Ystäväni ja kollegani Ruben Stiller aloitti terrorijärjestö Hamasin viimeaikaista hyökkäystä käsitelleen radio-ohjelmansa (Yle 13.10.2023) sisältövaroituksella: ”Lähi-idän asioista puhuttaessa en kykene olemaan objektiivinen”, hän ilmoitti Yle Radio 1:n kuuntelijoille. Pohjustukseksi huomautukselleen Ruben kertoi sen tosiasian, että hän on suomenjuutalainen. Objektiivisen toimittajaroolin sijaan Ruben sanoi olevansa ohjelmassaan ”keskustelija”.
Viimeaikaiset myllerrykset journalistisessa kentässä ovat saaneet objektiivisuuden käsitteen kärsimään inflaatiosta. Viestinnän tutkija Aki Petteri Lehtinen huomautti vuonna 2014 Etiikka.fi-sivustolla julkaistussa kirjoituksessaan Journalismin uusi objektiivisuus, että objektiivisuudelta jääneeseen tyhjiöön on alkanut puskea relativismia. Uutishuoneissa se merkitsee, että totuudenmukaisuudesta luovutaan tiedonhankinnan tavoitteena, ja sen kustannuksella keskitytään tasa-arvottamaan eri osapuolien näkemyksiä.
Objektiivisuudella ei tarkoiteta samaa kuin puolueettomuudella. Lehtisen mukaan objektiivinen asenne on ”tilapäistä etääntymistä omista ennakkoluuloista ja valmiutta tutkia tietolähteitä kriittisesti”.
Teen myös itse ohjelmia Ylelle sen uutistoimituksessa ja kohtaan silloin tällöin saman ongelman, joka sai Rubenin varoittamaan kuulijoitaan: voinko pysyä objektiivisena myös silloin, kun työstämäni materiaali tuntuu hiipivän ihon alle?
On ensinnäkin syytä pitää mielessä, että pohdinta on luonteeltaan etuoikeutetun ihmisen aivojumppaa. Pähkäilemme sitä Rubenin kanssa Pasilassa, jonne eivät Hamasin raketit ja Israelin ohjukset ulotu. Toisin täytyy olla rintamalla ja sen välittömässä läheisyydessä, missä objektiivisuus lienee kauan sitten kadoksiin joutunut käsite.
Mutta mehän käymmekin sitä toista sotaa, jossa on kyse siitä, miten oikeasta kerrotaan. Ja kyllä sekin välillä sodasta käy.
Kun laadin uutisia Lähi-idästä, saatan tuntea korostunutta tietoisuutta vastuistani. Paine vaikuttaa juontuvan kuitenkin enemmän ulkoisista tekijöistä kuin sisäisestä epävarmuudesta. Saatan tuntea, ettei minuun juutalaisena täysin voida luottaa, koska olen ”valinnut” puoleni. (Vaikka tosiasiassahan puoli valitsi minut, mutta se olisi jo toinen tarina.)
Missä menevät objektiivisuuden ja subjektiivisuuden sekä ymmärtämisen ja hyväksynnän rajat? Saan päivittäin todistaa käytännön tasolla sitä journalismin uutta todellisuutta, johon Aki Petteri Lehtinen viittasi, ja jossa objektiivisuuden (ainoaksi) kriteeriksi näyttää muotoutuvan eri osapuolten tasapuolinen kuuleminen. Jos kerran tehdään juttua juutalaisista, on samalla kirjoitettava juttu myös palestiinalaisista.
Hyvä on, olkoon se kriteeri objektiivisuudelle, jos jollakulla on oikeasti aikaa ja halua käyttää työaikaansa sen mittaamiseen, että molemmat osapuolet saavat tarkalleen saman verran ohjelma-aikaa ja palstatilaa.
Meneillään ei ole ainoastaan fyysinen mittelö, vaan myös sen sivujuonteena kulkeva kamppailu siitä, miten kentän tapahtumista kerrotaan. Tätä kamppailua käydään kaukana tapahtumien polttopisteestä, myös Pasilan uutishuoneella. Kuka on kulloinkin uhri ja kuka uhriuttaja; keneltä kysytään tänään, keneltä ei; kuka on oikeassa, kuka väärässä; kuka hyökkäsi ja kuka puolustautui, kenelle kuuluvat maat ja mannut ja kenelle eivät.
Päivittäisiä ratkaisuja, jotka voivat kaikki osaltaan vaikuttaa sodan lopputulemaan, tai sitten eivät.
Eräs toinen suomenjuutalainen toimittajakollegani ja kirjailija Karmela Bélinki kirjoitti 1990-luvulla ilmestyneessä pienessä mutta pippurisessa kirjassaan Minun Jerusalemini pyhän maan pyhästä pääkaupungista: ”Tänne minä palaan vapaana juutalaisena, juutalaisten itsenäiseen valtioon, jota mikään maallinen mahti ei voi juutalaisilta ottaa pois. Juutalaiset ovat tämän maan omaksensa lunastaneet. Se kuuluu heille.”
Bélinkin kirja on subjektiivisuutta parhaimmillaan. Siinä ei tule vastaan paljoakaan objektiivisuutta, eikä se sen takia kävisi journalistisesta teoksesta. Bélinki tuntuu huutavan pyhän kaupungin eripuraisten asukkaiden välisen dialogin perään, mutta vaikuttaa samalla itse vetäytyvän siitä. Hänelle riittää idealisoitu sublimaatio sielunsa kotikaupungista; haavekuva, jonka hän etäältä julistaa omakseen.
Mutta onko objektiivisuus ylipäätään mahdollista juutalaiselle silloin, kun kyse on Israelista? Eikö objektiivisuuden edellytyksenä olevan etäisyyden ottaminen Israeliin merkitsisi sanoutumista irti suhteesta siihen; eräänlaista henkistä maanpetturuutta?
Luonnollisestikaan ei välttämättä. Kaikki maailman juutalaiset eivät pidä tämänhetkistä Israelia henkisenä kotimaanaan. Esimerkiksi kun Harvardin yliopistossa julkaistiin Hamasin verilöylyn jälkeen opiskelijajärjestöjen julkilausuma, jossa syyttävä sormi osoitettiin kohti Israelia, allekirjoittajien joukossa oli teologian laitoksen juutalaisten opiskelijoiden ryhmä.
Subjektiivisuuden ja objektiivisuuden raja kulkee enimmäkseen sillä kuuluisalla harmaalla vyöhykkeellä, jolla me kaikki joudumme enemmän tai vähemmän totuuksiamme etsimään. Ja jos rajan haluaa tehdä näkyväksi, se on vedettävä itse.
Mielestäni Lähi-idän ”ikuisuuskonfliktia” koskevan objektiivisuuden ongelmatiikan voi kiteyttää pariin kimuranttiin kysymykseen.
Merkitseekö ymmärryksen suominen Gazan helvetinkolosta rynnäkkökivääriensä kanssa israelilaisten kimppuun hyökkäävien hamaslaisten teoille niiden legitimoimista? Ehkä, ehkä ei. Olipa vastaus mikä hyvänsä, täytyy tasapuolisuuden nimissä esittää myös toinen, kenties vielä kiperämpi kysymys: tarkoittaako Israelin valtion olemassaolon legitiimiyden hyväksyminen sen taustalla olevan perusajatuksen ymmärtämistä – eli sen näkemistä, että alue on Jumalan juutalaisille lahjoittama?
Ehkä ei, ehkä.
Lohdutuksen sanana voi todeta, että jos näin hankalien asioiden objektiivinen tarkastelu käy ylivoimaiseksi, voi aina tukeutua vanhaan juutalaiseen sanontaan, jonka mukaan kysymykset ovat poikkeuksetta vastauksia viisaampia.