Muistin Campo de’ Fiorin Varsovassa karusellin luona kauniina kevätiltana, kun hilpeä musiikki soi. Laukaukset geton muurin takaa vaimensi hilpeä sävelmä, savuhattarat vain nousivat ylös poutataivaalle. Välillä toi tuuli palavista taloista mustia hiutaleita, niitä karusellin väki koetti ilmasta pyydystää. Sama tuuli palavista taloista leyhytti tyttöjen mekkoja, ja iloinen kansa nauroi Varsovan kauniina sunnuntaina.
Nobelisti Czesław Miłoszin runo Campo de’ Fiori Varsovan geton kansannousun päiviltä pääsiäisenä 1943 on aikalaistodistus juutalaisten kansanmurhasta ja puolalaisten asenteista sitä kohtaan. Tänä keväänä Miłoszia siteerataan Varsovassa tiuhaan, sillä 19. huhtikuuta 2023 on kulunut 80 vuotta kansannousun puhkeamisesta.
Miłoszin runo osuu yhä edelleen kipeään kohtaan puolalaisten omakuvassa.
Mikä oli puolalaisten suhde holokaustiin, joka toteutettiin valtaosin juuri Puolan kaupungeissa, kylissä ja metsissä, miljoonien ihmisten silmien alla? Mitä puolalaiset ajattelivat silloin ja ajattelevat nyt juutalaisista ja heidän vainoamisestaan? Mitä kolmen miljoonan juutalaisen katoaminen Puolan yhteiskunnasta merkitsi puolalaisille – traumaa ja surua, äkisti avautunutta mahdollisuutta sosiaaliseen nousuun vaiko nationalistien unelmien täyttymystä?
Entä onko holokaustia osattu Puolassa surra ja onko surutyöhön edes ollut mahdollisuuksia?
Ensin kommunistinen diktatuuri esti keskustelun moneksi vuosikymmeneksi. Niiden mittaan kommunistihallitukset kansaa liehitelläkseen pelasivat niin antisemitismin kuin nationalismin korteilla. Miłosz totesikin jo 1950-luvulla, että Puolan kommunistit olivat sotaa edeltäneen äärioikeiston perillisiä.
Nykyään vallassa olevien kansallismielisten oikeistopopulistien historiapolitiikka on mutkistanut mielikuvia entisestään. Hallituksen narratiivissa puolalaiset ovat pyyteettömiä juutalaisten pelastajia ja Miłoszin vihjaus välinpitämättömyydestä julkea. Jos Miłoszilta kysyttäisiin, hän voisi hyvinkin todeta hallituksen linjan olevan historiakysymyksissä suoraa jatkoa kommunistien demagogialle.
Päällimmäisin reaktio puolalais-juutalaisten suhteiden kriittiseen tarkasteluun tuntuukin nykyisin olevan siilipuolustus.
Jos meillä jotkut närkästyivät kansallisarkiston tutkijoiden varovaisista arvioista Puolassa ja Ukrainassa palvelleiden suomalaisten SS-sotilaiden osallisuudesta holokaustiin, Puolan nykyisessä hurraapatrioottisessa ilmapiirissä uudet tutkimukset holokaustista ovat saaneet vastaansa lähinnä aggressiivisen tyrmäyksen. Monien on ollut vaikea niellä tutkijoiden arvioita, jonka mukaan jopa 200 000 juutalaista sai sotavuosina surmansa puolalaisväestön eriasteisella myötävaikutuksella (surmat, ilmiannot saksalaisille, puolalaisten poliisivoimien operaatiot jne).
Karuselli, palavat talot ja katutaistelut olivat loppunäytös tapahtumille, jotka olivat alkaneet syksyllä 1939. Silloin Saksa oli alkanut toteuttaa antisemitistisiin rotuoppeihinsa perustuvaa juutalaisten kansanmurhaa miehittämässään Puolassa.
Varsovan keskustasta lohkaistiin alue, joka oli suunnilleen samankokoinen kuin Helsingin keskusta Kaivopuistosta Hakaniemen torille. Sen ympärille rakennettiin 18 kilometriä muuria. Muurien sisäpuolelle suljettiin jopa 450 000 juutalaista, joista joka neljäs kuoli nopeasti nälkään ja sairauksiin. Geton lääkärit saivat tilaisuuden tehdä uraauurtavaa tieteellistä tutkimusta nälkäsairaudesta.
Kesällä 1942 noin 300 000 geton asukasta ajettiin talo ja kortteli kerrallaan geton pohjoislaidalla sijainneelle tavara-asemalle, Umschlagplatzille. Sieltä tavarajunat veivät heidät suoraan Treblinkan tuhoamisleirin kaasukammioon.
Kun kansannousu seuraavan vuoden pääsiäisenä syttyi, getossa oli enää noin 50 000 asukasta. Saksalaisia vastaan nousi reilu tuhat heikosti aseistettua taistelijaa. Heidän tavoitteensa ei ollut voittaa eikä jäädä henkiin, vaan saada kuolla ase kädessä, ei kaasukammiossa. Władysław Szlengel kirjoitti kapinan päivinä runossaan Kontratak:
Kuule, saksalaisten Jumala, miten rukoilevat juutalaiset hylätyissä taloissa sorkkarauta tai keppi kädessään. Rukoilemme Sinulta, Jumala, veristä taistelua. Anomme Sinulta väkivaltaista kuolemaa, jotteivät silmämme ennen kuolemaa joutuisi näkemään kiskojen vilinää.
Kapina yllätti saksalaiset täysin: heiltä kesti lähes kuukauden polttaa getto, nujertaa vastarinta ja surmata loput juutalaiset.
Miłoszin kuvaus geton vieressä olleesta karusellista on peräisin juuri noilta päiviltä. Palavasta getosta nousi viikkojen ajan ilmaan korkeita tulipyörteitä ja nokipilviä. Pyykit tuhriintuivat kaukana esikaupungeissakin. Yöaikaan Varsovan ylle kohosi kirkas, aavemainen kajo.
Samoilta päiviltä ovat peräisin myös katkerimmat muistot, jotka piirtyivät geton ulkopuolella väärän henkilöllisyyden turvin piileskelleiden juutalaisten mieleen: ivalliset huomautukset getossa käristyvistä jutkuista ja tyytyväiset tokaisut siitä, että Hitler sentään saa aikaan jotain hyvääkin.
Yksi vaikuttavimpia Varsovan juutalaisten vastarinnasta kirjoitettuja kirjoja on puolalaisen Hanna Krallin Kilpajuoksu isä Jumalan kanssa (ruotsista suomentanut Liisa Ryömä, Kansankulttuuri 1983).
Se kertoo Marek Edelmanista, joka oli yksi kansannousun johtajista. Edelman jäi eloon ja loi sodan jälkeen Puolassa uran merkittävänä sydänkirurgina.
Krallin haastattelussa Edelman kertoo, että joutui geton juutalaisen sairaalan juoksupoikana katselemaan, kuinka 300 000 ihmistä vietiin junanvaunuihin, ja että sellaisesta jää erinäisiä asioita hampaankoloon. Niinpä hän mielsi työnsä sydänkirurgina ennen kaikkea tilaisuudeksi napata ihmisiä pois Jumalan käsistä, pelastaa heidät elämälle, antaa heille lisää aikaa. Ajatus Jumalasta tuhoajana on hurja ja hereettinen, mutta antaa kasvot vimmalle ja raivolle, joista koko kansannousu sai voimansa.
Jos yhtä kirjaa saisi toivoa suomennettavaksi uudelleen tällä melodramaattisten Auschwitz-romaanien aikakaudella, niin tätä tunteilematta ja silti kiihkolla kirjoitettua pientä ja painavaa klassikkoa, Primo Levin ja Imre Kertészin kirjojen veroista. Vanhaa suomennosta ei nimittäin löydä enää edes kirjastoista.
Marek Edelman tapasi käydä 19. huhtikuuta Varsovassa geton sankareiden muistomerkillä virallisten seremonioiden jälkeen. Hän laski sille keltaisen narsissikimpun ystäviensä ja taistelutovereidensa muistoksi.
Näinä päivinä Varsovassa moni kantaakin keltaista paperinarsissia napinlävessään osoitukseksi solidaarisuudesta, muistamisesta ja surusta. Monille se on myös keino osoittaa mieltä, kertoa, että he toivovat puolalais-juutalaisten suhteiden kipupisteistä vivahteikkaampaa ja rehellisempää keskustelua kuin nykyhallituksen mahtipontinen mustavalkoisuus.
