Poliittisen historian dosentti, VTT Mikko Majander on vaikuttanut männävuodet paitsi sosiaalidemokraattisen Kalevi Sorsa -säätiön johtohahmona, myös Demokraatti-lehden pitkäaikaisena kolumnistina. Lukemisen hulluus kokoaa yksiin kansiin nelisenkymmentä Majanderin kulttuuriaiheita käsittelevää kirjoitusta vuosilta 2005–2014. Kirjoituskokoelman esipuheessa Majander nimeää julkaisun ”harrastustensa kirjaksi”, mutta niteen kansilehdelle on sommiteltu astetta mahtailevampi alaotsake: Esseitä aikamme kulttuurista.
Todettakoon ykskantaan, ettei Majanderin kolumnikokoelma onnistu lunastamaan nimiölehdellä lupaamaansa. Juhlava otsikko antaa odottaa paljon enemmän kuin mihin lukijan on lopulta tyytyminen. ”Aikamme kulttuuri” paljastuu ennalta-arvattavaksi valikoimaksi helsinkiläisittäin artikuloitua kyldyyriä; kanonisoitua, institutionaalista setämiestaidetta sekä poliittisesti motivoitua (yhteisen) kukkaron nyöreillä näpertelyä: ”Tekisi mieli huomauttaa, että enemmän oopperasta on koitunut iloa kuin horneteista, jotka eivät partioi taivaalla ihan pienellä rahalla.”
Kriitikko Joonas Säntti ehti jo Kiiltomadossa (13.10.2014) lytätä julkaisun kovin sanoin. Omasta vinkkelistäni Säntin tyrmäys oli turhankin raju, mutta yhdestä olennaisesta yksityiskohdasta olen samaa mieltä: Majanderin tekstien kutsuminen esseiksi on, jos nyt ei suoranainen loukkaus, niin ainakin julkea väärinteko esseistiikan traditiota kohtaan. Pääosin kirjallisuutta ja musiikkia käsittelevät likilaskuiset tekstit kun onnistuvat hädin tuskin raapaisemaan hallitsemattomiksi paisuvien aiheistojensa pintoja.
Esipuheessaan Majander toteaa pyrkineensä soveltamaan esseemuotoa kolumnipalstan sallimissa rajoissa. Selityksen nielee vain vaivoin; jos tekstien rakenne usein noudattaakin jonkin sortin alku-keskikohta-loppu-kaavaa, ei ilmaisun kepeänlöperöä yleissävyä voi oikein hyvällä tahdollakaan kutsua esseistiseksi. Vieläkin suuremman ongelman muodostavat kirjoitusten pahasti nurkistaan vuotavat näkökulmat. Teksti pomppii aiheesta toiseen kuin turboahdettu superpallo. Lukijan osaksi tällaisessa asetelmassa jää turhautuminen ilmaisun hämmentävään päämäärättömyyteen.
Aiheenrajauksen löyhyyttä ja ajatuksen avutonta haahuilua perustellaan kirjoituskokoelman esipuheessa henkilökohtaisella kontrastilla: tutkijantyö edellyttää usein pikkutarkkaa yksityiskohtien parissa puurtamista. Laajalle lukijayleisölle suunnatun julkaisun kohdalla perustelua on kuitenkin vaikea sulattaa. Subjektiivisten terapiakirjoitusten paikka kun on usein jossain ihan muualla kuin kansien välissä.
Majander tavoittelee kirjoitustyylillään keveyden vaikutelmaa, mutta teksti sortuu kikkakolmostensa myötä tämän tästä kiusallisiin korrelaatti- ja kongruenssivirheisiin. Pikkunäppärä syntaksi tuottaa hetkittäin hullunkurisia tilanteita, joissa tarkkaavaisempikin lukija tipahtaa herkästi tekstikärryiltä: ”Voi olla, että tänä vuonna ei veny samaan suoritukseen Marc Ducret’n perässä, vaikka ranskalainen kitaristi onkin peto pelimanniksi. Mutta molemmissa paikoissa riittää paljon muutakin vetovoimaista, jonka viettelemäksi sopii antautua.” Anteeksi kuinka?
Värikäs, vapaasti maalaileva kirjoitustapa johtaa lisäksi joihinkin arveluttaviin sisältötason ristiriitoihin. Majander esimerkiksi peräänkuuluttaa useissa teksteissään sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumista nykykulttuurin areenoilla. Samalla kirjoittaja itse sortuu tämän tästä ilmeisen harkitsemattomiin, arvottavia sukupuolisia stereotypioita uusintaviin tyylirikkoihin: ”(Arundhati) Royta ei muutenkaan voinut kategorisoida runotytöksi, vaikka raadollisuuksistaan huolimatta kirja oli aistillinen ja kaunis niin kuin tekijänsäkin.”
Löysiä näkökulmia ja yskähtelevää tyyliä voisi ainakin osittain katsoa läpi sormien, jos kirjoitusten kulttuurianalyysi olisi jotenkin aivan poikkeuksellisen purevaa. Majander kuitenkin jumittaa latteissa itsestäänselvyyksissä ja takakansitekstien banaliteetteja muistuttavissa tulkinnoissa (”Puhdistus muokkautui romaaniksi, joka on viime vuosien suurimpia kirjallisia tapauksia Suomessa”; ”Katja Ketun Kätilö ravisutti arktisen hysterian lihallisuudellaan”).
Kokoelman kirjoituksia leimaa yhdentekeväksi kirja- ja levyvinkkausapparaatiksi purkautuva mielikuvituksettomuus ja substanssin puute. Asiaa on vain nimeksi, eikä taide- ja kulttuurikokemusten elähdyttävää vaikutusta alleviivaava sovinnainen eetos kanna esipuhetta pidemmälle. Paljon on vettä virtaava Pitkänsillan ali ennen kuin Majanderin kolumnien ”mitään häpeämätön name-dropping” prosessoituu kulttuurihistoriallisesti kurantiksi merkitysmoreeniksi.