Viime helmikuussa tein Kansan Uutisiin jutun Helsingin kaupungin lähitulevaisuuden näkymistä. Haastattelin kahta pitkän linjan Helsinki-poliitikkoa: kansanedustaja-kaupunginvaltuutettu Paavo Arhinmäkeä ja entistä rakennus- ja ympäristötoimesta vastaavaa apulaiskaupunginjohtajaa Pekka Sauria.
Molemmat pitivät Helsingin suurena onnistumisena sosiaalisen sekoittumisen politiikkaa. Vähän kaikkialta Helsingistä löytyy rinta rinnan kaupungin vuokrataloja, kovan rahan asuntoja, Saton ja VVO:n kohteita, Hitas- ja Ara-asumista sekä erilaisia asumisoikeus- ja osaomistusjärjestelyjä.
Palavia ghettoja esiintyy lähinnä perussuomalaisten poliitikkojen puheissa tai rap- ja hip hop -muusikkojen sanoituksissa. Dystooppista Itä-Helsinki-kuvaa levittävät joskus myös iltapäivälehdet.
Mutta mikä on todellisuus? Pahamaineisiksi leimatut Kontulat, Jakomäet ja Vuosaaret ovat maailman mittakaavassa turvallisia, viihtyisiä ja sosiaalisesti monimuotoisia.
Tunnistan tämän ajatuksen hyvin 1980-luvun ja 1990-luvun alun Meilahdesta, pitkäkestoisen puberteettini, minäkipuiluni ja -rimpuiluni näyttämöltä. Ei ollut kerta kaikkiaan mahdollista valita kavereitaan, luokkatovereitaan ja naapureitaan.
Samoissa koulunruokaloissa ja iltaisin leikkipuistoissa ja lätkäkopeissa istuivat niin demarien, kulttuurivasemmistolaisten, liberaalien kuin kokoomuslaisten lapset.
Ja me itse sitten? Toiset etsivät itseään teknoreiveistä, toiset Lepakosta ja muusta vaihtoehtoväen toiminnasta, jotkut jopa skinien talleilta.
Silti politiikka ei koskaan ainakaan normikuittailua enempää jakanut meitä. Se ei yksinkertaisesti ollut niin olennainen asia. Tärkeämpiä olivat normaalit kasvukivut, repaleiset, mutta samalla elämää suuremmat rakkaustarinat, ystävyyssuhteiden monimutkaisuus, kulttikirjat ja -elokuvat ja seuraavan kesän festarisuunnitelmat.
Identiteettiä rakennettiin vaikkapa Pink Floydin ja David Bowien varaan. Tai sitten grungen. Tai Madonnan ja Beverly Hills 90210 -TV-sarjan. Tai Iron Maidenin ja Metallican.
Mutta entäpä 1980–90-lukujen poliittinen skene ja puoluejohtajat? Niin, keitäs heitä nyt sitten olikaan?
Samaa sosiaalisen sekoittumisen politiikkaa olen toivoakseni pystynyt harjoittamaan muutenkin elämässä. Nykyisenä pikku-huopalahtelaisena lähiöasukkina ja kaupungin asunnossa ei edelleenkään voi valita naapureita. Eikä pidäkään.
Kun suhtaudut lähimmäisiin ”live and let live” -tyylillä, myös sinun yleensä annetaan elää. Ja ystävä- ja naapuriapu voivat onneksi edelleen, kovaa vauhtia ylipolitisoituvassa 2010-luvun Suomessakin, mennä kevyesti ohi ahtaiden ideologisten rajojen. Politiikasta ei jäädä vääntämään silloin, kun on paljon antoisampia keskustelunaiheita.
Toki Suomeen on rantautunut myös erittäin ruma, aggressiivinen, herjauksista ja huorittelusta voimansa saava ”politikoinnin” muoto.
Sen keskeisenä voimana ovat olleet silmittömät hyökkäykset ja kuukausikaupalla kestänyt vainoaminen tiettyjä maahanmuutosta, rasismista tai Vladimir Putinin Venäjän ihmisoikeusrikoksista kirjoittavia tutkijoita, toimittajia, kirkon ja kansalaisjärjestöjen aktiiveja vastaan.
Turha sitä kiertelemään. Asialla ovat olleet etenkin ”kansallismieliset”. Netin pimeällä puolella lyövät kättä rasismi, homofobia, misogynia, vahvemman vallan ja väkivallan ihailu. Äärioikeiston ja joskus myös äärivasemman aktiivit löytävät toisensa, kun ”vastapuolella” ovat USA ja EU.
Ollaan julistavinaan Suomeen naisrauhaa, muka suojelemassa naisia ja homoja islamisteilta. Samaan aikaan itse kirjoitellaan toisella kädellä raiskausfantasioita.
Kaksi tämän vihapuhesuuntauksen keskeistä pukaria, MV-lehden entinen päätoimittaja Ilja Janitskin ja Venäjän viestimissä ”Suomi-asiantuntijana” esiintyvä Johan Bäckman tuomittiin lokakuun puolivälissä Helsingin käräjäoikeudessa. Tuomio tuli muun muassa Ylen toimittaja Jessikka Aron törkeästä kunnianloukkauksesta, pyrkimyksistä hänen maineensa tärvelyyn ja ammattitaitonsa kyseenalaistamiseen. Samoin ”maalittamisesta”, siis omien kannattajien lietsomisesta yhä uusiin loukkauksiin ja uhkailuihin uhrin yhteystiedot paljastamalla.
Samana päivänä kuin uutisen Janitskinin ja Bäckmanin tuomiosta, kuulin myös tiedon siitä, että esseisti-kirjailija Timo Hännikäisen, 39, luotsaama Kiuas Kustannus ei ole tervetullut Helsingin kirjamessuille näytteilleasettajana.
Myös tässä tapauksessa on kyse vuosia jatkuneesta kiusaamiskehityksestä. Mutta syylliset ja uhrit eivät olekaan enää läheskään yhtä selviä, vaan riidan osapuolet ovat molemmat ihan yhtä lailla syyllistyneet tyhmyyksiin ja ylilyönteihin. Ja jotkut punavihreiden kulttuuri- ja kansalaisaktivistipiirien kellokkaat ovat omaksuneet kansallismielisen oikeiston menettelytapoja.
Juhlimme Hännikäisen kanssa esikoiskirjojemme ilmestymistä elokuussa 2002, missäs muualla kuin vaihtoehtoväen ja punavihreän kansalaistoiminnan silloisessa Mekassa eli VR:n makasiineilla. Istun vastapäätä -runokokoelman (WSOY 2002) myötä Hännikäiselle alettiin sovitella julkisuudessa eksistentialistin, absurdistin ja kolkon humoristin dandyntakkia.
Kaksi seuraavaa kirjaa, runokokoelma Kilpailevan lajin muistomerkki (Savukeidas 2005) ja esseekokokoelma Taantumuksellisen uskontunnustus (Savukeidas 2007) kertovat syväekologisesta surutyöstä, apokalyptisesta hädästä luonnon tuhoutumisen edessä. Omaelämäkerrallinen ja hullunrohkea Ilman (Savukeidas 2009) taas kuvaa nuoren miehen yksinäisyyttä yliseksualisoituneena ja muka-vapautuneisuuttaan juhlivana maailmanaikanamme.
Seuraavan vuosikymmenen alussa Hännikäinen suuntasi tietystä kulttuuripessimismistä, kellariloukkolaisen ja samalla hengen aristokraatin asenteesta avoimeen kansallismielisyyteen.
Silloiset kirjat, Ihmisen viheliäisyydestä (Savukeidas 2011) ja Tommi Melenderin kanssa julkaistu Liberalismin petos (WSOY 2012) kävivät ärhäkkään debattiin kulttuuripiirien tuulentupien ja kanonisoitujen totuuksien kanssa. Kuten että ihmiskunnan historia olisi Ranskan 1789 vallankumouksesta ja hullusta vuodesta 1968 lähtien ollut valistuksen ja edistyksen voittokulkua. Yhtä hyvin kyseisistä vuosista saattoi lukea uusliberalismin, lisääntyvän minäminäminä-ajattelun ja rajojaan rikkovan kulutuskulttuurin alkutahdit.
Viimeistään tuolloin korviini kantautui ensi kertoja sellainen ajatus, että tuo jätkä on vaarallinen rasisti ja fasisti, joka pitäisi yksinkertaisesti eristää täysin. Ja että minäkin, olemalla hänen Facebook-kaverinsa ja jotenkin puolueettomana näissä kiistoissa, itse asiassa valitsen puoleni.
Kun en suostunut sosiaalisen paineen edessä pistämään välejäni poikki parikymmentä vuotta tuntemaani ihmiseen, minuun alettiin katkoa siltoja. Välillä pitkien saatesanojen kanssa ja välillä ilman.
Olen viimeiset kymmenen vuotta kirjoittanut Unenpäästäjä Florianin (2010), Sotilasrajan unien (2014) ja Tuomiopäivän karavaanin (2017) sivuille Euroopan synkästä lähihistoriasta romanivainoineen ja Bosnian sotineen.
Luulin tehneeni 1500 sivun kohdalla jo selväksi, mitä ajattelen murhanhimoisesta nationalismista, ihmisten uskonnon varjolla tapahtuvasta keinotekoisesta jakamisesta ja oikeastaan kaikista poliittisen väkivallan muodoista. Kirjojen keskeiset henkilöt ovat nykytermein ”rodullistettuja”, monin tavoin vainottuja ja ulkopuolisia. Eikä kaikkien heistä seksuaalisuus tai sukupuoli-identiteetti mahdu myöskään heteronormatiiviseen kehikkoon.
Tuskinpa somen punavihreän laidan tulenjohtokeskuksissa luetaan niin paksuja kirjoja. Hännikäisen kaveri mikä Hännikäisen kaveri. Siis potentiaalisesti samaa jengiä itsekin.
Ajatus on mitä suurimmalla määrin 1970-lukulainen. ”Kenen joukoissa seisot”.
Silloin ivattiin leijonia makeiskoreineen, puolueettomia humanisteja korulauseineen, kukkasia ja pehmeää myötätuntoa. Tänään suurin solvaus tietyissä piireissä on kaiketi ”tolkun ihminen”.
Viime aikoina eräät pitkän linjan kulttuuripersoonat ja yhteiskuntakriitikot, Leena Krohnista Pirkko Saisioon, ovat alkaneet kyseenalaistaa myös ”omiensa” ehdottomuuden. Ja nähneet siinä ikäviä kaikuja 1970-luvun epätoivottavista ilmiöistä. Tästä hyvästä heitäkin on joissain some-keskusteluissa pidetty pettureina ja porvarien mielistelijöinä.
Mielestäni aidon intellektuellin tulee toimia juuri Krohnin ja Saision tavoin – ei tyytyä toistamaan milloin kenenkin ulkoa opittuja mantroja, vaan mieluummin kulkea missä kulkea. Ja kysyä ja kyseenalaistaa siinä sivussa.
On turha peitellä ja silotella tosiasioita. Hännikäinen on flirttaillut äärioikeiston kanssa ja juhannuksena 2015 kirjoittanut harvinaisen typeriä, loukkaavia ja inhottavia provoviestejä eri naisjärjestöjen sivuille.
Ikävä kyllä minusta tuntuu, että hänet on myös ihan tietoisesti ja tahallisesti ajettu sinne laitaoikealle.
Samat kuviot toistuvat jo kyllästyttävän kaavan mukaisesti, niin, että eri henkilöiden vuorosanat ovat ennalta arvattavissa.
Vaikkapa näin:
1) Hännikäinen kutsutaan osallistumaan johonkin tilaisuuteen. Seuraa kiukkuinen someprotesti järjestäjien suuntaan. Protestia saattavat hyvin johtaa sellaiset henkilöt, jotka eivät itse olisi tilaisuuteen muutenkaan tulossa. Seuraa jonkin päivän tai viikon kestävä ja molemmin puolin paikoilleen poteroituva keskustelu. Ja kas, esiintyminen peruutetaan. Tai sitten, niin kuin nyt, Hännikäisen osallistuminen kirjamessuille Kiuas Kustannuksen edustajana on päätetty torpata.
Tai sitten:
2) Hännikäinen saa apurahan joltain yksityiseltä säätiöltä ja apurahan myöntäjiä aletaan heti perään syytellä ääritoiminnan tukemisesta. Säätiön johtokuntaa maalitetaan somessa avoimesti.
Aiemmin harrastettiin myös sitä, että:
3) Hännikäisen kustantajaa, varsin punavihertävästi ja vastakulttuurihenkisesti profiloitunutta Savukeidasta pommitettiin erilaisilla boikottivaatimuksilla kymmenien henkilöiden toimesta. Tämä keino on sittemmin menettänyt tehonsa, koska Hännikäisestä on tullut oma kustantajansa.
Mitä Janitskinin ja Bäckmanin tuomiossa sanottiinkaan maineen tärvelystä ja ammattitaidon kyseenalaistamisesta?
En suinkaan halua kieltää Hännikäisen omaa vastuuta saamastaan kohtelusta. Joskus olisi ollut parasta pitää korkki visusti kiinni ja pyytää nöyrästi anteeksi.
Mutta samaan aikaan: viime vuosien tapahtumat ovat kuin malliesimerkki jonkin häiriköksi leimatun ihmisen yhteiskunnallisesta radikalisoimisesta: viedään häneltä normaalit toimeentulon ja kollegiaalisen kanssakäymisen mahdollisuudet omassa ammatissaan, pilkataan tai demonisoidaan minkä ehditään ja puututaan myös hänen henkilökohtaisen turvallisuudentunteeseensa. Onhan Hännikäisen, hänen vaimonsa ja koiransa kodin lähimaastoa muistettu ”naapurissasi asuu rasisti” -tyylisellä liisteröintikampanjalla.
Jos Hännikäinen olisi maahanmuuttaja Maghreb-maista, en ihmettelisi, vaikka hän olisi tällaisen pyörityksen jälkeen jo liittynyt Isisiin.
Siksi onkin merkillepantavaa, että Hännikäinen on myrskyn silmässä pystynyt kirjoittamaan esseistiikkaa ja asiaproosaa varsin epäpoliittisista aiheista.
Hän on käsitellyt kirjailija Marko Tapion tuotantoa (Hysterian maa, Savukeidas 2013), oman sisarensa poismenon synnyttämiä ajatuksia kuolemasta ja katoavaisuuden kulttuurihistoriasta (Kuolevainen, Hexen Press 2016) tai viimeksi kauhukirjallisuutta ja -elokuvaa H. P. Lovecraftista Thomas Ligottiin ja David Cronenbergistä John Carpenteriin luotaavan Medusan kasvot -teoksen (Kiuas Kustannus 2018).
Mutta eihän näitäkään somen tulenjohtokeskuksissa lueta. On huomattavasti helpompaa leimata joku loppuiäkseen räyhääväksi natsiksi ja sovinistiksi, jakaa yhä uudelleen niitä juhannusyön 2015 surullisenkuuluisia päivityksiä tai erästäkin valokuvaa Eugen Schaumanin haudalta.
Yhteiskunnallisuutta ja kriittisyyttä tarvittaisiin kirjallisuuteen ja kulttuuriin kenties nykyistäkin enemmän. Mutta nykyisellä some-“yhteiskunnallisuudella”, siis milloin kenenkin ihmisen kivittämiseen ryhmittyvillä huutokuoroilla ei ole mitään tekemistä yhteiskuntakritiikin kanssa. Kyse on pikemminkin koulukiusaamisen ja vahvempien riveissä melskaamisen kaltaisesta ilmiöstä. Siitä, että jokainen saa omalla näppiksellään vuoron perään naputtaa “Barabbas” ja tykkäillä sen jälkeen sadan muun samansisältöisistä päivityksistä.
Vielä 2000-luvun alkupuolella keskeinen poliittisen aktivismin muoto oli vaikkapa mielenosoituksiin osallistuminen. Nyt se tuntuu ikävä kyllä olevan blokkaaminen, bännääminen, unfriendaaminen ja epämieluisten kirjoitusten ilmiantaminen ylläpidolle.
Nämä toimet eivät ehkäise ilmastonmuutosta, äärioikeiston nousua tai suvaitsevaisuuden takatalvea. Pikemminkin halvaannuttavat ja bunkkeroivat suomalaista keskustelua entisestään.
Itse haluan olla sen verran riiviö, hippi ja anarkisti, että Hännikäinen olkoon tervetullut seuraani jatkossakin. Samoin hänen hyvinkin suorasukaiset ja tulenpalavat vastustajansa, jos vain haluavat.
Se olkoon helsinkiläisyyttä ja yhden ihmisen kokoista sosiaalisen sekoittumisen politiikkaa. Herkkähipiäisen vasemmisto- tai oikeistonimbyilyn, some-tason lähiölinnoittautumisen, turvakameroiden ja pihamuurien rakentamisen sijaan.