueet vielä kohtaavat, Styx interfusa[4].

Olen katselemassa Tiberin vuolasta virtaa, kun saan viestin Olha Dronilta: ”Artur on asemapaikallaan.”

language can become a tool of love

”And now my tongue’s use is to me no more / Than an unstringed viol or a harp”[5], sanoo Norfolkin herttua, kun Rikhard II karkottaa hänet maasta maanpetoksen tähden. Herttua päätyy Jerusalemiin, mutta menehtyy lopulta Venetsiassa koti-ikävään.

James Baldwinin silmissä Shakespeare oli kansalliskiihkoilija. Baldwin piti omituisena sitä, että ”musta mies pakotetaan olemaan tekemisissä englannin kielen kanssa”. Baldwin sanoi, että jotta musta mies voisi aidosti puhua, hänet pitäisi pakottaa hyökkäämään englantia vastaan.

”Venäjän kieli oli Ukrainalle pakkopaita”, sanoo Svitlana Lavotškina (50 vuotta) minulle puhelimessa. Hän on lomamatkalla Usedomin tai Uznamin saarella – nimi riippuu siitä, missä saaren osassa ollaan, sillä vuodesta 1945 alkaen raja on jakanut saaren kahtia: toinen osa on Saksaa ja toinen Puolaa.

1800-luvulla Venäjän keisarikunnan sisäministeri Pjotr Valujev antoi Valujevin kiertokirjeenä sittemmin tunnetun määräyksen, joka rajoitti ukrainan kielen käyttöä Venäjän valtakunnan alueella ja kielsi kaikki ”vähävenäjänkieliset” julkaisut kaunokirjallisuutta lukuun ottamatta. Tsaari Aleksanteri II vahvisti kiellon myöhemmin ukaasillaan ja laajensi sen koskemaan kaikkea kirjallisuutta. Myöskään Ukraina-nimeä ei saa käyttää, ukaasi uhosi. Tsaari allekirjoitti sen ollessaan lomailemassa saksalaisessa kylpylässä Bad Emsissä, minkä takia käsky tunnetaan nimellä Emsin ukaasi. Siitä alkaen ukrainankieliset kirjat alkoivat kadota kirjastoista, ja ukrainalaissympatioista epäillyt opettajat erotettiin kouluistaan. Ukaasin ja sen neuvostoaikaisen uusinnan jälkivaikutukset ovat tuntuneet pitkään.

”Venäjästä tuli äidinkieleni sattumalta”, Svitlana kertoo. ”Oikeastaan äidinkieleni pitäisi olla jiddiš.”

Jiddiš oli salaisuuksien kieli, jota isovanhemmat käyttivät, kun eivät halunneet muiden ymmärtävän. He eivät välittäneet kieltä lapsilleen, mikä näin jälkikäteen harmittaa Svitlanaa. Hänet kasvatti isoäiti, joka oli odessalaisen kauppiassuvun tytär. Isoäiti vietti päivänsä kotosalla ja puhui vain ja ainoastaan jiddišiä. Svitlana kasvoi jiddišin melodian ympäröimänä. Sittemmin hän on löytänyt lohdun saksasta, jonka pohjalta hän on alkanut ymmärtää vähän myös jiddišiä.

Sen sijaan Svitlanan lastenhoitaja puhui hänelle suržykiä, tuota äpäräkieltä. Svitlana on kirjoittanut lastenhoitajasta esseen. Lastenhoitajan nimi oli Frosja. Frosjalla piisasi luonnetta. Hän oli jäänyt henkiin 1930-luvun suuresta nälänhädästä ja liittynyt sittemmin puna-armeijaan sairaanhoitajana. Ensimmäinen sana, jonka Svitlana oppi kirjoittamaan, oli stsikukha, ”pissilikka” – niin lastenhoitaja häntä kutsui.

24-vuotiaaksi asti Svitlana astui Zaporižžjassa Dneprin varrella, Ukrainan kaakkoisosassa. Sitten hän lähti opiskelemaan Donetskiin, kunnes emigroitui perheineen Saksaan. Ukrainan hän oppi koulussa, ja hän puhuu ukrainaa, mutta ei kirjoita sitä. Koulussa ukraina oli yksi lukujärjestyksen vähäpätöisimmistä oppiaineista. ”Se oli katalaa: vanhemmille tarjottiin mahdollisuutta hakea lapsilleen vapautusta juuri ukrainan kielestä.” Kaksi kolmasosaa luokasta toden totta ”vapautui” – lorvimaan.

Kenties juuri kielten suuri määrä ja niiden melodiat saivat aikaan, että kielistä tuli Svitlanan intohimo. Aivan kuin ne olisivat olleet makeita hedelmiä, joita on mahdotonta vastustaa ja joita tekee mieli maistella aina vain enemmän. ”Minä imin itseeni aprikooseja, päärynöitä ja häränsydämen muotoisia tomaatteja”, hän kirjoittaa runossa Pääskysenpyrstö. Aprikooseja, jotka ”Donetskin asukkaat olivat hylänneet lähtiessään sotaa pakoon”.

Varmaan samanlaiselta maistuu ukrainan kieli Saksassa. ”Ukrainian, I find it beautiful.” Svitlana kääntää runoja ukrainasta englantiin. Hän on kääntänyt muun muassa Vasyl Holoborodkoa ja Dmytro Kreminiä. Heistä molemmat ovat kokeneet Hruštšovin ja Brežnevin ylivarovaisuuden aikakauden.

Hruštšov varttui kaivoksessa Donbassissa, ja Brežnev oli kotoisin Ukrainasta, mutta kumpikin jatkoi Ukrainan venäläistämistä. Ukrainan kommunistisen puolueen XIV puoluekokous sääti Hruštšovin johdolla lain koulujen pakollisesta venäjänopetuksesta. Hruštšov julisti, että siitä päivästä alkaen ”kaikki kansat opiskelevat venäjää”.

Vuonna 1966 Holoborodko sai potkut yliopistolta levitettyään maanalaisena painoksena toisinajattelija Ivan Dzjuban kirjaa Internatsionalizm tšy rusyfikatsija (”Internationalismi vai venäläistäminen”). Dzjuba oli kirjoittanut kirjan älymystöön kohdistuneiden vainojen jälkeen. Dzjuba ja Vasyl Stus kehottivat ihmisiä protesteihin Sergei Paradžanovin Menneitten sukupolvien varjot -elokuvannäytännön yhteydessä. Dzjuba pyrki marxilaisen nomenklatuuran avulla osoittamaan, että venäläistäminen on Ukrainan tuho. Neuvostojohto piti kuitenkin Dzjuban protestia rikoksena ja tuomitsi hänet vankilaan puoleksitoista vuodeksi.

Puolalainen kirjailija ja emigranttikustantaja Jerzy Giedroyc kutsui 1920- ja 1930-luvun ukrainalaista älymystösukupolvea ”teloitetuksi renessanssiksi”. Ja minusta tuntuu, että sama toistuu nyt, uudelleen…

Keskustelen Svitlanan kanssa englanniksi helleaallon kurittamasta Berliinistä käsin. Ikkunan takana kastajan auringonsyömät lehdet värisevät kuumuudesta. Viihdymme englannin kielessä oudon hyvin. Ihan kuin olisimme siinä kumpikin kotonamme, vaikka emme olekaan siitä kotoisin. Kirjoitamme englanniksi, vaikka se ei olekaan ensimmäinen kielemme. ”If I had read Goethe, instead of Shakespeare, I might be writing in German today.”

Svitlana alkoi lukea saksaa kaksikymmentäkuusivuotiaana asuessaan Leipzigissa. Hän rakastaa saksaa ja puhuu sitä joka päivä, mutta se ei saa häntä värisemään ihastuksesta niin kuin englanti. Venäjä sen sijaan on aina jäänyt hänelle vieraaksi, se on ollut vallan ja isonveljen kieli. Sosialistinen realismi on aina vierastuttanut häntä, samoin Puškin. Hän sanoo, ettei ole sukua venäjälle, hänessä ei ole pisaraakaan venäläistä verta.

Kuuntelen, kun Svitlana puhuu tästä orgaanisesta kielellisen vierauden tunteesta, enkä malta olla jakamatta hänen kanssaan omaa kokemustani, tarinaa äidinisästäni, joka istua kökötti viisi vuotta leirillä Sachsenhausenissa, ihan Berliinin lähellä, ja Buchenwaldissa. Kerron traumasta, jonka olen perinyt geeneissä. ”Jos olisin lukenut Goethea enkä Shakespearea…” toistan hänen sanansa ja kuulen korvanapissa hänen lämpimän naurunsa.

Lähden ostamaan aprikooseja. Niiden kuori on pehmeä. Ne ovat mehukkaita. Helle ei hellitä. Miltä maistuvatkaan Donbassin aprikoosit? ”Nyt kun syöt aprikooseja, löydät niiden sisältä hiilen”, kirjoittaa Ljuba Jakymtšuk (37 vuotta), jonka kanssa keskustelen zoomin välityksellä. Ljuba istuu edessäni valkoisessa paidassa Kiovan-asunnossaan. Edellinen koti jäi Pervomaiskiin; siinä asuu nyt venäläisiä. Vähän niin kuin Julio Cortázarin kertomuksessa Casa tomada; Ljuban tapauksessa tosin tiedämme, kuka on kahdeksan vuoden ajan asunut hänen kodissaan, jonne hänen muistikirjansa jäivät. Pervomaiskin nimi liittyy toukokuun ensimmäiseen, vappuun. Pervomaisk sijaitsee Luhanskin alueella Ukrainan itäosassa, alueella joka syyskuussa 2022 liitettiin ”kansanäänestyksessä” Venäjään. Ljuban äiti syntyi Pervomaiskissa, isä taas muutti sinne Länsi-Ukrainan Rivnestä, töihin kaivokseen. Työkaverit käyttivät hänestä lempinimeä Bandera[6], mitä isä piti kohteliaisuutena. Äiti puhui venäjää, isä ukrainaa, mutta ajan mittaan isä vaihtoi kielensä venäjäksi.

Ljuban isoäiti oli kotoisin Kurskista, Länsi-Venäjältä, samasta kaupungista, jossa neuvostojohtaja Nikita Hruštšov syntyi. Brest-Litovskin rauhansopimuksen (1918) perusteella seutu kuului lyhyen aikaa Ukrainalle. Silloin sekä Ukraina että Valko-Venäjä olivat hetken aikaa itsenäisiä valtioita. Itsenäisyyttä ei kestänyt kauan, mutta ajanjakso loi perustan molemmille valtioille, sanoo Timothy Snyder kirjassaan The Reconstruction of Nations. Isoäiti puhui koko ikänsä suržykia, kunnes jäi eläkkeelle ja alkoi puhua erästä tiettyä ukrainan murretta. Tässä kohtaa kertomusta Ljuba – kuin hyvin valmistautunut luennoitsija konsanaan – näyttää minulle ukrainan murrekarttaa. Siinä on monia eri värejä. Päämurteita on neljätoista, ja ne jaotellaan maantieteellisesti pohjois-, kaakkois- ja lounaismurteisiin.

Ljuban isoisä jäi Rivneen. Ljuba kävi hänen luonaan, kolmetoista tuntia junassa. Isoisän kotona oli lähinnä venäjänkielisiä kirjoja, mutta muutamista harvoista ukrainankielisistä Ljuba valikoi itselleen aina matkalukemista. Hän luki joka matkalla kolmetoista tuntia ukrainalaisia kirjoja, kuten Pavlo Tytšynan satuja. Venäläisistä kirjailijoista Ljuba jättäisi jäljelle vain Majakovskin ja Mandelštamin. Hän muistaa myös, millaisen vaikutuksen häneen teki Kornei Tšukovskin kirja Nuppipäinen kärpäsläinen, joka oli julkaistu ponnahduskirjana eli vähän kuin 3D-muodossa, siten että kuvat ponnahtivat esiin, kun aukeaman avasi.

Kirjastoja ei ollut, ja kaivostyöläisten palkat olivat pienet. Perhe kasvatti itse vihanneksensa. Vihanneksilla ja hedelmillä oli kaksi nimeä. Punajuuri oli ukrainaksi burjak, venäjäksi svjokla. Ukrainaksi harbuz, venäjäksi tykva. Vuosina 1937 ja 1996 julkaistiin sanakirjat, joissa suosittiin venäläisperäisiä muotoja ukrainalaisista sanoista. Ukrainan podvirjan tai dvoryštšen (”piha”) tilalla oli dvir (venäjäksi dvor). Ulkomaalaista tarkoittavien tšužynetsin, zah’ožyin ja zabrodan tilalle ehdotettiin tšužakia, joka oli täsmälleen sama sana kuin venäjässä.

Illja Kyrytšenkon johdolla toimitettu ja Ukrainan tiedeakatemian vuonna 1937 julkaisema Venäläis-ukrainalainen sanakirja oli ukrainalais-amerikkalaisen kielentutkijan George (Juri) Shevelovin mukaan ”lähes täydellinen esitys aikansa ideologisesta pakosta” ja sisälsi ”suoraan venäjästä otettuja sanoja, joita oli vain hieman muuteltu ukrainan ääntämyksen mukaisiksi”.

Puerto Ricosta kotoisin oleva, kolonialismia tutkivaa Frantz Fanon -säätiötä johtava Nelson Maldonado-Torres sanoo, että kolonialismi ei kuole, vaan sen käyttämä kieli pysyy aktiivisena ja kaikkialle tunkeutuvana osana vallankäyttöä.

Ukraina oli maaseudun kieli, ukrainaksi ei ollut mahdollista luoda uraa. Länsimaissa venäläistä kulttuuria taas käytettiin osana Venäjän pehmeää valtaa. Kun Ljuba kuulee ulkomailla ollessaan venäjää, hänen mahassaan muljahtaa ja häntä hieman heikottaa – reaktio on kouriintuntuvan fyysinen.

Muistan oman vatsani muljahtelun, kun istuin tupakansavun täyttämässä berliiniläisessä kapakassa kolmenkymmenen asteen helteellä (ei ilmastointia). Olin siellä ystäväni, chileläisen runoilijan Tomás Cohenin kirjan julkaisutilaisuudessa. Puoli salia kuunteli häntä tupakka suussa (Tomás itse poltti piippua). Savu oli niin sakeaa ja läpitunkevaa, että sairastin monta päivää.

”Kielen tehtävä on suojella”, Ljuba sanoo. ”Kielen pitäisi muodostaa raja meidän ja Venäjän välille.” Samoja sanoja käytti vietnamilaisrunoilija Nhã Thuyên: ”Kielen tehtävä on suojella.” Vietnamin kieli on tulosta useista erilaisista kohtaamisista. Kohtaaminen kiinan kielen kanssa muutti joksikin aikaa vietnamin kirjoitusjärjestelmän kiinan kielen mukaiseksi.

Nhã Thuyênin jälkeen runojaan luki kiinalainen toisinajattelijarunoilija Yang Lian, joka aiemmin ei ollut nähnyt tarvetta opiskella englantia, koska kirjoitti kiinaksi. ”Maanpakolaisuus on elämämme kielioppi”, hän sanoi. Matka englannin kieleen teki hänet kuitenkin tietoiseksi kiinan kielen yliajallisuudesta, olemassaolosta ajan ulkopuolella, tilassa, jossa aikaa ei ole. Kieli kantaa sisässään kuitenkin myös valon aikoja. Pahuus ei ole siinä ainoa paha asia: paha voi olla myös aika, ja ”runo on runouden joukkohauta”, Lian kirjoittaa.

”Kieli ja kirjallisuus voivat antaa kansoille yhteisen soinnin, edistää niiden sulautumista toisiinsa”, Ljuba sanoo ja toteaa lopuksi painokkaasti: ”Me tunnemme venäläiset ja ymmärrämme heitä, mutta he eivät tunne eivätkä ymmärrä meitä ollenkaan.”

Palaan kirjallisuusfestivaalille Berliiniin. Neljä nigerialaista naiskirjailijaa jakaa kokemuksiaan patriarkaatin rakenteesta, sorron mekanismeista ja postkolonialistisista utopioistaan kotimaassaan. He kaikki kirjoittavat englanniksi.

Chinua Achebe, nigerialainen mieskirjailija ja -runoilija, on sanonut, että Nigerian kansalliskirjallisuus on luotu ja tulee jatkossakin olemaan luotu englannin kielellä. ”Afrikkalaiset kirjailijat, jotka ovat päättäneet kirjoittaa englanniksi tai ranskaksi, eivät ole mitään epäisänmaallisia lurjuksia, jotka vain kyttäävät [julkaisu]mahdollisuuksia ulkomailla. He ovat sivutuotteita siitä samasta prosessista, joka on johtanut uusien kansallisvaltioiden syntyyn Afrikassa.”

Achebea on aina huvittanut ajatus siitä, että ”englanniksi kirjoittanut puolalainen Joseph Conrad saattoikin kirjoittaa afrikkalaista kirjallisuutta”.

Ukrainalainen kirjailija Andrei Kurkov on sodan muututtua täysimittaiseksi tuntenut kipua kirjoittaessaan venäjäksi. Hän uskoo, että uudet ukrainalaissukupolvet tulevat olemaan kaksikielisiä, mutta eivät kykene enää kirjoittamaan venäjäksi.

Kurkov syntyi Leningradissa, nykyisessä Pietarissa. Perhe muutti Kiovaan, kun hän oli kahden vanha. Hän samastuu Ukrainaan, mutta hänen kotikielensä on venäjä.

Kateryna Babkinan (38 vuotta) kotona puhuttiin venäjää. Hän kutsuu lapsuudenperhettään neuvostoperheeksi, neuvostopropagandan tuotteeksi. Äiti ihannoi venäläistä kulttuuria ja kannatti Neuvostoliittoa. Siksi hän muutti sukunimensä Babkon Babkinaksi – hän ajatteli, että ukrainalaisella sukunimellä ei olisi tulevaisuutta.

Katerynan isoisä oli insinööri. Hän oli varustamassa Leninin panssarijunaa, jonka avulla oli määrä levittää vallankumousta. Isoisä oli keksijä ja perusti oman moottorikonepajan. Sitä ei katsottu hyvällä. Joku teki ilmiannon liian näppärästä miehestä, ja isoisä karkotettiin Siperiaan. Hänen perheensä sai kantaa kansanpetturin stigmaa: vaimo ei saanut töitä, ja lapset eivät päässeet kouluun, koska heiltä oli riistetty kansalaisuus. Isoisä kelpasi kuitenkin sotaan – hänet passitettiin Kaukoitään. Hän palveli armeijassa kaikkiaan kuusitoista vuotta. Isoäiti olisi halunnut käydä tapaamassa häntä, mutta ei saanut lupaa. ”Minä syön sen sinun komentajasi!” isoäiti uhosi. Viimein koitti rehabilitoinnin aika. Neuvostovallan erikoisuuksiin kuului se, että se saattoi tuomita ja rehabilitoida ihan niin kuin itse halusi.

Isoisä asettui sittemmin asumaan Länsi-Ukrainaan, Ivano-Frankivskiin. Kaupunkiin, joka oli saanut nimensä ukrainalaiselta runoilijalta Ivan Frankolta. Se oli entistä Itävalta-Unkaria, Galitsian maakuntaa. Galitsia oli kielten ja uskontojen sulatusuuni.

”Franko kävi läpi kymnaasiaikoinaan ja ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan melko dramaattisen ideologisen kehityksen konservatiivista edistysmieliseksi”, runoilija Jaroslav Hrytsak sanoo. ”Kahdenkymmenen vuoden iässä hän oli niin kiihkeä edistyksen kannattaja, että monet pitivät häntä suorastaan edistysaatteiden ruumiillistumana.” Tuolloin, 1870-luvulla, elettiin ukrainalaisen kansallisaatteen muotoutumisen vaihetta.

Kateryna oppi ukrainan koulussa neljäntoista vanhana. Hän löysi ukrainan avulla toisenlaisen menneisyyden ja estetiikan, aivan uudenlaisia konteksteja. Maailman, johon hän halusi kuulua. Oli kuin hän olisi löytänyt asunnon, johon halusi muuttaa asumaan.

Ivano-Frankivsk oli siihen aikaan, 1990-luvun alussa, kuin San Francisco 1960-luvulla. Ukrainan kouluopetus oli kömpelöä, mutta Ivano-Frankivskissa ja Lvivissä syntyi jotakin uutta, alkoi tapahtua kiinnostavia asioita. Juri Andruh’ovytš oli 1980-luvun puolivälissä perustanut kaupunkiin Bu-Ba-Bu-ryhmänsä – sen nimi tulee sanoista burlesk, balahan, bufonada (”burleski, sekamelska, kerskailu”). Postmodernismi tuli ja asettui taloksi Katerynan silmien edessä. Tuttavat kuuntelivat Pink Floydia, ja kirjallisuuslehdissä julkaistiin paljon käännöksiä – niistä saattoi lukea myös puolalaista kirjallisuutta, kuten Andrzej Stasiukia ja Wisława Szymborskaa. Aiemmin käännösten kanssa oli ollut vähän niin ja näin, ja esimerkiksi Moby Dick oli käännetty ukrainaksi… venäjästä. Robinson Crusoeta oli sensuroitu, ja siinä ei juotu brandya vaan votkaa.

Kohta Kateryna pääsi stipendiaatiksi Varsovaan. Hän meni teatteriin katsomaan näytelmää, joka pohjautui ukrainalaisen Oksana Zabužkon tekstiin. Mikä ero vallitsikaan hänen uusien piiriensä ja kodin välillä – kotona isoisä ei ollut sietänyt mitään ukrainalaista. Ainoa poikkeus olivat olleet ukrainalaiset kansanlaulut, joita hän lauloi yhdessä Katerynan kanssa.

Katerynan lastenhoitaja oli ollut toista maata. Itävaltalaisen sotilaspapin tytär. Hänen kanssaan Kateryna oli puhunut ukrainaa. He olivat pitäneet yhteyttä lastenhoitajan kuolemaan saakka.

Ukrainan koululaitos oli 1990-luvulla umpikonservatiivinen. Jumalaan oli pakko uskoa, ja Katerynan taas oli pakko suin päin julistautua uskonnottomaksi, minkä seurauksena häntä kiusattiin. Äidin kanssa hän puhui puhelimessa venäjää ja sai siitä hyvästä opettajan vihat niskaansa – opettaja kun oli Stalinin aikaan karkotettu Ukrainasta Kazakstaniin ja sen takia vihasi venäläisiä. Vallalla oli aito kielellinen identiteettiskitsofrenia.

Kateryna meni opintojen jälkeen töihin erään kirjallisuuslehden toimitukseen. Siellä kaikki puhuivat venäjää, kotona taas ukrainaa. Hän kirjoitti venäjäksi ja puhui ukrainaa. ”Työkaverit olivat kilttejä, naureskelivat vain sille”, hän muistelee.

Välillä hän on kirjoittanut runoja venäjäksi, mutta nykyään hän kirjoittaa vain ukrainaksi. Ukraina on rikkaampi kieli, hän sanoo, se sopii kauniimmin runoihin. Ukraina on hänen tärkein kielensä, sen välityksellä hän on yhteydessä maailmaan, itseensä ja historiaan. ”Kieli on vähän kuin soitin”, hän summaa.

Soittimet olivat tuttuja Uljana Kravtšenkolle, joka tunnetaan myös nimellä Julia Schneider. Ivan Franko rakastui häneen ja antoi hänelle lempinimen Primavera. Kravtšenko perusti nykyisen Länsi-Ukrainan alueen ensimmäisen feministisen keskustelupiirin. Kertomuksessaan Krysanteemit hän kirjoittaa: ”On taisteltava oman identiteetin puolesta. Maailma nauraa yhä naiskirjailijoille, kutsuu heitä ’sinisukiksi’. Mutta 1800-luku on jo tulossa loppuunsa. Nykynainen suuntaa kohti vapautusta.”

On kuin kuulisin Katerynan sanoissa kaiun Kravtšenkolta.

Aivan toisenlainen on ollut Oksana Lutsyšynan (48 vuotta) kokemus. Hän ottaa minuun yhteyden Teksasista, missä hän on nykyään opettajana. Hän on kotoisin Užhorodista, kaupungista, joka sijaitsee Länsi-Ukrainassa, aivan Unkarin ja Slovakian rajan tuntumassa. Užhorodin seudulla ovat eläneet rinnakkain niin unkarilaiset, slovakit, saksalaiset, ruteenit kuin tšekit. Aiemmin kaupungissa oli myös iso juutalaisyhteisö, mutta holokausti tuhosi sen.

Užhorod koki vähän aikaa sitten antivenäläistämisaallon: kadunnimistöstä poistettiin viisikymmentäkahdeksan nimeä, jotka viittasivat venäläisiin henkilöihin.

Oksanan lapsuudenkodissa puhuttiin ukrainaa. Välillä saatettiin huomaamatta puhua vähän venäjääkin. Ihmiset hallitsivat code switchingin ja sanoivat nedilja nadilan sijaan. Asianajajaisän venäjä oli kehnoa. Töissä häneltä edellytettiin venäjää, mutta hän puhui kömpelösti ja kovaan ääneen. Isovanhemmat olivat kotoisin Sambirista, noin sadanviidenkymmenen kilometrin päästä Užhorodista koilliseen, läheltä Puolan rajaa. Hekin puhuivat ukrainaa. Vaikka isoisä oli kommunistisen puolueen jäsen ja töissä sensuurivirastossa, hän keräsi ukrainankielisiä kirjoja ja kieltäytyi puhumasta venäjää. Isovanhemmat olivat selvinneet hengissä toisesta maailmansodasta. Sotavuosina isoäiti oli työmatkallaan joutunut usein kulkemaan ruumiiden vierestä…

Koulussa saattoi lukea molempia kieliä, mutta venäjänopettaja ansaitsi kaksikymmentä prosenttia enemmän kuin ukrainanopettaja. Oppikirjoissa ukrainalaiset kuvattiin omasta maasta unelmoiviksi maaorjiksi, ja 1900-luku taas oli yhtä mestauslavaa. Niinpä Oksana rakastui ensin venäläiseen kirjallisuuteen ja luki Gogolia tietämättä, että tämä oli oikeasti ukrainalainen. Vasta myöhemmin Lvivissä hän löysi ukrainalaiset kirjailijat, kuten Lesja Ukrainkan, joka osasi kymmentä kieltä, kirjoitti runoja ja näytelmiä ja oli naisasianainen. Oksana vaihtoi kielensä ukrainaksi. Kotiin tuli ukrainankielinen kirjallisuuslehti Vsesvit, jossa julkaistiin maailmankirjallisuuden käännöksiä nopeammin kuin venäläisissä lehdissä. Jotkut venäläiset opettelivat ukrainaa voidakseen lukea Vsesvitiä. Lehti on historiansa aikana julkaissut yli viisisataa romaania, tuhansia runoja, novelleja ja näytelmiä sekä satoja esseitä yli sadasta maasta ja yli kahdeksastakymmenestä kielestä.

Muistaako Oksana jonkin kulttuurisen ilmiön, joka olisi väkisin juurrutettua tuontitavaraa Venäjältä? kysyn lopuksi. Kyllä, hän muistaa torille uudeksivuodeksi pystytetyn kuusen. Ja Pakkasukon, Ded Morozin, ja Lumitytön. Moroz oli alun perin manalan jumala, joka ripusteli kuolleita eläimiä koristeeksi. Toinen Oksanan muistama asia oli se, että venäläinen keittiö syrjäytti Taka-Karpatian unkarilaisvaikutteiset ruoat.

Oksana ei ole koskaan tuntenut vetoa venäläiseen kulttuuriin eikä Venäjään. 1990-luvulla hänen oli kerran pakko käydä Moskovassa anomassa viisumia Yhdysvaltoihin, Kiovassa kun ei ollut siihen mahdollisuutta…

Oksana kokee, että viime kädessä kieleen ei ole luottamista. Se on epätäydellinen väline. ”Kieli puhuu puolestamme.” Oksanan mielestä käyttämämme diskurssi on alistumisen manifestaatio. Kenties Baldwin tarkoitti samaa sanoessaan, että kieli on avain identiteettiimme ja että on olemassa erikseen ”valkoinen” ja ”musta” kieli, jotka avaavat ovia erilaisiin etuoikeusrakenteisiin tai niiden puuttumiseen.

Haluan lopuksi puhua odessalaisen Marija Galinan (64 vuotta) kanssa. Olen kuullut, että ihmiset Odessassa käyvät edelleen uimassa Mustassameressä, vaikka se on täynnä miinoja. Vesi vetää puoleensa, Mustameri houkuttelee.

Monikulttuurinen kirjallisuusprojekti Black Sea Stories on koonnut Berliiniin festivaaleille kirjailijoita Armeniasta, Bulgariasta, Georgiasta, Romaniasta ja Ukrainasta. Tarkoitus on pitää yllä dialogia siitä, mitä Mustanmeren alue merkitsee. Jotkut projektin osanottajat eivät ole koskaan käyneet alueella tai eivät koe sitä kiintopisteekseen. Heidän mielikuvissaan meri on ollut aina uhka, yhteisen kokemuksen este. Se on muistuttanut elämästä periferiassa, josta toiset maat ovat imeneet ravintoa.

Hollantilais-ukrainalainen Lisa Weeda kertoi festivaalilla omasta projektistaan, jossa Butšan vainajat palaavat eloon, jos me rupeamme tanssimaan. Toiset kysyivät häneltä, miten kauan heidän pitäisi tanssia. Kukaan ei kysynyt miksi, kaikkia kiinnosti vain tanssimisen ajallinen kesto. Miten kauan meidän pitää tanssia? Ehkä ikuisuuteen asti.

Samasta asiasta puhutaan kanadalais-amerikkalaisen Mark Strandin runossa Black Sea. Se päättyy sanoihin: ”Why did I believe you would come out of nowhere? Why with all / that the world offers would you come only because I was here?” ”Miksi uskoin että yhtäkkiä tulisit luokseni? Miksi kaikesta / mitä maailmalla on tarjota tulisit tänne vain siksi että minä olen täällä?”

Marija Galina on venäjänkielisestä perheestä. Hänen isoisoäitinsä oli georgialainen aatelisnainen, isoisoisänsä taas puolalaisukrainalainen tilallinen ja myöhemmin maantieteen professori Harkovassa. Isoisä oli lääkäri, joka pidätettiin, kun Stalin 1950-luvun alussa käynnisti kampanjansa juutalaisia professoreita vastaan.

”Heille kaikille venäjä oli imperiumin kieli ja siis kommunikaation kieli”, Marija kirjoittaa minulle viestissään.

Marija varttui Kiovassa lukien ukrainankielisiä kirjoja eikä voinut Moskovaan muutettuaan käsittää, ettei sen kaduilla puhuttukaan ukrainaa. ”Venäjän kieli ei tarkemmin sanottuna merkitse minulle paljonkaan. Se on kieli, jolla teen työtä ja kommunikoin, operatiivinen kieli.” Rikkaampi sanavarasto Marijalla on venäjässä kuin ukrainassa.

Odessa on historiallisesti venäjänkielinen, mutta tilanne on nopeasti muuttumassa, ja yhä useammat vaihtavat venäjän ukrainaan. ”Venäjä saisi jo unohtaa Odessan. Se ei ole venäläinen kaupunki”, Marjia toteaa.

Marija tekee joka aamu Facebookiin päivityksen, eräänlaisen muistiinpanon, joka alkaa sanoilla: ”Доброго ранку, любі” eli ”Huomenta, rakkaat”. Sitten hän kertoo, mitä uutta hänelle kuuluu.

”Joka kerta, kun Marija kirjoittaa ’Доброго ранку, Hyvää / huomenta!, maailma huokaisee helpotuksesta”, kirjoittaa Olha Livšin runossaan Kolmetoista tapaa katsoa Marija Galinaa, vähän kuin Wallace Stevens mustarastaasta.

Kieli ei ole omaisuuttamme, mutta voimme oppia käyttämään sitä. ”Perhaps the language was not my own because I had never attempted to use it, had only learned to imitate it”, ”Ehkä tuo kieli oli minulle vieras siksi, että en ollut koskaan yrittänyt käyttää sitä, olin vain opetellut matkimaan sitä.” Baldwin päättää pohdintansa englannin kielestä toteamukseen, että kokemus muovaa kieltämme, ja kieli taas voi kontrolloida kokemusta. Kirjailijan tulisi tiedostaa olevansa osallinen kielestä, ja hänen tehtävänsä on muuttaa sitä – itsensä ja toisten tähden. Se on haaste.

Löytääkseen oman suhteen kieleensä Baldwin lähti Ranskaan. Siellä hän vajosi hiljaisuuteen, jossa lopulta kuuli esi-isiensä kielen rytmin. Hän kuuli musiikkia. Kielestä oli tullut soitin.

Ei ole olemassa kahta identtistä kieltä. Intialainen, englanniksi kirjoittava kirjallisuudentutkija ja feministi Gayatri Spivak sanoo, että postkolonialististen maiden tehtävä ei ole rakentaa uudelleen kadotettua tietoisuutta, vaan ”nähdä vaientamisen reitit”. Chinua Achebe taas on puhunut siitä, miten monet eurooppalaiset ovat pitäneet afrikkalaisia ”epätäydellisinä eurooppalaisina”. Foucault puolestaan puhui ”hallitsemisesta totuuden avulla” (régime de la vérité). Jokaisella yhteiskunnalla on omat keinonsa tuohon hallintaan eli diskurssi, josta ollaan yhtä mieltä, joka hyväksytään. Kolonialismi perustuu diskurssin hallintaan. Kieli on valtaa ja tietoa. Mutta sitä voi vastustaa, Achebe sanoo. Myrkytetyt tarinat voi tehdä myrkyttömiksi. Historian kertojilla on suuri valta, heillä on kädessään soitin. Sama englannin kieli oli bluesin ja jazzin kieli. Baldwin sanoo, että kielestä voi tulla myös rakkauden väline, voima, joka parantaa meidät vieraantumisestamme, erillisyydestämme, kokemuksestamme maailman vieraudesta.

Post scriptum

Norjassa, jossa tällä hetkellä asun, olen pitänyt kirjallisuusklubia, johon olen kutsunut ukrainalaisia runoilijoita vierailulle. Varsovassa puolestaan järjestin keväällä 2023 Studio-teatterissa ukrainalaisen runouden lukumaratonin otsikolla Runot eivät pala (Wiersze nie płoną). Runoja esittämässä oli joukko Puolan eturivin kirjailijoita, runoilijoita, kääntäjiä, näyttelijöitä ja muusikoita. Tilaisuuden tuotto lahjoitettiin Oleksandr Savtšukin kustantamolle Harkovassa sekä Natalija Troh’ymin Kundzuli-kustantamolle.

[1] Caritas on katolisen kirkon kansainvälinen avustusjärjestö. (Suom. huom.)

[2] Euromaidan, marraskuussa 2013 syntynyt demokratialiike, joka johti helmikuussa 2014 Venäjä-mielisen presidentti Viktor Janukovytšin eroon ja pakoon Venäjälle. Pian sen jälkeen Venäjä miehitti Krimin ja aloitti sodan Itä-Ukrainassa. (Suom. huom.)

[3] ”Unohdin sen ruman korvakorun luoksesi.”

[4] Styx interfusa, ”kiertynyt Styks”. Vergilius: Aeneis (6,439).

[5] ”Nyt ei kielestäni / ole hyötyä sen enempää kuin harpusta / tai violasta, joista kielet puuttuvat.” Shakespeare: Rikhard II. Suomentanut Matti Rossi.  WSOY 2008.

[6] Stepan Bandera (1909–1959), kiistelty ukrainalainen poliitikko, Ukrainalaisten nationalistien järjestön (OUN) johtaja toisen maailmansodan aikaan. Varsinkin Länsi-Ukrainassa monet pitävät Banderaa kansallissankarina, mutta hänen johtamaansa järjestöä syytetään myös juutalaisten ja puolalaisten joukkomurhista. (Suom. huom.)

Essee (2022) julkaistaan myös kirjassa Both Sides Face East: Durable Words, toim. Julia Sušytska, ariel rosé, Alisa Slaughter. Academic Studies Press.