Ei valetta ilman totuutta

Journalistin ohjeisiin sisältyy käsky tavoitella totuudenmukaisuutta. Jos totuudenmukaisuuden käsite jätetään kuitenkin määrittelemättä, olemme valeuutisia vastaan hampaattomia, toteaa valtiotieteiden tohtori ja journalistiikan tutkija Aki Petteri Lehtinen.

Yhdysvalloissa presidentti Trump syyttää liberaalia ja kriittistä journalismia valeuutisista. Venäjällä presidentti Putinin hallinto on valjastanut journalismin valheellisen informaation levittäjäksi muun muassa Suomea koskevassa uutisoinnissaan.

Suomessa puolestaan oikeus tuomitsi propagandasta ja vihapuheesta journalismina esiintyneen MV-verkkojulkaisun tekijät. Sosiaalisessa mediassa nousee esiin ääniä, jotka huutavat ”etelän median” tai ”valtamedian” ja ”punavihreän kuplan” olevan vastuussa puolueellisesta uutisoinnista.

Valeuutisista puhuttaessa on jäänyt epäselväksi, mistä sana ja ilmiö juontavat juurensa, ja kuka alun perin on ryhtynyt valeuutisia suoltamaan: poliitikot journalisteille vai journalistit yleisöilleen? Myös erilaiset eturyhmät tuovat asiansa esille uutismuodossa, mikä hämärtää journalismin itsenäisyyttä[1].

Oman mausteensa tähän sillisalaattiin tuovat some-alustoja, kuten Facebookia ja hakukoneita, ohjaavat algoritmit. Ne kun eivät valitse tarjottua informaatiota totuudenmukaisuuden vaan käytön perusteella.

Totuudenmukaisuutta tavoittelevien toimittajien toimintaa ohjaavat Suomessa Journalistin ohjeet[2], joiden noudattamista valvoo journalismin itsesääntelyelin Julkisen sanan neuvosto. Ohjeiden ainoaksi tiedolliseksi ohjeeksi journalistiseen tiedon hankintaan ja levittämiseen annetaan käsky tavoitella totuudenmukaisuutta. Tätä filosofisesti ongelmallista käsitettä ei ohjeissa tarkenneta.

Niinpä sekaannus ”valeuutisten” suhteesta tiedollisesti paikkansapitävään ja eettisesti kestävään, informaatiotulvasta jalostettuun totuudenmukaiseen tietoon on johtanut puheeseen ”totuudenjälkeisestä ajasta”[3].

Yleisöiltä eli demokratiassa viime kädessä valtaapitäviltä äänestäjiltä ei voida odottaa automaattista luottamusta totuudenmukaisena esittäytyvään tietoon, mikäli käsitys totuudenmukaisesta tiedosta on journalisteille itselleenkin epäselvä tai siitä on kokonaan luovuttu.[4]

Vain yksi asia on varma

Valheen, harhaanjohtavuuden tai totuudenjälkeisyyden käsitteet eivät kuitenkaan ole loogisesti eivätkä käytännöllisesti mielekkäitä ilman jonkinlaista käsitystä niiden vastinpareista: totuudesta tai totuudenmukaisuudesta, paikkansapitävyydestä tai totuudellisesta ajasta. Jos taas kaikkia mediassa esitettäviä väitteitä pidetään tiedollisesti samanarvoisina, niiden eettistä vertailevaa arviointia voidaan tuskin suorittaa.

Kaikkien väitteiden arviointi siis edellyttää potentiaalista yhteisymmärrystä totuudenmukaisuudesta[5].

Filosofit ovatkin yrittäneet löytää totuudelle teoriaa tai määritelmää vuosituhansien ajan pääsemättä siitä yhteisymmärrykseen. Journalismin tarkastelu kuitenkin tarjoaa mahdollisuuksia eritellä, selittää ja konkretisoida journalisteille sekä artikuloida yleisöille, miten totuudenmukaisuutta tavoitellaan käytännössä.

Journalistisen tiedon hankinnan ja esittämisen käytäntöihin sekä tiedolliseen normien ohjaamaan toimintaan syventymällä voimme saada totuudenmukaisuudesta käyttökelpoisen käsityksen. Se auttaisi tunnistamaan ja osoittamaan perustellusti, mikä on valeuutisointia sekä kuka sitä harjoittaa mitäkin tarkoitusperää varten.

Kun lähtökohdaksi otetaan totuudenmukaisen tiedon tavoittelun prosessiaalisuus ja menetelmällisyys, huomataan totuudenmukaisuuden journalistisen imperatiivin olevan asteittaista. Uutiseksi nimetyssä journalistisessa tuotteessa todelliset ja todennetut tapahtumat eivät anna yhtä paljon tulkinnanvaraa kuin esimerkiksi julkaisun linjaa edustavissa pääkirjoituksissa, ajankohtaistapahtumien uutisoinnin kriittisissä analyyseissa tai kantaaottavissa kolumneissa, saati mielipiteellisiksi tarkoitetuissa jutuissa.

Valheella on pitkät jäljet

Valeuutisten ympärillä pyörivä ongelmavyyhti selkenee ilmiön päivittelemisen sijasta tarttumalla itse haasteeseen: totuudenmukaisuuden käsitteen avaamiseen ja selittämiseen. Vain siten on mahdollista arvioida, mitä valeuutisilla tarkoitetaan, miksi totuudenjälkeisyys on käsitteellisesti ja käytännöllisesti epämielekäs ajankuva ja kenen intressiä puhe ”valeuutisista” sekä ”totuudenjälkeisyydestä” palvelee.

Pelko valeuutisoinnista syytetyksi tulemisesta saikin laadukkaat suomalaismediat ja Journalistiliiton keväällä 2016 kampanjoimaan ”vastuullisen journalismin” puolesta. Nyt Ylen tv-kanavat käyttävät uutisissaan ja ajankohtaisohjelmissaan tunnusta ”Vastuullista journalismia”. Iskulauseita omasta paremmuudesta voi ihmetellä tahoilta, jotka ovat jo julkisesti sitoutuneet Journalistin ohjeisiin. Siksi tiedollinen ydinkäsite ”totuudenmukaisuus” kaipaa täsmennystä ohjenuoraksi journalisteille sekä arviointikriteeristöksi yleisöille – siis käytännöllisesti sovellettavan periaatetarkennuksen pykälään 8.

Journalistista tietoa hankittaessa ja esitettäessä on huomioitava tiedon taustavaikuttajat, prosessin ja lähteiden käytön menetelmällisyys, hankitun informaation tulkinta ja jalostaminen journalistiseksi tiedoksi, sen julkaisualustan erityispiirteet, mahdolliseen kritiikkiin ennakolta varautuminen sekä julkaisun jälkeinen vastaaminen ja valmius julkaisun oikaisemiseen eli korjaamiseen, sekä yleisöjen oletettu taustatieto ja vastaanotto käsillä olevasta aiheesta.

Kun totuudenmukaisuuden asteittaisuus ja vaiheittaisuus ilmaistaan selkeästi journalisteille ja heidän kanssaan kriittisessä vuorovaikutuksessa oleville yleisöilleen, journalismin laatu paranee. Tiedon luotettavuus ja uskottavuus edellyttävät objektiivisen asenteen omaksumista ja totuudenmukaisuuden prosessuaalisuuden tunnistamista ja tunnustamista. Tässä on journalismin tutkimukselle tehtävää.

 

Lähteet:

[1] Pietilä, A.-P. (2018). Uutisissa valheita, valheista uutisia. Helsinki: Art House.

[2] Journalistin ohjeet. Saatavana www.jsn.fi/journalistin_ohjeet/

[3] Vihma, Antto & Hartikainen, Jarno & Ikäheimo, Hannu-Pekka & Seuri, Olli (2018). Totuuden jälkeen. Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana. Helsinki: Teos.

[4] Lehtinen, Aki Petteri (2016). Journalismin objektiivisuus: pragmaattinen tietokäsitys ja relativismin haaste moniarvoisessa maailmassa. Helsinki: Helsingin yliopisto. Saatavana: helda.helsinki.fi/handle/10138/161455.

[5] Williams, Bernard (2002). Truth and Truthfulness: An Essay in Genealogy. Princeton: Princeton University Press.