Onko sana enää vapaa?

Taiteen sananvapautta suojelevat laki ja kansainväliset suositukset. Mahdollisuus tahattomasta syyllistymisestä kulttuuriseen omimiseen kuitenkin aiheuttaa kirjoittajalle leimatuksi tulemisen pelkoa ja itsesensuuria, jotka itsessään murentavat sananvapautta, pohtii kirjailija, luovan kirjoittamisen opettaja Kati-Annika Ansas esseessään.

Mielessäni pyörii kuva niqabiin pukeutuneesta naisesta. Hunnussa on vain pieni aukko silmien kohdalla. Muuten hän on kuin musta aave väljässä viitassaan, joka ei vahingossakaan paljasta kehon muotoja.

Haluaisin kirjoittaa siitä, miten hän näkee maailman. Miltä tuntuu katsoa hiukset vapaina kulkevia naisia sääret paljastavissa hihattomissa mekoissa? Onko hänen kuuma, vaikea hengittää? Haluaisiko hän kenties riisua itsensä vai pysyä verhottuna? Ajatteleeko hän olevansa kunniallinen, koska on peittänyt ruumiinsa muiden katseilta, vai ahdistavatko häntä ulkoapäin asetetut säännöt?

Hän olisi tarinani päähenkilö.

Kysyisin häneltä paljon kysymyksiä ja yrittäisin etsiä niihin vastauksia, mutta voisinko todella ymmärtää, osaisinko kuvata hänen ajatustensa ääriviivat. En tiedä. Sanani eivät ole vapaita. Minulla ei ole oikeutta hypätä kulttuuriin, johon en itse kuulu. Olen ulkopuolinen, vaikka eläisimme molemmat suomalaisina Suomessa.

Haluaisin kirjoittaa hänestä, mutta en uskalla.

Miksi?

Sananvapaus on turvattu Euroopan ihmisoikeussopimuksessa, ja Suomen perustuslain mukaan se kuuluu jokaiselle:

Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä (12 §).

Sananvapauteen kuuluvat myös kärjekkäät, provosoivat, jopa loukkaavat ilmaisut, kunhan ei ylitetä sitä, mitä pidetään yleisesti hyväksyttävänä. Mutta kuinka korkea tai matala on tuo kynnys?

En tiedä sitäkään. Se tuntuu kovin häilyvältä ja epämääräiseltä.

Sananvapauteen kuuluu lisäksi vastuu. Mitä tahansa ei ole lupa sanoa. Rikoslaissa on kielletty muun muassa yksityiselämää loukkaavan tiedon levittäminen, kunnianloukkaus ja kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Sananvapautta voidaan rajoittaa, ja kirjailijakin voidaan asettaa vastuuseen tekstistään.

PEN International on yli sadassa maassa toimiva kirjailijoiden kansainvälinen sananvapausjärjestö, jonka tarkoituksena on puolustaa ja edistää kirjallisuutta sekä taiteen- ja sananvapautta. Suomen PEN ry:n verkkosivuilla julkaistussa Taiteen sananvapaus -teoksessaan (2023) Joy Hyvärinen muistuttaa, että julkinen valta ei saisi puuttua taiteelliseen toimintaan, vaan sen täytyisi suojata taiteen vapautta. Myös siitä on säädetty perustuslaissa. Lisäksi Unesco hyväksyi vuonna 1980 suosituksen taiteilijan asemasta. Vaikka sopimus ei olekaan oikeudellisesti sitova, seuraa Unesco kuitenkin sen soveltamista jäsenmaissaan. Suosituksessa korostetaan valtioiden velvollisuutta suojella, puolustaa ja tukea taiteilijoita ja heidän luomisvapauttaan, sillä ilmaisu- ja viestintävapaus on edellytys kaikelle taiteelliselle toiminnalle.

Miksi en siis voisi kirjoittaa hunnutetusta naisesta, mennä hänen ajatuksiinsa ja näkökulmaansa, katsoa hetken elämää hänen silmillään? Onhan taide luonteeltaankin aivan erilaista kuin ei-fiktiiviset teokset. Taiteen tehtävänä on kokeilla uutta, koetella rajoja, provosoidakin. Eikä tarkoitukseni ole luoda vihapuhetta, joka halventaisi henkilöhahmoani rodun, värin, kielen, kansallisuuden, etnisen alkuperän, iän, vammaisuuden, sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella, niin kuin Euroopan neuvoston ministerikomitea on vihapuheen määritellyt. Minä haluaisin vain kertoa tarinan.

Mitään ei uskalla enää sanoa

Kirjailija Salman Rushdieta puukotettiin New Yorkissa elokuussa 2022. Rushdie oli vuosikymmeniä aikaisemmin kirjoittanut romaanin Saatanalliset säkeet (1988), jota hän ei omien sanojensa mukaan suinkaan tarkoittanut loukkaavaksi. Kirjaa kuitenkin pidettiin profeetta Muhammedia halventavana jumalanpilkkana, ja ajatollah Khomeini yllytti muslimeja surmaamaan Rushdien.

Saatanallisia säkeitä vastaan järjestetyissä protesteissa kuoli useita mielenosoittajia, kirjan painoksia poltettiin ympäri maailmaa, teoksen japanilainen kääntäjä puukotettiin kuoliaaksi, norjalainen kustantaja yritettiin salamurhata.

Rushdien puukottaja puolestaan kertoi paheksuvansa epäaitoja ihmisiä. Rushdie itse selvisi hengissä, mutta menetti näön toisesta silmästään.

Monet tahot ja tekijät voivat rajoittaa taiteen sananvapautta, kuten esimerkiksi valtiot, jotka sallivat vain valtaapitävien mielipiteen. Myös itsesensuuri voi saada taiteilijan hiljenemään. Ehkä hän sensuroi itseään siksi, että yrittää ottaa läheisten ihmisten tunteet huomioon, tai kenties siksi, ettei asioista ole lupa puhua ääneen yhteiskunnassa vallitsevassa mielipideilmastossa. Tasapaino järkkyisi, tapahtuisi kenties julkinen teilaus.

Itse en ainakaan haluaisi tulla leimatuksi moraalittomaksi kulttuurin omijaksi.

Kulttuurisella omimisella tarkoitetaan sitä, että etuoikeutetun ryhmän edustaja ottaa käyttöönsä marginaaliryhmän piirteitä tai kulttuurisia tapoja, hyödyntää elementtejä, jotka eivät kuulu hänen omaan kulttuuriinsa. Esimerkiksi länsimainen, valkoihoinen, hyvinvointivaltion kansalainen ei saisi kirjoittaa yhteiskunnan vähemmistöön kuuluvan kokemuksista, sillä omija ei ehkä arvosta lainattua kulttuuria, vaan saattaa jopa hyötyä siitä kaupallisesti.

Tuntuu, etten aivan saa kiinni kulttuuriseen omimiseen liittyvästä ehdottomuudesta. Omalla kohdallani ei ole kyse siitä, ettenkö arvostaisi itselleni vierasta kulttuuria. Haluan tutkia ja ymmärtää sitä fiktion keinoin. En ole luomassa niqabiin pukeutuneesta naisesta stereotyyppistä, halventavaa saati naurettavaa hahmoa. Haluan hetkeksi asettautua hänen asemaansa, mutta ikään kuin varastaisin jotain oleellista, jos kirjoitan hänestä. Onko se moraalisesti tai eettisesti arveluttavaa? Olisinko silloin tarinan roisto?

Anja Snellmanin Parvekejumalat (2010) herätti aikoinaan kritiikkiä aiheellaan ja sen käsittelyllä. Romaani kertoo maahanmuuttajaperheen tytöstä nimeltä Anis, somalikulttuurista Suomessa sekä islaminuskosta. Snellmanin sanottiin valtakulttuurin edustajana kirjoittavan islamista turhankin kärjistetysti ja somalikulttuurista liian tuomitsevasti. Kirjaa myös syytettiin stereotypioiden vahvistamisesta.

Snellman kuuluu etuoikeutettuun ihmisryhmään, kulttuuriseen enemmistöön, ja kirjoittaa vähemmän etuoikeutetun ryhmän elämästä. Kun kirjoittaja ei itse kuulu kuvaamaansa kulttuuriin, voi asioita jäädä huomaamatta, tai toisaalta jotkin piirteet saattavat korostua liikaa. Ongelmalliseksi asia käy silloin, kun romaanin kohdalla unohdetaan, että kyseessä on fiktio. Näin kävi myös Parvekejumalille.

Teoksen ilmestyttyä monissa lehtiarvioissa kirjoitettiin, että kirjan tapahtumat olivat tiukasti kiinni todellisuudessa ja näyttivät suomalaisille, millaista maahanmuuttajien elämä voi olla. Olisiko Snellmanin pitänyt sensuroida itseään enemmän, tai jättää jopa fiktiivinen tarinansa kokonaan kertomatta?

Nykyisin myös julkinen kritiikki ja tuomitseminen sosiaalisessa mediassa ovat alkaneet pelottaa monia. Sen vuoksi monet kirjailijat ovat ryhtyneet rajoittamaan sitä, mistä uskaltavat kirjoittaa. Kirjailijalta vaaditaan suurta sensitiivisyyttä aiheen kuin aiheen käsittelyyn. Olen itsekin kuullut useasti lausahduksen: Mitään ei uskalla enää sanoa.

Minäkään en uskalla. On kaikenlaisia pelkoja. Pelkään ihmisten reaktioita. Pelkään että yhteiskunta tuomitsee minut julkisesti, eikä kirjoituksiani halua sen jälkeen julkaista enää kukaan. Ovet sulkeutuvat, nimeni maistuu happamalta kirjoittavien kollegoideni suussa.

Pelkään myös joutuvani paskamyrskyn kohteeksi, teilatuksi sosiaalisessa mediassa, jossa juorut kulkevat megabittien nopeudella. Menetän kaikki ystäväni, jotka alkavat hävetä minua, ja häpeän itsekin sitä, että olen ollut niin typerä, että kuvittelin voivani kirjoittaa hunnutetusta naisesta, enkä tajunnut, miten väärin se on.

Pelkään, että joudun vielä oikeuteen sanoistani.

Kirjailijan sananvapauden kannalta on kuitenkin huolestuttavaa, jos oikeuslaitoksessa ryhdytään pohtimaan sitä, mitkä romaanien aiheet ja henkilöhahmot ovat kiellettyjä, mitkä sallittuja. Eikö silloin juuri kavenneta sananvapautta?

Tosin ei siihen välttämättä tarvita edes oikeuslaitosta, julkinen sana riittää tuomitsemaan kirjailijan ja hänen teoksensa. Esimerkiksi Jari Tervon Layla-romaanin (2011) luomaa kuvaa Turkin kurdeista pidettiin yksinkertaistavana ja islamin vastaisena. Romaani kertoo heti syntymänsä jälkeen kihlatusta Laylasta, kunniaväkivallasta, hyväksikäytöstä ja prostituutiosta. Sen lisäksi, että henkilöhahmojen nimet eivät ilmeisesti ole kurdinkielisiä, on Laylan suku pelkistetty kunniaväkivaltaa kannattaviksi kurdeiksi ja muslimeiksi.

Voiko hyvä fiktiivinen tarina silti puolustaa paikkaansa faktojen kustannuksella? Ehkä kirjoittaja on valinnut hahmojensa kulttuurista ne seikat, jotka parhaiten palvelevat juonta ja sen käänteitä.

Jään pohtimaan sitä, kuinka pitkälle sepitteessä on lupa mennä. En löydä pohdinnoilleni yksiselitteistä vastausta. Rajanveto on vaikeaa. Kunpa joku voisi selventää minulle nämä säännöt, niin seitinohuella käsialalla kirjoitetut, että tekstistä on vaikea saada selvää.

En itse esimerkiksi aikoinaan tullut ajatelleeksi, että Laura Lindstedtkin syyllistyi kulttuuriseen omimiseen Oneironissa (2015). Asia selvisi minulle vasta, kun Koko Hubara syytti Lindstedtiä siitä, että tämä valkoisena suomalaisena kirjailijana kirjoitti yhden hahmoistaan anorektiseksi juutalaiseksi naiseksi. Kirjoittajan täytyy siis olla kriittinen ja yhdistää samalla tuohon kriittisyyteen luovuus.

Miten?

Ei saisi olla poliittinen, julistava eikä mustavalkoinen. Olisi varottava, ettei vahvista vallassa olevia ennakkoluuloja. Kaikki täytyisi naamioida hienovaraisesti fiktioksi. Asiaa olisi tarkasteltava useasta eri näkökulmasta, mieluummin vielä historiallisen romaanin muodossa, jolloin ongelmat voisi verhota ajalliseen etäisyyteen. Tai sitten olisi kirjoitettava fantasiaa, dystopiaa tai utopiaa vieraannutetussa miljöössä. Siltikin olisi mietittävä, mitä on tarpeellista sanoa, ja mitä kannattaa jättää sanomatta.

Tässä kohtaa on muistettava jälleen kirjoittajan vastuu ja kysymys, voiko kirjailija ohjailla lukijansa ajatuksia. Esimerkiksi Johann Wolfgang von Goethen teos Nuoren Wertherin kärsimykset (1774) synnytti oletettavasti nuorten miesten joukossa itsemurha-aallon. Voidaanko siitä siis syyttää Goethea?

Fiktioksi naamioiminen ei riitä

Myös jokaisen yksityiselämä on turvattu perustuslaissa. Kun sananvapaus ja yksityiselämä joutuvat konfliktiin keskenään, joudutaan pohtimaan, kumpi voittaa. Yhteiskunnalliset asiat kuuluvat sananvapauden piiriin, perhe-elämä taas yksityiselämän alueelle. Tällaisesta tapauksesta on hyvänä esimerkkinä Susan Ruususen ja Matti Vanhasen tapaus.

Kun Ruusunen julkaisi teoksensa Pääministerin morsian (2007), katsoi Vanhanen, että hänen yksityiselämäänsä oli loukattu. Ruusunen kirjoitti lupaa kysymättä pariskunnan seksielämästä, teksti- ja sähköpostiviesteistä, yksityisistä keskusteluista sekä Vanhasen lapsista. Ruusunen ja kustantaja tuomittiin lopulta sakkorangaistukseen yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä. Myös heidän maineensa koki kolauksen.

Entä jos Ruusunen ei olisikaan maininnut Vanhasta nimeltä? Tai jos hän olisi nimennyt teoksensa autofiktioksi, joka vain nojaa todellisuuteen? Eihän autofiktiivisesta teoksesta voi ryhtyä etsimään valheellisuuksia, koska teksti on alunperinkin määritelty fiktioksi. Olisiko se suojannut Ruususta kirjoittajana?

Riikka Ala-Harjan Maihinnousu-romaanista (2012) syntyi aikoinaan julkinen kiista, jossa oma sisko syytti Ala-Harjaa perheensä yksityiselämän hyväksikäytöstä. Kirjassa kerrotaan naisesta, jonka lapsi sairastuu leukemiaan. Tosielämässä sisaren poika sairastui syöpään, ja romaanin lapsihahmon sairaus eteni samoin kuin sisaren pojalla.

Ala-Harja oli ominut teokseensa sukulaispoikansa sairauden. Kysymys kuuluukin: Oliko hänellä siihen oikeus? Kirjailijahan kerää materiaalia kaikkialta ympäriltään, kaikki sanottu tai kuultu voi päätyä osaksi tarinaa. Ehkä tapauksen teki yhteisön silmissä moraalittomaksi se, että kyseessä oli paitsi lapsi myös perheen oikeasti läpikäymä pelko ja suru, joita Ala-Harja hyödynsi lupaa kysymättä, vaikka häneltä ei kirjailijana sellaista vaaditakaan. Mutta silti.

Tai mitä sanotte Noora Vallinkosken Perno Mega Cityn (2018) tapauksesta, jossa Vallinkoskea syytettiin yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä ja useista kunnianloukkauksista fiktiivisessä romaanissa?

Perno Mega City kertoo Hannasta, joka elää turkulaisessa Pernon lähiössä 1980- ja 1990-luvuilla ja joutuu kohtaamaan sekä köyhyyttä että huono-osaisuutta. Tekstistä itsensä tunnistaneet Pernon lähiön asukkaat väittivät, että heidän perhe-elämästään oli kirjoitettu valheellisia ja halventavia asioita. Tapaus ei koskaan edennyt oikeuteen asti, sillä Vallinkoski suostui maksamaan asukkaille korvauksena yhteensä 5 500 euroa.

Fiktioksi naamioiminenkaan ei siis aina riitä. Kirjoittajan kannattaakin muistaa, että hän on rikosoikeudellisessa vastuussa väitteistään, samoin kustantaja näiden väitteiden julkaisijana. Suomen tietokirjailijat ry:n eettisissä ohjeissa suositellaankin, että totuutta tulisi kunnioittaa myös silloin, kun asiaa havainnollistetaan fiktion keinoin.

Toisaalta, eikö fiktiossa voi aina asettaa tarinan etusijalle, ja sen varjolla hieman värittää faktoja? Myönnän, olen itsekin joskus tehnyt niin. Siinä voi tietysti piillä omat vaaransa, jos teksti ohjaa lukijan ajatusmaailmaa väärään suuntaan. Tässä mielessä jopa ymmärrän kritiikin, jota kulttuurisen omimisen nimissä on esitetty. Samalla kuitenkin hämmennyn ajatuksesta, että en voisi luoda päähenkilöä, joka kuuluu eri uskontokuntaan tai kulttuuriin kuin minä itse.

Asiat eivät koskaan ole pelkistetyn mustavalkoisia.

Olen ymmärtänyt, että minun olisi hyväksyttävää kirjoittaa naisena miehen näkökulmasta ja luoda tarinan roistoksi länsimainen, valkoihoinen murhaaja, raiskaaja, pedofiili. Mutta onhan vähemmän etuoikeutettujen rikollistenkin kulttuuri minulle vieras, ja silti minulla on lupa hyödyntää sitä. Sitä paitsi, Tommi Kinnunenkin on sijoittanut romaaniensa päähenkilöiksi naisia, kuten moni muukin mieskirjailija, se on siis sallittua.

Oma lukunsa ovat sitten henkilöhistorialliset romaanit, joissa kirjailija astuu päähenkilönsä pään sisään ja kuvaa tämän ajatuksia ja tunteita. Sitä ei kuitenkaan nähdä kummallisena, vaikka kirjailija ei itse ole kuulunut kyseisen ajan kulttuuriin. Hän siis omii sen surutta itselleen, ja syöttää kaiken lisäksi todelliselle ihmiselle kuvitteellisia ajatuksia.

Viime vuosina on puhuttu paljon myös eläinten kulttuurisesta omimisesta, joka koskee fiktiivisiä eläinhahmoja. Kirjoittaja ei saisi sukeltaa eläimen ajatuksiin eikä tehdä oletuksia sen tuntemista tunteista. Eläinten ihmisenkaltaistaminen ei ota huomioon eläimiä yksilöinä, vaan kyselemättä tunkeutuu toisen lajin tietoisuuteen, vie eläimeltä jotain, mitä ei kunnolla hahmota edes vievänsä.

Tämäkin hämmentää minua. Esimerkiksi lastenkirjallisuudessa antropomorfiset eläinhahmot ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Ne auttavat muun muassa etäännyttämään vaikeiden asioiden käsittelyä, jolloin kipeät tunteet eivät tule liiaksi lapsen iholle. Pitäisikö lastenkirjojen hahmoina tästedes olla vain ihmislapsia? Pitäisikö kaikki vanhat sadut ja eläinfaabelitkin asettaa pannaan? Mikki Hiirestä tulisi Mikko Hiippari ja Rumasta ankanpoikasesta Ruma ihmislapsi. Eikö se olisi jo hieman outoa?

Ehkä on ryhdyttävä kirjoittamaan pelkkää hiljaisuutta. On kätkettävä sanat ja opeteltava lukemaan äänettömyyttä. Täytyisi kirjoittaa lauseeseen piste ja olla näkemättä, mitä sen jälkeen voisi olla. Eihän sitä koskaan tiedä, jos joku loukkaantuu, tai tuntee itsensä häväistyksi. Niin, eihän sitä koskaan tiedä.

Ehkä on parasta pysytellä turvallisissa vaihtoehdoissa ja sensuroida ajatuksensa, varmuuden vuoksi, sillä minulla ei ole varaa maksaa monen tuhannen euron korvauksia. En myöskään halua kokea sosiaalista kuolemaa. Itsensä hiljentäminenkin on eräänlainen selviytymiskeino. Tarinani hunnutetusta naisesta jääköön siis tällä erää kertomatta.

Lähteitä

  • Hiidenmaa, P. (toim.) (2017). T niin kuin tietokirjallisuus. Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja. Äidinkielen opettajain liitto.
  • Joensuu, J., Ekström, N., Lahdelma, T. & Niemi-Pynttäri, R. (toim.) (2008). Luova laji. Näkökulmia kirjoittamisen tutkimukseen. Atena.
  • Kuutti, H. (toim.) (2015). Todenmukainen journalismi. Jyväskylän yliopisto, Viestintätieteiden laitos.
  • Nyqvist, S. & Oja, O. (2018). Kirjalliset väärennökset. Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia. Gaudeamus.
  • Raevaara, T. & Strellman, U. (2019). Tietokirjailijan kirja. Docendo.

Verkkolähteitä

Lue myös: Kati-Annika Ansaksen uusin kirja Päätöstili (Avain) on ilmestynyt 2024.