Alice Oswaldin Muistomerkin (Memorial, alun perin ilmestynyt 2011) lähtökohta on varsin mahtipontinen: se nimittäin perustuu Homeroksen Iliaaseen. Runoilija kuitenkin sanoo alkusanoissa toivovansa, ettei sen lukeminen vaatisi kovin paljon taustoitusta. Hän on oikeassa: teoksesta voi nauttia myös Iliasta tuntematta.
Brittiläinen Oswald (s. 1966) on opiskellut klassisia kieliä ja aloitti runoilijana 1990-luvulla. Hänen toinen teoksensa Dart (2002) voitti T.S. Eliot -palkinnon, joka myönnetään vuosittain parhaalle Isossa-Britanniassa tai Irlannissa julkaistulle runoteokselle.
Oswaldin mukaan teos on ”käännös Iliaan ilmapiiristä, ei sen tarinasta”. Pois on jätetty kaikki muu paitsi jaksot, jotka kuvaavat kaatuvien sotilaiden kuolemaa. Tarkoitus on esittää runo eräänlaisena ”suullisena hautausmaana”. Antiikin ajan kriitikot ihailivat eepoksen ”enargeiaa”, joka tarkoittaa ’kirkasta sietämätöntä todellisuutta’. Sana ilmaisee sitä, kun ”jumalat saapuvat maan päälle omana itsenään, ilman valeasua”. Juuri tämän ”enargeian” Oswaldin teos pyrkii tavoittamaan.
Muistomerkki rakentuu kahdesta elementistä: sotilaiden lyhyistä ”elämäkerroista”, jotka pohjautuvat kreikkalaisen valitusrunouden perinteeseen, ja heidän kuolemaansa koskevista vertauksista, jotka tulevat paimenrunoudesta. Elämäkerrat ovat lyhimmillään parin säkeen mittaisia kuvauksia siitä, miten kyseinen sotilas kuoli, joskus ne taas kertovat enemmän sotilaan taustasta: ”DIORES Amarynkeuksen poika / häneen osui lentävä piikivi / hän kuoli omien sisälmystensä lätäkköön” (s. 20).
Vertaukset ovat elämäkertoja tiiviimpiä ja lyyrisempiä, ja jokainen niistä on painettu sivulle kahteen kertaan, eräänlaisena kertosäkeenä: ”Niin kuin niveliseen heinikkoon / pitkävartinen kauris / lähestulkoon katoaa / mutta ajokoira on löytänyt sen lituskaiset jäljet / ja juoksee peltojen poikki sitä kohti” (s. 21).
Tämä kaksiäänisyys luo teokseen rytmiä. Elämäkerrat ovat mukaelmia kreikankielisestä alkutekstistä, vertaukset taas käännöksiä, tosin melko vapaita sellaisia. Näin Oswald kuvaa menetelmäänsä: ”[S]en sijaan että siirtäisin sanoja omaan kieleeni, käyän niitä aukkoina joista katselen sitä mitä Homeros näki […] Kirjoitan kreikan läpi, en kreikasta pois – tähtään läpikuultavuuteen enemmän kuin käännökseen.”
Teos alkaa kaatuneiden sotilaiden luettelolla, ikään kuin jonnekin pystytetyssä monumentissa, ja siirtyy sitten kuvaamaan heidän kuolemiaan yksitellen. Kuolema kohtelee kaikkia tasavertaisesti, sankaria ei nosteta pelkurin yläpuolelle: ”ja HEKTOR kuoli niin kuin kaikki muutkin / hän oli troijalaisten johtaja / mutta keihäs löysi sen pienen valkean kohdan / kurkun ja solisluun välissä / tarkalleen missä ihmisen sielu sijaitsee” (s. 75). Toisaalta jokaisen kuolema on ainutlaatuinen ja ansaitsee tulla kerrotuksi. Joistakin sotilaista ei kerrota muuta kuin että ”keihään välähdys / riuhtaisi heidät hereille” (s. 32), ja Arkheptolemos-nimisestä miehestä saamme lukea vain, että hän ”oli paikalla / ja seuraavassa hetkessä ei ketään” (s. 37). Jotkut kuolevat tyhmänrohkeuttaan, toiset kömpelyyttään. Jotkut tietävät jo sotaan lähtiessään olevansa kuoleman omia.
Antiikin kriitikoiden ylistämä ”kirkas sietämätön todellisuus” tulee esiin varsinkin vertauksissa: ”Niin kuin tuli ryntää hiukset liehuen kaupungin läpi / naamioimattoman valon ilme järistää kaiken romuksi” (s. 37). Toisessa vertauksessa taas kuolemaa verrataan salamointiin, jonka aikana voi ”nähdä peltojen välähtelevän jossain kauempana / jumalan sinisen outouden valaisemina” (s. 27). Kuoleman hetki on kauhea mutta myös ylevä, sillä se ylittää ihmisen käsityskyvyn ja tempaa hänet maailmasta toiseen.
Teoksessa kuvataan kaiken kaikkiaan kymmenien sotilaiden kuolemaa. Voisi luulla että tällainen käy yksitoikkoiseksi, mutta teoksen intensiteetti pikemminkin kasvaa kuin vähenee loppua kohden. Tämä on Muistomerkissä ehkä vaikuttavinta. Oswaldin ”kreikan läpi käännetty” Homeros – ja Tommi Nuopposen komea suomennos – on kielellisesti hyvin tiheää, ja ainakin itse sulattelin teosta mieluummin pieninä annoksina kuin kertarykäisynä.
Kustantajan esittelyn mukaan Muistomerkissä ”arkaainen tyyli yhtyy nykyrunoon”. Teoksen tyyli ei kuitenkaan ole erityisen arkaaista. Poissa ovat esimerkiksi homeeriset formulat, kuten ”viinintumma meri” tai ”rusosorminen aamu”. Mukana on tarkoituksellisia anakronismeja, kuten ”strobovalaistut ampiaiset” tai kivien ja aaltojen ”tuijotuskilpailu”. Ne muistuttavat, ettemme ole lukemassa Homerosta vaan 2000-luvun runoutta. Parempi kuvaus teoksesta olisi: ”Arkaainen runoaines yhdistyy nykyrunon keinoihin”.
Muistomerkki on paitsi upeaa runoutta myös innostava esimerkki luovan kääntämisen mahdollisuuksista. Itse asiassa Homeros-käännökset eivät koskaan ole olleet pelkkää perinteen vaalimista vaan nimenomaan uutta luovia hankkeita. Kaikki eivät ehkä nauti Otto Mannisen Iliaasta ja Odysseiasta, mutta ne kiistämättä laajensivat suomen runokielen potentiaalia. 1700-luvun brasilialaisiin Homeros-käännöksiin taas on ujutettu sitaatteja Luís de Camõesin löytöretkieepoksesta Os Lusíadas (1572). Vincenzo Montin italiankielinen käännös Iliaasta (1810) puolestaan otti aikalaisten mielestä liikaa vapauksia alkutekstin suhteen, mutta sittemmin siitä on tullut eepoksen tunnetuin ja luetuin italiannos.
Olisi hauskaa, jos Muistomerkki kannustaisi myös suomeksi kirjoittavia ja kääntäviä rohkeisiin kokeiluihin. Tai saisi ainakin lukijat katsomaan hyllyssä pölyttynyttä klassikkoa uusin silmin.
Kirjoittaja on saanut tämän arvostelun kirjoittamiseen tukea Suomen kulttuurirahastolta.