Muistan, miten dementiaan sairastunut läheiseni K viimeisenä elinvuotenaan avasi menetystään: ”Tuntuu, kuin muistojen kadotessa minä itse katoaisin.”
Tietoisuuden tutkimus näyttäisi tukevan K:n tuntemusta. Yleistymässä olevan näkemyksen mukaan eheä minuus ja siihen kytkeytyvä identiteetin kokemus ovat jatkuvuutta tuottava mutta enemmän tai vähemmän kuvitteellinen tarina. Kuten eräät koejärjestelyt vihjaavat (ks. esim. Michael Gazzanigan halkaistujen aivojen toimintaa sekä Alvaro Pascual-Leonen liikeaivokuoren manipulointia koskevat tutkimukset) vihjaavat, olemme taipuvaisia selittämään käytöstämme tietoisilla päätöksillämme sekä sepittämään päätöksiin johtaneita motiiveja silloinkin, kun käyttäytyminen ja päätökset ovat tosiasiallisesti jonkun muun tekemiä. Jotta ajatuksiimme ja tekemisiimme tulisi tolkkua, teemme niistä omiamme.
Menneisyyden haihtuessa katoavat myös ne ainekset, joista minuuden kertomus muodostuu. Tämä muistin ja identiteetin kytkös johtaa moraalisiin kysymyksiin: voidaanko ihmistä tuomita teoista, joita hän ei tiedä tehneensä? Onko hän sama ihminen kuin se, joka tekoihin syyllistyi? Pohdinta saattaa kuulostaa elämästä vieraantuneelta filosofiselta saivartelulta, mutta tosiasiassa dilemmaan vedotaan usein myös käytännössä. ”Mä en siis todellakaan muista tuosta yhtään mitään!” on yhden jos toisenkin yritys väistellä vastuuta ja häpeää myöhemmin typeräksi ymmärtämästään teosta. Muistamattomuus tai muistamattomuuden teeskentely hakee vapautusta perusteella, että nykyinen minä ei ole aivan sama henkilö kuin se, joka aiemmin toimi väärin.
Friedrich Nietzsche piti menneisyyden katumista haitallisena, ihmisen mahdollisuuksia surkastuttavana toimintana. Yksi hänen esittämänsä muistin kuvaus oli kutakuinkin seuraavanlainen: Muisti syntyy tuskasta – esimerkiksi rangaistuksista – ja se tuottaa tarinaa, jonka opetukset ovat kieltoja ja rajoituksia. Eteenpäin meneminen ja paremmaksi kasvaminen vaativatkin menneisyyden aktiivista unohtamista.
Nietzscheläinen ymmärrys ei ole kaukana terapiassa hyödynnettävästä trauma-ajattelusta: järkyttävät kokemuskset, jotka jäävät päälle, rajoittavat ja haittaavat yksilön kehitystä ja hyvinvointia.
Evoluutio ei ole synnyttänyt muistia sitä varten, että meillä olisi vanhoja hyviä – tai pahoja – aikoja, joita muistella. Meillä on muisti, koska kokemukset auttavat ennustamaan tulevaisuutta. Tapahtumat, joiden kertaamisella ei ole toistuvaa käyttöä, hämärtyvät ja jopa katoavat muistista kokonaan. Uinuvia muistoja voi vahvistaa muistelemalla, ottamalla niitä käsittelyyn nykyhetkessä. Tämä on kuitenkin aktiivista toimintaa: Se, mitä muistelun jälkeen talletetaan hermoston arkistoihin, ei ole sama kokemus kuin se, mikä sieltä kaivettiin esille. Muistot eivät ole kiveen hakattuja esineitä vaan eläviä ja mukautuvia mielen toimintoja. Traumaterapiassa osataan hyödyntää tätä tietoa: Muistoja ja niihin liittyviä tunteita voidaan keskusteluissa ikään kuin editoida: tarinaan luodaan etäännyttäviä kerroksia, se nähdään toisin ja siihen liitetään uudenlaisia tunteita.
Muistojen muovautuvuus tekee niistä varsin petollisia kuvauksia siitä, mitä joskus on tapahtunut.
Julia Korkman kuuluu maamme johtaviin oikeuspsykologeihin. Hän on Euroopan oikeuspsykologian verkoston puheenjohtaja, työskennellyt kansainvälisissä tutkimusryhmissä ja HUS:n lasten ja nuorten oikeuspsykologisessa yksikössä. Åbo Akademin oikeuspsykologian työelämäprofessorina hän kouluttaa juristeja arvioimaan todistajalausuntojen uskottavuutta. Hän on myös antanut asiantuntijalausuntoja yksittäisissä oikeusjutuissa, kuten Anneli Auerin tapauksessa.
Korkmanin kirja Muistin varassa keskittyy todistajalausuntojen luotettavuusongelmiin oikeudenkäynneissä. Teosta voisi luonnehtia kymmenien esimerkkitapausten ja tutkimustulosten vyörytykseksi, jonka jäljiltä Korkmanin vakuuttava perusväittämä ei jää lukijalle epäselväksi: totuuden etsiminen vilpittömpienkin ihmisten puheista voi olla todella hankalaa.
Muistikuvat siitä, mitä olemme kokeneet, voivat vääristyä lukuisin eri tavoin.
Jokaisella meistä lienee kokemuksia siitä, miten olemme joskus muistaneet asioita väärin. Omia mielikuvia tarkistellaankin ja korjaillaan jatkuvasti vertailemalla niitä muiden ihmisten kertomuksiin ja muihin tietolähteisiin. Tämä vertailu johtaa kuitenkin siihen, ettei muistikuva enää olekaan autenttinen. Se ei perustu pelkästään omaan kokemukseen, vaan se on rakennettu jälkikäteen osittain ulkopuolisen aineiston pohjalta.
Korkman esittelee tapauksia, joissa ihmiset kuvittelevat kokeneensa aivan toisille ihmisille tapahtuneita asioita, tapauksia, joista he ovat tosiasiassa ainoastaan kuulleet kerrottavan. Tarkalleen ottaen minäkään en voi olla varma siitä, kertoiko muistisairas K minuutensa hajoamisesta suoraan minulle. Kun mietin asiaa, voi yhtä hyvin olla, että kuulin asiasta toiselta perheenjäseneltäni.
On mahdollista muodostaa myös huomattavan vääristyneitä, täysin keksittyjä valemuistoja. Pelottava tyyppiesimerkki valemuistoista ovat 1980-luvulla epidemian tavoin yleistyneet insestiepäilykset. Lapsuuden traumoista ja torjunnasta vakuuttuneet freudilaiset terapeutit saivat lukuisia asiakkaitaan uskomaan, että nämä olivat joutuneet vanhempiensa insestisen hyväksikäytön uhreiksi – vaikkei tällaisesta ollut koskaan aiemmin tai myöhemminkään ollut minkäänlaisia merkkejä.
Oikeuskäytänteissä syytettyjen, oletettujen uhrien ja silminnäkijöiden johdattelu, painostaminen ja muu manipulointi ovat tavallisia. Erityisesti lapset pyrkivät miellyttämään haastattelijaa ja antavat sellaisia vastauksia, joita heiltä toivotaan. Tämä on johtanut vääriin tuomioihin, mutta myös pitkittyneet oikeudenkäynnit ja niiden aikana luodut epäilyksen varjot, puhumattakaan vakavimpien rikosten osakseen saamasta julkisuudesta, voivat traumatisoida niin yksittäisiä ihmisiä kuin kokonaisia yhteisöjäkin.
Kun konkreettinen todistusaineisto tai tallenteet eivät riitä, on totuuden selvittäminen valtava haaste rikostutkinnalle tai muulle menneisyyttä koskevalle selvitystyölle.
Muisti muovautuu häkellyttävän herkästi. Jo silminnäkijöille esitettävien kysymysten viattoman kuuloiset sanavalinnat vaikuttavat heidän antamiinsa vastauksiin. Korkman kertoo tutkimuksesta, jossa koehenkilöille näytettiin video yhteen törmäävistä autoista. Osallistujia oli pyydetty arvioimaan autojen nopeutta, kun ne olivat osuneet toisiinsa, tai, toisilta osallistujilta, kun ne olivat törmänneet toisiinsa, tai, kolmansilta, kun ne olivat rusentuneet yhteen. Koehenkilöiden vastaukset riippuivat kysymyksessä käytetystä verbistä. Tämä vain yhden sanan vaihtelu vaikutti myös siihen, kerrottiinko videolla nähdyn lasinsirpaleita.
Kuulustelijoiden ja haastattelijoiden tulisikin olla tavattoman tarkkoja, jotta he eivät johdattelisi avainhenkilöitään puhumaan palturia. Valitettavan monien viranhaltijoiden psykologinen ymmärrys ja osaaminen ovat kuitenkin tasolla, joka on omiaan tuottamaan vakavasti vääristyneitä lausuntoja. Kaiken lisäksi saatujen lausuntojen todenperäisyyttä koetellaan aivan liian usein sellaisten keittiöpsykologisten arviointiperusteiden mukaan kuin että itkeekö uhri, vaikuttaako hän puhuessaan järkyttyneeltä tai pysyykö hän johdonmukaisesti kertomassaan. Uhrin liian rauhallinen olemus vie helposti hänen tarinaltaan uskottavuutta. Ongelma korostuu Korkmanin mukaan etenkin alemmissa oikeusasteissa, joissa päätöksiä tekemässä ovat tuomarin lisäksi puoluekantojen mukaan valitut mattimeikäläiset.
Oman haasteensa oikeuskäsittelyille tuo sekin, että prosessit ovat maassamme tavattoman hitaita. Tämä on merkittävä epäkohta, jota oikeusjärjestelmämme ei Korkmanin mukaan ota riittävästi huomioon. Jos vaikkapa väkivallanteosta on kulunut jo kolme tai neljä vuotta aikaa, kuinka tarkkoja ja alkuperältään autenttisia muistikuvia uhrilla voi kuvitella olevan? Tästä huolimatta sana sanaa vastaan -tilanteissakin tuomiot perustuvat ensisijaisesti siihen, mitä asianosaiset ja todistajat kykenevät oikeudenkäynnin aikana sanomaan. Se, mitä salissa sanotaan, ylittää kuulustelupöytäkirjan, vaikka tiedetään hyvin, että tuoreet muistot vastaavat todellisuutta huomattavasti paremmin kuin vanhat. Toinen hitaasti etenevien oikeusprosessien aiheuttama haitta on, etteivät asianosaiset saa unohtaa. Uhrin toipumistakin haittaa, kun esimerkiksi raiskauksen uhri pakotetaan yhä uudelleen palaamaan tilanteeseen, jonka olisi mieluummin jättänyt taakseen jo vuosia sitten.
Vaikka muovautuvan muistin aiheuttamat vaikeudet ovatkin teoksen ydinaluetta, on kirjan aihe tätä laajempi. Korkman näyttää esimerkein, että jo alkuperäinen tapahtumien havainnointi on vajavaista ja tuottaa vakavia virheitä. Näin on erityisesti stressaavissa tilanteissa. Psyykemme on rakentunut tuottamaan oletuksia ja tulkintoja, joiden perusteella toimia, ei sellaisia havaintoja, joiden perusteella tuotettaisiin luotettavia raportteja. Kun ihminen joutuu yllättäen aseella uhatuksi, huomio keskittyy henkiinjäämisen kannalta olennaisiksi arvioituihin seikkoihin. Muusta mieli tuottaa arvauksia.
Oma lukunsa ovat kielelliset ja kulttuuriset haasteet. Tietynlaisesta ympäristöstä saapuneella naisella ei välttämättä ole edes omassa kielessään riittävää sanastoa kuvaamaan vaikkapa sukupuolielimiä tai sitä, mitä niillä on tehty. Tulkin välityksellä tapahtuvat kuulustelut ja haastattelut tuovat tilanteeseen lisää virhelähteitä ja ymmärtämisen ongelmia.
Korkmanin kaltaiset oikeuspsykologit näyttäisivät olevan tavattoman tärkeitä tekijöitä erilaisissa virkamieskoneistoissa, joissa menneisyyttä hahmotellaan jälkikäteen kerrottujen tarinoiden pohjalta. Heitä tarvitaan kouluttamaan kuulustelijoita ja haastattelijoita sekä arvioimaan keskusteluissa käytettyjä menetelmiä ja niillä saatujen lausuntojen totuusarvoa. Tutkimustiedon pohjalta järjestelmiä myös pyritään – vaikkakin valitettavan hitaasti – kehittämään ja korjaamaan oikeudenmukaisemmiksi.
Subjektiivisten kertomusten luotettavuusongelmat ovat varmasti useimmille jossain määrin tuttuja. Kukapa ei olisi joskus joutunut arvailemaan, missä määrin ystävän kertomus jostakin tapahtumakulusta on totta. Muistin varassa näyttää, etteivät epämääräisyydet ja tahattomat valheet ole poikkeamia tavallisesta vaan tapa, jolla muisti lähtökohtaisesti toimii. Henkilöhistoriani onkin enimmäkseen autofiktiota.
Eikä historian häilyvyys ole pelkästään yksilötason ilmiö. Koska muistot muotoutuvat vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin, myös kollektiivinen historia elää ja vääristyy jatkuvan uudelleen kertomisen seurauksena.
