Romaanitrilogia ihmismielen hirviöstä

Unkarilaissyntyiselle Térezia Moralle myönnettiin lokakuussa 2018 Georg Büchner -palkinto, joka on Saksan merkittävin vuosittain myönnettävä kirjallisuuspalkinto. Särö haastatteli Moraa muutama vuosi sitten Berliinissä, jolloin tämä oli juuri julkaissut romaaninsa Das Ungeheuer. Palkintoraadin mukaan Mora osuu ajan hermoon kuvatessaan suurkaupungin ihmisten henkistä vieraantuneisuutta voimakkaalla, suggestiivisella ja analyyttisella otteellaan.

Kuva: Peter von Felbert

[dropcap]T[/dropcap]erézia  Moralle oli varhain selvää, että tuhannen asukkaan Petőháza ei tarjoa kasvualustaa kirjailijan urasta haaveilevalle. Jo hänen lyyrisiin kokeiluihinsa suhtauduttiin  kotikylässä epäluuloisesti. Mora halusi suurkaupunkiin, pois Itävallan rajalla sijaitsevasta kylästä, jossa elämä tapahtuu bussipysäkin, kyläkapakan, uimahallin ja sokeritehtaan varjossa. Pois ahtaudesta ja harmaudesta.

”Minulla oli siellä aina se tunne, että en saanut olla iloinen”, Terézia Mora muistelee. Ylioppilaaksi päästyään hän lähti Budapestiin, ja muutti vuonna 1990 Berliiniin.

Täyspäiväisenä kirjailijana Mora on työskennellyt vuodesta 1998 lähtien. Hänen ensimmäinen teoksensa Seltsame Materie eli ”Outoa ainetta” ilmestyi seuraavana vuonna. Jo sitä ennen Mora oli testaillut maaperää kirjoittamalla lyhytkertomuksen Der Fall Ophelia eli ”Ophelian tapaus”, joka toi hänelle saksan kielialueen merkittävimpiin kirjallisuuspalkintoihin lukeutuvan Ingeborg Bachmann -palkinnon.

Mora tematisoi ensimmäisissä kertomuksissaan unkarilaisen kotiseutunsa elämää ja ihmisiä. He ovat emotionaalisesti juurettomia ja kommunikaatioon kyvyttömiä ihmisiä, jotka tasapainottelevat vaatimattoman arkitodellisuuden ja unelmien välimaastossa.

”Halusin tietää kuka olen. Siksi minusta oli luontevaa kirjoittaa asioista, jotka liittyvät omaan lapsuuteeni”, Mora kuvaa.

Kirjailija on kotonaan kahdessa kielessä, mutta kirjoituskielekseen hän valitsi saksan:

”Totesin, että en pysty tuottamaan kirjallista tekstiä unkarin kielellä”, perustelee Mora valintaansa. Ja miksipä ei. Mora sukeltelee saksan kielen syvyyksissä virtuoosimaisesti. Hän analysoi, tarkkailee ja kommentoi, vaihtaa perspektiiviä, rytmiä ja tunnelmaa. Hän sekoittaa teksteihinsä myös elementtejä unkarin kielestä.

Elämän kupla puhkeaa

Das Ungeheuer eli ”Hirviö” on trilogian toinen osa, ja se palkittiin vuonna 2013 Frankfurtin kirjamessujen yhteydessä myönnettävällä Saksan kirjapalkinnolla. Jo trilogian ensimmäisessä osassa Mora johdatti lukijan Darius Koppin ja hiukan myös hänen Unkarista lähtöisin olevan vaimonsa Floran elämään.

Darius Kopp työskentelee amerikkalaisessa tietotekniikka-alan yrityksessä. Hän on vastuussa langattomien verkostojen varmuudesta Itä-Euroopan ja saksalaisen kielialueen maissa. Kopp on raatanut yrityksessä kahden vuoden ajan, mutta työsopimusta hänellä ei ole. Esimiehiään, jotka työskentelevät Lontoossa, Kaliforniassa ja Itä-Aasiassa, hän ei myöskään tavoita.

Darius Kopp on pienen pieni osanen globalisaation rattaissa. Hän istuu milloin tahansa puhkeavan kuplan sisällä, mutta ei halua nähdä sitä. Aivan kuten hän ei näe kriisin merkkejä parisuhteessaan.

”Ensimmäisessä osassa Flora on vain marginaalisessa roolissa. Kaikki pyörii käytännössä Darius Koppin arkikaavan mukaan. Hän sanoo usein rakastavansa vaimoaan, mutta miten se näkyy käytännössä? Flora on aina sivussa. Tiesin, että kakkososassa hänen on pakko keskittyä vaimoonsa. Siinä Florasta tulee tärkeä, sitten hän häviää kokonaan”, Mora sanoo.

Trilogian toisessa osassa kupla on puhjennut. Darius Kopp on työtön, ja hänen vaimonsa Flora tehnyt itsemurhan hirttäytymällä puuhun. Teko lamaannuttaa Koppin niin, ettei hän poistu asunnostaan kymmeneen kuukauteen.

Sitten hän löytää Floran tietokoneeseensa unkariksi tekemät päiväkirjamuistiinpanot. Saadakseen tietää, kuka hänen vaimonsa oikeastaan oli ja mitä hän ajatteli, Darius Kopp antaa ne käännettäväksi. Vaimon kannettava tietokone ja hänen uurnansa ovat lesken seuralaisia. Darius lähtee vaimonsa perässä matkalle, joka johtaa hänet ensiksi tämän kotimaahan Unkariin, sieltä Tšekkiin, Albaniaan, Bulgariaan, Turkkiin, Georgiaan, Armeniaan ja Kreikkaan.

Matka kaipuupaikkoihin

Das Ungeheuer on kuin tieromaani. Kopp matkustaa, mutta reitti näyttää olevan täysin vailla päämäärää. Hän ajelehtii paikasta toiseen ja maasta seuraavaan. Näin ei kuitenkaan ole: Mora päätti, että reitti johtaa Koppin lapsuudenaikaisiin kaipuun maisemiin. Näillä kaipuun kohteilla, joita Mora kuvaa sanalla ”Sehnsuchtsorte”, hän tarkoittaa paikkoja, joihin Itä-Saksasta kotoisin oleva päähenkilö ei voinut noin vain matkustaa.

Päähenkilön vaimo Flora oli tullut Saksaan opiskelemaan,  ja kotikylästään  ja elämästään Unkarissa hän ei puhunut. Kuka siis oli tuo nainen, joka kuitenkin kirjoitti päiväkirjaansa äidinkielellään? Trilogian kakkososassa Mora pakottaa tukevan, pizzaan ja Coca-Colaan mieltyneen protagonistinsa tämän kysymyksen äärelle.

”Kopp ei ole intellektuelli. Hän on tietotekniikan insinööri, joka ei ole oppinut  reflektoimaan elämäänsä. Hän pitää itseään voittajana, vaikka kuuluu oikeasti häviäjiin. Potkuistaan huolimatta päähenkilö ei kyseenalaista kapitalistisesti toimivia verkostoja. Hän ei yksinkertaisesti halua. Darius Kopp on tyyppi, joka ajattelee ’kun ei avaa suutaan, kaikki muuttuu hyväksi’. Trilogian toisessa osassa tämä ei enää onnistu, sillä hänen elämässään on tapahtunut käänteentekevä muutos: hän on menettänyt vaimonsa. Floran ansiosta Darius Kopp pystyi asettumaan hyväuskoisen rooliin. Nyt miehen on pakko löytää strategia, jolla hän selviytyy elämässään. Halusin, että hän kasvaa moraalisesti”, kiteyttää Mora.

Kirjailija pakottaa Koppin miettimään onnen ja ylipäätään elämän merkitystä. Sitä miksi hänen vaimonsa valitsi mieluummin  kuoleman kuin yhteisen tulevaisuuden hänen kanssaan.

”On oltava romaanihenkilöiden puolella”

Darius Koppin henkilöhahmo syntyi pitkän harkinnan tuloksena. Kesti pari vuotta ennen kuin Mora alkoi uskoa, että romaanihenkilö kantaa läpi koko trilogian.

”Alussa olin sitä mieltä, että pikkuporvarillinen Darius Kopp oli vikatikki. Olen itse kotoisin talonpoikais-proletaarisesta miljööstä, tunnen sen läpikotaisin, mutta pikkuporvareiden maailmankuva on minulle vieras”, Mora toteaa ja jatkaa:

”En oikein tiedä mitä tapahtui, mutta jossain vaiheessa ystävystyin henkilöhahmon kanssa. Tämä on myös ehdoton edellytys kirjoittamiselle: kirjailijan on aina oltava romaanihenkilöidensä puolella. Ei pelkästään päähenkilön, vaan jokaisen. Mielestäni henkilöhahmoja kohtaan on myös helpompi olla reilu kuin oikeita ihmisiä kohtaan. Kuvitteellisten hahmojen kanssa ei takerru pintapuolisiin seikkoihin, kuten vaatteisiin tai syömätapoihin”, kirjailija pohtii.

Ennen kirjailijaksi ryhtymistään Terézia Mora opiskeli elokuva- ja TV-käsikirjoittamista. Tämä saattaa selittää hänen tekstinsä nopeuden, dialogin terävyyden ja rytmin taidokkuuden. Mora liikuttelee romaanihenkilöitään myös armottomalla määrätietoisuudella.

”Opiskellessani käsikirjoitusta meille sanottiin aina, että täytyy muistaa kysyä, mitä päähenkilö haluaa. Tuolloin tajusin, että toisinaan hahmo ei halua selvitä. Amerikkalainen sankari haluaa kenties aina selvitä, mutta me emme ole amerikkalaisia. Flora on juuri tämänkaltainen henkilö”, Mora toteaa.

”Toisaalta tämä on tietenkin kirjailijan päätös: Darius jää henkiin ja Flora menettää henkensä. Samantekevää mitä mies tekee tai sanoo”, hän täsmentää.

Darius ja Flora olivat kymmenen vuoden ajan pari. Floran syvästä depressiosta Darius luki vasta hänen päiväkirjastaan naisen kuoleman jälkeen. Oliko itsemurhan syynä se, että lahjakas Flora ei yrityksistä huolimatta saanut jalansijaa kääntäjänä, vai traumaattiset lapsuuden kokemukset? Mora jättää syyn avoimeksi.

Sisällä olevaa kraatteria ei voi paeta

Floran masennus on kuin ”das Ungeheuer”, vaaniva hirviö, jota ei voi paeta. Mora kuvaa vääjäämättä etenevää sairautta yksityiskohtaisesti ja tarkasti. Romaanissa on Floran omien kuvausten lisäksi monotonisia lääketieteellisiä termejä ja lääkereseptejä.

”Flora lopettaa muistiinpanojensa kirjoittamisen puoli vuotta ennen kuolemaansa. Hän vetäytyy sanattomuuteen.  Se on Floran henkilökohtainen alue, jonne emme pääse sisään. Kirjoittaessani luin lääketieteellisiä tekstejä ja huomasin niiden avuttomuuden depressiota kuvatessa. Luin myös masentuneiden henkilöiden kuvauksia, mutta en päässyt teksteihin sisään, ne olivat niin sulkeutuneita. Jouduin toteamaan, että täytyy todella osata kirjoittaa, jotta pystyy kuvaamaan sairautta.”

Kuinka depressiota kuvaava kieli oikeastaan löytyi?

”Löysin tien kirjoittaa Floran sairaudesta luettuani tekstin, jossa eräs depressiivinen henkilö kuvasi sairauttaan sanoin ’tuntuu kuin ei pystyisi liikkumaan’. Sitten mieleeni muistuivat kuvaukset, että masennus on kuin kulkisi sorassa tai pumpulissa. Aloin kirjoittaa, ja yhtäkkiä kuulin Floran sanovan: ’Vaikka onnistuisin pääsemään kukkulan päälle, en silti pääse pois tästä kraatterista, sillä se on sisälläni.’ Mielestäni tämä kuvaa sairautta hyvin: vaikka kuinka yrittää irtautua siitä, se ei onnistu, koska se on omassa itsessä.”

Välillä tuonela on aivan hiljaa

Terézia Mora on jakanut romaaninsa sivut horisontaalisesti kahteen osaan. Yläosa kuuluu Dariukselle ja kertojalle, alaosa Floralle. Kaksi täysin erilaista tekstiä, jotka samalla kielivät avioparin toisistaan vieraantumisesta. Mora halusi sivujen graafisen rakenteen kautta antaa puheenvuoron myös Floralle.

”Kun aloin kirjoittaa romaania, huomasin, että sen rakenteessa on ongelma. Siinä puhuvat etupäässä Darius ja kertoja, kun taas Flora jäi taka-alalle. Päätin, että Floralla täytyy olla aivan oma tekstinsä, jotta hän on läsnä ja saa puheenvuoron. Näin syntyi idea Floran kirjoittamista päiväkirjamuistiinpanoista. Kirjoitin katkelmat ensin unkariksi, koska halusin, että ne eroavat selkeästi muusta tekstistä. Halusin, että Flora on koko ajan läsnä häiritsemässä. Välillä tuonela on aivan hiljaa, silloin sivun alaosassa on tyhjää”, selventää Mora.

”Myönnän, että halusin vaikuttaa lukijan lukutapaan. Tämä päätös oli hyvin merkittävä hetki kirjoittamisprosessissani. Sillä kun olin päättänyt sivun rakenteesta, tunsin valtavaa halua kirjoittaa”, Mora naurahtaa.


Artikkeli on julkaistu Särön numerossa Taide ja Missio (nro 26 – 27). Voit ostaa numeron täältä.